Tämä alkaa olla jo perinne. Joka talvi, kun matkustan maailmalle, joudun kirjoittamaan tekstin, jossa pyydän anteeksi matkakohteeltani niitä ennakkoluuloja, joita minulla sitä kohtaan on ennen ollut. Olen pyytänyt anteeksi Romanialta, ja olen pyytänyt anteeksi Marokolta, ja nyt pyydän anteeksi Albanialta. Ja Albanialta pyydän anteeksi mitä nöyrimmin ja vielä moninkertaisesti suuremmin kuin Romanialta tai Marokolta.

Odotin Albanian olevan vanhan Itä-Euroopan viimeinen linnake Euroopan keskellä. Likaisuutta, rähjäisyyttä, huonoa asiakaspalvelua. Oletin sen olevan lähinnä vähän suurempi versio Bosniasta, Serbiasta ja Makedoniasta. Ilman sukupolvi sitten käytyä sisällissotaa toki, mutta ehkä vielä köyhempänä ja rähjäisempänä. Vielä Montenegron pääkaupungissa Podgoricassakin pyörittelin päätäni, ja mietin, että jos Podgorica on jo näin tympeä, niin millainenhan Albania sitten onkaan. Mutta rajan takaa paljastuikin Balkanin helmi, yhtä mukava kuin Romanian länsiosat, mutta aurinkoisemmalla ja lämpimämmällä talvi-ilmastolla.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja asiakaspalvelua asiallista, ja turisteja ei pidetä pelkkinä tyhjäksi nyhdettävinä säästöpossuina (toisin kuin Kroatiassa ja Montenegrossa). Tämä on hyvä maa, ainakin matkustajalle.

—

Suurin positiivinen yllätys Albaniassa on ollut ruoka. Odotin tulevani pelkkien lihapatojen äärelle, jossa kasvisruokaa löytyisi lähinnä suurten kaupunkien ulkomaalaisille suunnatuista vegaaniravintoloista. Odotin viimetalvista Marokkoa, jossa jouduin elämään pelkällä pitsalla, tai ehkä jopa vuoden 2011 Ranskaa, jossa ihmiset eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä kasvissyönti tarkoittaa, ja silloin, kun ymmärsivät, he tekivät hyvin selväksi, että minunlaisiani, heidän jaloa ruokakulttuuriaan loukkaavia taantumuksellisia juntteja, ei heidän ravintoloihinsa kaivata. Mutta ei. Jo ensimmäinen pysähdys Shkodërissa toi selväksi, että kasvisruuan löytäminen ei tässä maassa tulisi olemaan ongelma. Albanialainen keittiö on yllättävän kasvissyöjäystävällinen. Tietenkin monessa ravintolassa pitää tilata ruokalistan ulkopuolelta, tai ainakin varmistaa, että tälläkään kertaa täytetyissä paprikoissa ei ole yllätyslihaa joukossa, mutta yhtään tältä osin huonoa kokemusta minulla ei Albanian ravintoloista ole.

Tietysti olen etsinyt ravintolani pitkälti HappyCow’n arvostelujen kautta ja Google Mapsin arvosteluja selailemalla, joten olen pääsääntöisesti hakeutunut niihin ravintoloihin, jotka olen etukäteen lukenut kasvissyöjäystävällisiksi – tai mennyt niihin ravintoloihin, joiden edessä seisovaan ruokalistaan on selkeästi merkitty kasvisruuat – joten ravintolavalintani ovat kaukana satunnaisotannasta. Mutta yhtä kaikki, ainakin edes vähän vaivaa näkemällä Albanian ravintoloista löytyy kyllä jotain maitotuotteita ja munaa syövälle kasvissyöjällekin. Jotain jopa vegaanille, mutta sitten pitää saada proteiinit jostain muualta.

Albania on maita, jossa selkeästi on oma ruokakulttuuri, ja siitä ollaan ylpeitä. Ravintolat ovat täällä yksinomaan albanialaisia ravintoloita, joista saa albanialaista ruokaa, usein paikallisin variaatioin. Kun on kasvanut Suomessa, jossa kotimaisen ruuan löytäminen on lähes mahdotonta, mutta pikkukaupungeistakin löytyy helposti monipuolinen valikoima erinäisiin ulkomaalaisiin keittiöihin erikoistuneita ravintoloita, tämä on aina hämmentävää. Pitsat poislukien Google Mapsiin on ihan turha kirjoittaa toiveita lähimmän etnisen ravintolan löytämiseksi. Intialaista tai kiinalaista ravintolaa ei löydy edes Tiranasta. Ei edes kreikkalaista tai turkkilaista, vaikka Albanian keittiö niistä molemmista paljon lainaileekin.

Jokaisesta ravintolasta löytyy ainakin fergese (miten ikinä sillä alueella kirjoitetaankaan). Se on suhteellisen nestemäinen paprika-juusto-pata, jossa joskus on kananmunaa – ja joillain alueilla ilmeisesti maksaakin, jos ei ole tarkkaavainen. Erinomaisen hyvää, mutta erittäin raskasta ruokaa. Onneksi annokset ovat yleensä pieniä, sillä fergese löytyy ruokalistoista aina alkupalojen tai lisukkeiden joukosta. Täytettyjä porkkanoita tai munakoisoja tarjoillaan myös joka paikassa. Useimmiten niiden täytteenä on lähinnä pelkkää riisiä, mutta niiden mausteet ovat erinomaisia. Maustaminen tuo täällä vahvasti mieleen turkkilaiset ravintolat, joten maut ovat vahvoja, ja kaikki ruoka on erittäin rasvaista. Erilaisia paistettuja juustoja tarjoillaan myös kaikkialla, ja monessa ravintolassa on erillinen maistelumenu pienille annoksille erilaisia paikallisruokia. Joissain paikoissa jopa erikseen kasvissyöjille sovitettuna.

Valitettavasti pahimmilla turistialueilla tämä maistelumenu on juuri se, millä tyhmiltä turisteilta viedään rahat pois, kun annoksen hinta on kirjoitettu ruokalistan loppuun pienellä ja hinnoiteltu naurettavaksi, mutta jos kyseessä ei ole kaupungin ainoa auki oleva ruokapaikka uudenvuodenpäivänä, niin ei niihin ravintoloihin ole kenenkään mitään järkeä mennä. Minä menin, ja tiedostin kyllä, että minua huijataan, mutta jotain ruokaa oli pakko saada. Eikä se kuitenkaan maksanut kuin 20 euroa, jossa ylimääräistä oli vain ehkä kaksi kolmasosaa.

Gjirokasterissa kaikista ravintoloista sai vielä paikallisena erikoisruokana mainostettua qifqiä, joka on riisipyöryköitä. Gjirokasterissa oli myös erinomaisen hyvä ravintola, jonka ruokalistassa suurin osa ruuista oli kasvissyöjille sopivia, ja sekä ne, että myös kokonaan vegaaniset ruuat oli merkitty ruokalistaan selvin symbolein. Se varmasti kannattaakin, sillä minä en todellakaan ole ainoa turisti, joka erikseen haen kasvisruokailijoille sopivia ravintoloita, ja olen valmis maksamaan pari euroa ylimääräistäkin siitä ilosta.

Sarandëssa, jossa nyt olen, kävelin erikseen puoli tuntia syrjäisempään osaan kaupunkia löytääkseni sinne merkityn ja kovasti kehutun vegaanisen ravintolan. Sen pitäjät olivat argentiinalainen mies ja kanadalainen nainen, jotka heille jutellessani selvästi ymmärsivät, että turistikaupungin ainoa vegaaninen ravintola kyllä löytää asiakkaansa. En ole ainoa, joka kuljen puhelimen kartta kourassa pitkän matkan jyrkkään ylämäkeen päästäkseni sinne. Ja etenkin, kun kyseessä on kasvisravintola, joka lupaa tarjoilla jotain muuta kuin albanialaista ruokaa.

Sillä kun sanon, että albanialainen keittiö on kasvissyöjäystävällinen, en sano, että se olisi lopulta kovinkaan monipuolinen. Kun on ollut neljä viikkoa Albaniassa, ne ruokalistoje muutamat kasvisvaihtoehdot, niin hyviä kuin ovatkin, alkavat herkästi pursuamaan korvista ulos. Vaikka välillä menisikin syömään pitsaa.

–––

Onhan Albaniassa toki myös selkeitä kehitysmaan piirteitä. Sähkökatkoja on toistuvasti, ja ne kestävät pitkään. Useammankin illan olen istuskellut pimeissä huoneissa ilman lämmitystä vain sähköjen paluuta odottaen. Vain Tiranassa sähköt toimivat luotettavasti (tai ehkä se oli vain sattumaa), mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sähköt ovat katkenneet vähintään joka toinen päivä. Tätäkin kirjoitan nyt koko Sarandën ollessa pimeänä, muutamaa kalleinta hotellia lukuunottamatta. 

Albaniassa on likaista. Täällä jokien ja järvien rannat ovat kaatopaikkoja. Shkodërissakin, joka on rakennettu suuren järven rannalle, erittäin luonnonkauniiseen paikkaan, itse Shkodër-järven (tai Skutarijärven, kuten se suomeksi myös tunnetaan) rannalla on ainoastaan köyhien romanien hökkelikylä, ja ranta on limainen, haiseva, ja muoviroskan peittämä. Beratin kaupunki puolestaan on rakennettu joen molemmin rannoin, mutta joki itsessään on jäteviemärinä kaupungin rumin osa. Gjirokastër sen sijaan on rakennettu kauas sen vierellä virtaavasta joesta, ja hyvä niin, koska ei sitä jokea ilokseen katsele. Sääliksi käy vain niitä vähäisiä lintuja, jotka jätteestä huolimatta näissä vesissä polskuttelevat. Ja sääliksi käy myös niitä romaneita, jotka näiden vesistöjen äärellä huterissa murjuissaan asustelevat.

Ja kyllä, rasismi näkyy, kuten kaikkialla Itä-Euroopassa. Köyhyys on värikoodattu ihonväriin. Kerjäläiset ovat selvästi tummempaa mustalaisverta kuin muu väestö, ja heidän pukeutumisensa on erilaista. Yhtä ainoaa sellaista kerjäläistä en ole nähnyt, joka ei olisi silminnähden romani. Lukemani perusteella Albaniassa ei ilmeisesti ole yhtä järjestelmällistä, valtiovetoista romanivähemmistön sortojärjestelmää kuin Unkarissa, ja heidän asemansa täällä on ainakin teoriassa parempi kuin Romaniassa, mutta käytännössä heidät on kuitenkin suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle. Se, että kaikki köyhät ovat romaneita ei tietenkään tarkoita, että kaikki romanit olisivat köyhiä, mutta kyllä se silti ikävästi rasistisesta sorrosta kertoo.   

Vaikka lyhyen oleskelun aikana matkailija ei yleensä törmääkään korruption kaltaisiin suuriin rakenteellisiin ongelmiin, niin kyllähän sekin näkyy täällä. Joka paikka on täynnä suuria, kesken jääneitä rakennusprojekteja: Kerrostalon raunioita, joiden rakentaminen on jäänyt selvästi vuosia sitten kesken, on kaikkialla, ja Tiranassa on jopa Tiranan suuri moskeija, joka on saanut jo ensimmäiset pintapuolisesti näkyvät vesivahinkonsakin samalla kun se on jo viisi vuotta odottanut viimeistelyään. Aivan kuten Oulunkin pahamaineinen torihotelli, kesken jääneet rakennusprojektit ovat yleensä seurausta joko korruptiosta, talousrikoksista tai rahanpesusta. Toki joskus myös ihan vain holtittomasta taloudenpidosta tai yllättävistä finanssikriiseistä, mutta koska Albania on Euroopan korruptoituneimpia maita, oletan syiden löytyvän enemmän noista kyseenalaisemmista syistä. Ne projektit, joiden rahoittajien yhteydessä on EU:n lippu, tai yllättävän usein ihan vain Ruotsin lippu, ovat kunniallisesti loppuun asti vietyjä, mutta muut ovat vähän mitä sattuu. Myös silloin, jos ne ovat valmiita; Rakentamisen laatu ei välttämättä viittä vuotta kestä. 

Pohjois-Albaniassa kaupunkien väliset bussit kulkevat aikataulussa, joka löytyy kätevästi netistä ja pitää täsmällisesti kutinsa, mutta siitä huolimatta kaupungeissa ei ole varsinaisesti linja-autoasemia. Bussit vain pysähtyvät jonnekin kadun varteen, jossa sitten autojen sisäänheittäjät huutelevat autonsa määränpäätä kunnes auto on joko täynnä tai määritelty lähtöaika koittaa. Jopa Tiranassa, jossa sinänsä oli “bussiasema”, joka tosin oli pelkkä suuri hiekkakenttä ilman minkäänlaisia odotustiloja tai edes katosta, autot olivat vain sikinsokin, ja oikea auto piti löytää huutelun perusteella. Ainoa paikka, jossa olen Albaniassa käynyt, jossa oli ihan oikea bussiasema, jossa oli kahviot ja vessat ja kaikki, oli Berat – joka toki muutenkin on ollut koko matkani ehdoton kohokohta – mutta tietysti sielläkin ainoa tapa löytää oikea auto oli kyselemällä ja sisäänheittäjiä kuunnellen.

Ja sitten kun matkusti Albanian eteläosien tunnetummille turistialueille, Gjirokastëriin ja Sarandëen, kyllähän ne kehitysmaiden huijaritkin lopulta putkahtivat esille. Sitä ennen ainoa huomaamani huijaus oli Tiranan ylihintaiset ravintolat jotka piilottelivat hinnastojaan, mutta Gjirokastërissa matkustamisesta tuli oikeasti tympeää. Gjirokastërin linja-autoasemalla (siis siinä kadunvarressa mistä autot lähtevät) päivysti sinnikäs, äärimmäisen rasittava turistihuijari, josta oli mahdotonta päästä eroon. Vaikka kuinka oli epäkohtelias ja hänelle yritti olla puhumatta ja livahtaa hänestä eroon, mies seurasi joka paikkaan. Ja niin kauan kun hän seurasi, oli käytännössä mahdotonta löytää oikeita hintoja tai neuvoja siitä, mistä autot lähtevät. Heti kun menin puhumaan jollekin ihmiselle, he katsoivat ensimmäiseksi minun ohitseni perässäni vaanivaan huijariin, ja hymisivät tyhjiä ympäripyöreyksiä. Onneksi mies huijasi vain yksittäisiä euroja, ja kuuden euron arvoisesta matkasta tuli kympin hintainen, mutta silti siitä jäi tympeä maku suuhun. Tämä yksittäinen mies on koko Albanian kokemukseni selkeästi ikävin osa. Toki hän näennäisesti oli kovinkin ystävällinen, jutusteli kivoja ja kyseli kuulumisia ja tarjosi minulle jopa mandariinin, mutta kun koko ajan tietää, että mies on vittumainen kusipää, joka pilaa koko matkustuskokemukseni, niin tuollainen lipevä mielistely vain lisää ärsytystä. Tätä täydentää se, että siinä missä Pohjois-Albaniassa bussiaikataulut ovat selkeitä ja paikkaansapitäviä ja löytyvät netistä ja aseman seiniltä, Gjirokastërissa ne on piilotettu, eivätkä ne pidä paikkaansa. Gjirokastër on myös ainoa paikka koko Albaniassa, jossa taksikuskit tulivat repimään minua suoraan linja-auton ovelta (mikä on yleisesti ottaen aina matkustamisen rasittavin osuus missä tahansa onkaan) – ja silloinkin kyseessä oli tämä yksi ja sama mies.

—

Parasta Albaniassa on se, että tästä ei ole vielä tullut turistirysä. Jopa Gjirokastërin vanha kaupunki tuntuu oikealta, elävältä kaupunginosalta, jossa ihmiset elävät arkielämäänsä, vaikkakin ehkä turismiteollisuuden palveluksessa. Nämä paikat elävät ja hengittävät oikeasti. Täällä ei ole sellaista niin kuin Kroatian Dubrovnikissa, jossa turistisesongin ulkopuolella koko kaupunki yksinkertaisesti pistetään kiinni, ja kaikki asukkaatkin lähtevät toisaalle. Ja kun turisteja on vielä vähän, heihin, tai meihin, suhtaudutaan huomattavan positiivisesti, jopa kiinnostuneesti. Varsinkin Beratissa, joka on kaikkein yleisimpien matkailureittien ulkopuolella, ihmiset tulivat ihan spontaanisti kadulla harjoituttamaan englantiaan puhumalla turistille. Ulkomaalainen matkailija oli heille jännittävä ja eksoottinen tuttavuus. Ohikulkija saattoi hihkaista iloisesti “Welcome to Berat” ihan vain ohi kävellessään ilman mitään tervehtimistä kummempia taka-ajatuksia.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että täältä löytyy paljon paikkoja minne mennä ja mitä nähdä, joita ei olekaan hinnoiteltu Länsi-Euroopan ylemmälle keskiluokalle. Siinä missä Montenegrossa joka ainoan vanhan oliivipuun tai kauniin näköalan luokse pitäisi maksaa vähintään viiden euron pääsymaksu, Albaniassa monet vaikuttavimmistakin paikoista ovat täysin ilmaisia. Ja vaikka paikat ovatkin likaisia, ja tyhjiä muovipulloja ja sipsipusseja lojuu joka nurkassa, missään ei kuitenkaan näy vandalismia. Toisin kuin läntisen Euroopan historiallisissa kohteissa, jossa oman elämänsä pikku-Banksyt haluavat jättää kömpelöt puumerkkinsä vuosituhantisten maamerkkien joka ainoaan seinään ja poikkiparruun, Albaniassa en ole nähnyt mitään sellaista. Ei tägejä, ei kaiverruksia, ei tussipiirroksia, ei mitään. Ja täällä vielä linnoituksissa pääsee kulkemaan täysin vapaasti. Mitään aitauksia tai suljettuja alueita ei juurikaan ole.

Tietysti tämä on myös vain merkki siitä, että Pohjois-Euroopan kännäilyturistit eivät ole vielä löytäneet tietään Albaniaan. Harvempi ihminenpä sitä putoilee linnanmuureilta tai kuseksii maailmanperintökohteiden nurkkiin selvin päin. Etenkin Britit ovat kunnostautuneet maailmanperinnöstä viis veisaavana turistimassana, joille joka ainoa paikka kotimaansa ulkopuolella on vain mahdollisuus halpaan viinaan ja huonoon käyttäytymiseen. Kroatian Splitissä ollessani lueskelin netistä kirjoituksia, joissa mietittiin, että miten ihmeessä kaupunkiin tulevat häiriköivät brittituristit saataisiin jäämään koteihinsa. Ihmiset miettivät sitä, että olisiko turistienkin kanssa mahdollista pyrkiä laatuun pelkän määrän sijaan – ihan niin kuin Amsterdamissakin, joka kuulemma on aloittanut suuret mainoskampanjat kanaalin toisella puolen, joissa toivotaan brittien pysyvän kaupungista poissa. Alkoholin hinnan nostaminen tietysti olisi hyvä keino pitää häiriköt poissa, mutta toisaalta on ikävä kallistuttaa eteläeurooppalaisen enemmistön yksittäisiä viinilasillisia ruuan kanssa ihan vain siksi, että tuhansien kilometrien päästä tulevilla junteilla on ongelmia alkoholinkäyttönsä kanssa.

—

Ei Albania täydellinen ole. Mikäpä maa olisi. Mutta erittäin hyvä maa Albania on. Anteeksi siltä on ennakkoluulojani pyydettävä. Ja vaikka olisi paljon huonompikin, olisi se aina parempi kuin Suomi kaamoksen keskellä.

Tehkää vain jotain sille Gjirokastërin bussiaseman huijarille.