Praha – Omien nähtävyyksien löytämisestä

Heräsin aamulla Prahassa, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta hotellihuoneeseeni. Tältäkö se tuntuu herätä aamulla, minä mietin. Tältähän se tosiaan tuntui herätä aamulla, minä totesin. Oli ensimmäinen päivä sitten syyskuun, kun aivoni eivät olleetkaan puolittaisessa sumussa, kun jokin osa aivoistani ei olisikaan jäänyt vielä nukkumaan. Selvästi kannatti lähteä matkalle.

Kun saavuin Prahaan, ihmettelin ensimmäisenä iltana, miksi minulla on edellisen käyntini pohjalta jäänyt tästä kaupungista niin huono maku suuhun. Kaupunkihan vaikutti kovin miellyttävältä, elävältä ja monipuoliselta. Vegaanisia ravintoloitakin näytti olevan joka toisessa korttelissa. Ainoa vika tuntui olevan maassa käytettävä höpöhöpö-leikkiraha, joka vaikeuttaa elämää, mutta ei sekään oikeasti tarkoita kuin vain sitä, että pankit varastavat minulta viitisen prosenttia ylimääräistä käyttämästäni rahasta, valuuttakursseillaan ja nostopalkkioillaan pelaten.

Tietysti olen käynyt täällä viimeksi neljätoista vuotta sitten, aikana jolloin maa oli vielä toipumassa itäblokin romahduksesta. Täällä oli silloin vielä likaista, täällä oli silloin vielä köyhää, täällä oli silloin vielä asiakastiskien takana niitä Neuvosto-Euroopalle tyypillisiä tylyjä ja tympeitä ja töykeitä asiakaspalvelumummoja. Muistan, että kun nousimme Interrail-matkallamme junasta, päällemme karkasi majoituksen tarjoajia kilpaillen, kuka saisi meidät mukaansa. Se oli sellaista kuin kehitysmaissa nykyään. Ei sellaista tietenkään enää ole. Lähes kaikilla on jo majoitus valmiiksi varattuna netitse. Kai tunnelmaani vaikutti silloin vielä jonkinlainen lievä kulttuurishokkikin, ensimmäistä kertaa ulkomailla sitten lapsuuden, ensimmäistä kertaa pois saksalaisen kulttuuripiirin tutusta turvallisuudesta.

Nyt tämä on jo paljon siistimpi ja rauhallisempi kuin vaikkapa Rooma tai Pariisi.

Mutta heti kun ensimmäisenä täälläolopäivänäni lähdin ulos ja kävelin vanhaan kaupunkiin, minä muistin, mikä Prahassa on vikana. Tämä on turistihelvetti, aivan kuten Rooma tai Pariisi, mutta Praha on kuollut turistihelvetti. Koko vanhakaupunki on vain ja ainoastaan turistialuetta, ilman mitään, minkä takia kukaan paikallinen haluaisi sinne asti koskaan tulla. Ylihintaisia ravintoloita, ylihintaisia kahviloita, matkamuistoputiikkeja, valuutanvaihtopisteitä, luksustuotemyymälöitä kiinalaisturisteille, kortteli korttelin perään, hämmentävän laajalla alueella. Kaikkia muita kieliä kuulee, mutta tsekistä ei ole tietoakaan. Paikalliseen elämään törmää vain tietä ylittäessään, kun kaupunkilaiset ajavat autoillaan pysähtymättä ohi.

Monet sittemmin suosioon nousseet turistikaupungit, Barcelona etunenässä, ovat koko ajan halunneet suitsia turismia, etteivät kaupungit kuolisi. Se on ihan oikea, vakavasti otettava huoli. Ettei kaupungeille kävisi niin kuin Prahalle, jossa kaupungin kaunein ja karismaattisin osa unohtuu vain tympeäksi museoksi, jonne kukaan ei halua kuin ottaakseen välttämättömimmät valokuvat. Jonne kukaan ei halua kuin vain kertoakseen, että on siellä käynyt.

Pysähdyin ennen Prahaa Dresdenissä, jossa on isolla rahalla ja vaivalla rakennettu uudelleen liittoutuneitten pommittamaa vanhaa kaupunkia. Hyvää työtä he ovat tehneet, aivan kuten Varsovan 1960-luvulla uudelleenrakennetussa vanhassa kaupungissa, ei kaupungin uutuutta osaisi välttämättä edes arvata, ellei tietäisi. Mutta uudelleenrakennus on tehty vain turisteille. Siellä ei ole mitään muuta. Miksi rakentaa uudelleen kokonainen tuhoutunut kaupunki, jos sille ei ole mitään muuta käyttöä kuin muistomerkkinä seisominen?

Kun olin Prahan vanhaan kaupunkiin kerran mennyt, otin tietysti ne pari turistivalokuvaa, mitkä pitää ottaa, ja, niin kuin pitää, kurkkasin johonkin kirkkoon, jossa oli ovi auki. Se oli täynnä ihmisiä, kuuntelemassa kuoroa, joka lauloi — Elton Johnin Can You Feel the Love Tonightia. Eikä edes mitenkään erityisen hyvin. Siellä olin, keskieurooppalaisessa kirkossa, musiikin kuljettaessa minut ajattelemaan toisiinsa rakastuvia teini-ikäisiä leijonia, ja minä mietin, että oikeasti, ei näin, ei näin. Kyllä kirkoissa voi populaarimusiikkia esittää, ja varmasti Leijonakuningas -soundtrack kuuluu monenkin ihmisen suosikkimusiikkiin, mutta täällä tunnelma oli vain tympeän populistinen. Väärä aika, väärä paikka, väärä ympäristö.

Kävin vielä pikaisesti kiertämässä Prahan linnaa, kun viimeisen vuoden aikana olen Euroopan linnoja niin Portugalissa, Espanjassa kuin Suomessakin kerran kiertänyt, väistelin ihmisten huitomia selfie-keppejä ja oppaitaan seuraavia kiinalaislaumoja, ja sitten livahdin nopeasti pois kaupungin turistihelvetistä. Ja vain pari sataa metriä linnansuulta itäänpäin, minä aloin taas pitää kaupungista. Aurinko lämmitti selkääni niin, että riisuin jo pipoa ja kaulaliinaa, ja minä istuskelin kasvisravintolan terassilla syömässä halloumisalaattia. Vain parin sadan metrin päästä linnasta pohjoiseen avautuu jo suuri, rauhallinen, leppeästi kumpuileva puisto, ja sinne menin käveleskelemään ja katselemaan koirantaluttajia, lenkkeilijöitä ja lapsiperheitä, katselemaan ihmiselämää valokuvia ottavan ihmismassan sijaan.

Minä en ymmärrä massaturismia. Tai tietysti ymmärrän periaatteessa, kyllähän minäkin ensimmäistä kertaa ulkomaiden kuuluisissa kaupungeissa kulkiessani halusin suorinta tietä juuri niihin tunnetuimpiin kohteisiin, aivan kuten ensimmäistä kertaa Ateneumissa käydessänikin matkan kohokohtia olivat nimenomaan ne taulut, jotka olin lukemattomia kertoja nähnyt koulukirjoissa ja julisteissa ja Don Rosan tai Mauri Kunnaksen ankka- tai koiramaisina mukaelmina. Turismi nyt vain on sellaista, näin turismia tulee toteuttaa, jos turistiksi lähtee. En vain enää jaksa kokea sitä itse mitenkään mielenkiintoisena — ja siihen nähden, että vierastin Prahan vanhaa kaupunkia jo ensimmäisellä kerralla kun olen ulkomailla ollut, en ole sitä kokenut erityisen mielenkiintoisena koskaan.

Hämmentävintä massaturismissa on se, että Prahan vanhassa kaupungissa vain hyvin harva, jos hekään, näyttivät oikeasti iloisilta, tai edes kiinnostuneilta. Pääasiallinen tunnetila ihmisten kasvoilla tuntui olevan väsymys, turtuminen ja tympääntyneisyys. Tietysti monet varmasti potivat edellisillan seikkailuiden krapulaa, tässä halvan oluen kaupungissa, turismikulttuurissa jossa runsas juominen kuuluu kiinteästi matkustamisen ohjelmaan — mutta heillekin tämä vanhan kaupungin kiertäminen kai sitten on vain sellaista kultturellia pakkopullaa, sosiaalisen hyväksynnän hakemista ryyppyreissulleen. “Kyllä me siellä muutakin tehtiin, katso vaikka tätä valokuvaa, siinä on kello, otin sen koska siitä kellosta oli tuhat muutakin ihmistä ottamassa valokuvaa. Se on varmasti tärkeä kello.”

Ehkä he kuitenkin ovat innoissaan. On se mahdollista, ei kaikki tunnetilat näy aina päällepäin. Ja voi olla yhtä aikaa innoissaan ja väsynyt. Kun Dresdenissä kävin matemaattisten ja fysikaalisten välineiden museossa, ja siellä oli 1800-luvulla valmistettu kuuta esittävä karttapallo, minä olin innoissani, enemmän innoissani kuin varmaan pitkään aikaan, ainakin enemmän innoissani kuin kertaakaan tämänsyksyisen masennukseni alettua. Avaruudentutkimisen ja karttapallojen suurena ystävänä hypin sisäisesti tasajalkaa ja hihkuin mielessäni niin, että varmasti kaikki, joilla on minuun telepaattinen yhteys kokivat silloin hetkellisesti käsitttämätöntä innostuneisuutta. Mutta ulospäin näytin varmaan lähinnä vain väsyneeltä, ehkä haukottelinkin, lepuuttelin jo kilometrien kävelyn rasittamia jalkojani. Sitten otin kameran esiin ja nappasin pari kuvaa.

Ei sitä voi aikuinen mies oikeasti alkaa museossa innoissaan hyppiä. Mitä nekin ajattelisivat?

Ehkä kyse on siitä, että jos se tuntuu tylsältä, minne kaikki muut menevät, niin sitten pitää löytää se oma juttu, joka kiinnostaa. Minä kävin Prahassa taidemuseossa, jättimäisessä tilassa, jossa ei vaikuttanut olevan oikeastaan ketään muuta, ja siellä joidenkin teosten edessä olin hyvinkin iloinen, että olin sinne tullut. Kävin samassa museossa katsomassa toisen kerran Julian Rosefeldtin Manifeston, ihan vain vertaillakseni Helsingin taidehallin näytteillepanoa Prahan kansallisgallerian näytteillepanoon. Monenko mielestä siinä olisi mitään järkeä? Minusta se oli tähänastisen matkan mielenkiintoisimpia asioita. Ja Dresdenissä parasta oli se karttapallo kuusta.

Kuten pieni lapsi, jota raahataan ympäri maailmaa katsomaan ihmeitä ja leikkimään parhaissa huvipuistoissa, mutta aikuistuttuaan matkasta muistaa vain sen, kuinka kämmenselälle laskeutui leppäkerttu ja pusikosta löytyi hauskasti käppyrä keppi, minäkään en osaa arvostaa sitä, mitä pitäisi.

Mutta juuri sen vuoksi pidän nyt Prahasta paljon enemmän kuin viime käynnilläni 14 vuotta sitten.

Miksi aina pakenen?

Miksi aina lähden Suomesta talveksi pois?

Ei niin, että kukaan sitä olisi minulta koskaan kysynyt. Ei Suomessa ole ihmistä, joka ei sitä ymmärtäisi. Lähes aina kun olen sanonut lähteväni keskitalven yli etelään ihmiset ovat joko kannustaneet (“niin sitä pitää”), tai olleet kateellisia (“kyllä minäkin haluaisin, jos vain pystyisi”), tai vielä useammin molempia. Nekin ihmiset, jotka itse pitävät talvesta, pimenevistä syysilloista ja laskevista lämpötiloista, ymmärtävät kyllä syvällä sisimmässään, miksi joku toinen tahtoisi pois. Ja harvassa ovat ne suomalaiset, jotka marraskuuta rakastaisivat.

Mutta on ihmisiä, jotka eivät pidä Suomen talvesta, ja on ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät kestä sitä.

Tänä vuonna en varsinaisesti edes tahtonut lähteä. Mutta toisaalta en tahtonut myöskään aamuisin nousta sängystä, en tahtonut astua ovesta ulos käydäkseni kaupassa, enkä tahtonut ottaa jääkaapista salaatinlehteä voileipäni päälle koska se oli liian työlästä.

Siksi lähden aina Suomesta talveksi pois. Pimeimpään vuodenaikaan en voi luottaa siihen mitä haluan ja mitä en. En voi luottaa siihen, että haluaisin syödä silloin kun minulla on nälkä, en voi luottaa siihen, että en haluaisi syödä vielä silloinkin kun mahani on jo ähkyssä. En voi luottaa siihen, että kesken työpäivän minua ei valtaisi hallitsematon halu alkaa itkeä ilman mitään näkyvää syytä. En voi luottaa siihen, etten julkisessa tilassa yhtäkkiä haluaisi juosta yksinäiseen rauhaiseen nurkkaan, pois ihmisten keskeltä seisomaan silmät kiinni, vain hengitykseeni keskittyen. En voi luottaa siihen, että jos allekirjoitan jonkun paperin, epäonnistuneeksi kokemani allekirjoitukseni ei pyörittelisi minua pitkään syyllisyydentunnossa kahtena seuraavana yönä ennen nukahtamistani.

Tänä vuonna masennukseni on ollut vielä tavanomaista syvempi. Viimeiset kaksi viikkoa kun kävin kaupassa ennen lähtöäni, ostosreissut olivat jatkuvaa taistelua pääni sisäistä pimeyttä vastaan. Seisoin kaupan käytävällä, halusin laittautua lattialle makaamaan sikiöasennossa ja jäädä nukkumaan siihen, halusin laskea ostoskorini lattialle ja mennä kotisänkyyn nukkumaan kevääseen asti.

Olen miettinyt, että kaamosmasennukseni on vuosi vuodelta vain pahentunut ja pahentunut, mutta onko se sittenkään? Muistan jo lukiovuosilta kuinka syksyisin koulusta palattuani rojahdin vain olohuoneen sohvalle nukkumaan. Ajattelin sen kuuluvan asiaan, olevan ehkä seurausta huonoista yöunista, joista ainakin silloin syyllistettiin kaikkien teinien iltaista televisionkatsomista ja tietokoneita. Kun muutin pois kotoa ja lähdin yliopistoon, keräsin oikeastaan kaikki opintoviikkoni ja -pisteeni keväisin. Luovutin edes yrittämästä marraskuussa. Olen aina ahdistunut jouluostoksia tehdessä, mutta onko se sittenkään johtunut joululahjoista itsestään, vaiko ennen kaikkea joulun sijainnista synkimmän vuodenajan keskellä?

On asioita, joita pystyn tekemään pimeimpään vuodenaikaankin. Ainakin niinä vuosina, kun masennus pysyy siedettävissä rajoissa. Mutta ne edellyttää ehdottomasti sitä, että kuuntelen itseäni ja mahdollisuuksiani. Antaudun tekemättömyydelleni. Hyväksyn sen, että vain istun kotonani, istun tietokoneellani, istun pianollani ja kitarallani. Hyväksyn sen, että tiskivuori kohoaa, hyväksyn sen, että viimeisen kuukauden likavaatteet ovat kaikki lattialla siinä mihin ne illalla laskin. En pakota itseäni mihinkään, mikä ei motivoi. Joskus löydän itselleni omaehtoisen projektin, joka pitää minut liikkeellä, joskus jokin ulkopuolinen tuki (tai paine) pitää minut edes osittain toimintakykyisenä. Joskus ei.

Tai sitten lähden etelään. Paitsi että siellä on aurinko aurinko, matkustaminen itsessään on juuri sellainen omaehtoinen projekti, johon pystyn. Matkustamisen aiheuttama lievä stressi pitää minut liikkeellä. Päivää ennen kun lähdin matkalle, matkallelähtöjännitys sai pääni heräämään ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Viimeiset pari päivää ennen lähtöä, ja tein asioita niin kuin ihan täysijärkinen ihminen tekee. Siivosin, tiskasin, viimeistelin sarjakuvan, rakentelin itselleni tämän blogialustan, pakkasin, kävin kaupassa ilman suurempia ahdistuskohtauksia, soittelin ihmisiä läpi kertoakseni heille että lähden — kunnes tarpeeksi moni jätti vastaamatta ja lopetin soittamasta etten masentuisi siihen.

Nyt istun laivassa, taas kerran Helsingistä Travemündeen. Nälissäni, sillä täällä on kasvisruokaa vielä tavallistakin vähemmän. Itämeren aallot ovat tällä hetkellä tyynet. Katson syysauringon matalaa kaarta pilven takana, siitä lohtua hakien, että kilometri kilometriltä aurinko kiipeää päivisin ylemmäs taivaalle. Jollain pituuspiirillä se alkaa valaista jo pilvien takaakin.

En minä sano, etteikö matkustamisessa olisi hohtoa jo itsessään. En minä sano, että olisin koskaan edes hetkellisesti katunut lähtöjäni. En minä sano, ettenkö haluaisi lähteä talvisin etelään vaikka saisin kaamosmasennukseni loppumaan. En minä sano, ettenkö olisi saanut kaukokaipuun puremaa jo vuosia sitten. Mutta sanon, että vaikka en haluaisikaan lähteä, joskus minun on vain pakko.

Huonokin reissu on parempi kuin kolme kuukautta itkuisena ja ahdistuneena sängynpohjalla.