Alkuun huomautus: En ole käynyt kaikissa Euroopan maiden pääkaupungeissa. Euroopan 45 pääkaupungista olen käynyt ainoastaan 28:ssa. En ole käynyt seuraavissa pääkaupungeissa: Reykjavik, Dublin, Lontoo, Oslo, Amsterdam, Bryssel, Moskova, Minsk, Kiova, Chisinau, Sarajevo, Pristina ja Valletta. Enkä myöskään Luxembourgissa, Monacossa, Andorra la Vellassa enkä San Marinossa. Ja olen tietoinen, että tässä vierailemattomien kaupunkien listassa on muutamia sellaisia, jotka saattaisivat hyvinkin kuulua Euroopan rumimpien pääkaupunkien listan kärkipaikoille.

Mutta niistä pääkaupungeista, joissa olen käynyt, rumimmat ovat tässä.

4. Berliini, Saksan pääkaupunki.

Berliini oli parikymmentä vuotta sitten koko Euroopan trendikkäin menomesta. Siellä tapahtui kaikki, ja kaikkialla hehkutettiin, kuinka se on upeista kaupungeista se kaikkein upein. Mutta harvemminpa Berliinin kauneutta missään erityisemmin korostettiin, lähinnä vain sen elävyyttä. Alexanderplatzi on kuin rumempi versio Helsingin Narinkkatorista, eikä Narinkkatorikaan varsinaisesti silmiä hivele. Aivan kuin Suomenkin kaupungeissa, kauneus on taaksepäin katsomatta jyrätty niin kutsutun kehityksen tieltä. Berliinissä toki on oikeasti kauniita alueita, ja kaupunki on niin suuri, että erilaisia alueita on vaikka kuinka paljon, mutta keskusta on yksiomaan ruma, ja Itä-Berliini on jopa vanhan sosialistisen Euroopan kaupunkien mittapuulla poikkeuksellisen ankeaa betonihelvettiä. Eikä se kuulemma enää nykyään ole enää yhtä eloisa ja pirteäkään kuin mitä se oli kaksikymmentä vuotta sitten. Gentrifikaatio on ajanut luovat ihmiset jo toisaalle, halvempiin kaupunkeihin.  

3. Bukarest, Romanian pääkaupunki.

Bukarestissa on paljon hienoa. Ceaucescun hallintopalatsi on järjettömässä mahtipontisuudessaan pelottavalla tavalla vaikuttava, kaupungissa on laajoja viheralueita, ja siellä on ainoa oikeasti mielenkiintoinen paikallista perinnerakentamista esitellyt talomuseo, jossa olen koskaan käynyt. Sen museon alueella oli jopa paljon suloisia ja hyvinvoivia kissoja. Mutta Ceaucescun hallintopalatsiin ei pääse, vanha kaupunki ainakin viisi vuotta sitten oli rähjäinen ja epäilyttävä punaisten lyhtyjen alue, ja koko kaupunki on rakennettu täyteen vähintään kuusikaistaisia autoteitä, joiden yli menee suojateitä noin kilometrin välein. Autoilun suhteen kaupunki on juuri sellainen, millaiseksi Helsinkiä suunniteltiin 1960-luvulla rakennettavan, mutta luojan kiitos Suomessa ei ollut tehokasta diktatuuria, joka sen olisi toteuttanut. Yksittäisiä taloja lukuunottamatta kaupunki on ruma kuin mikä, likainen, rappeutunut ja kaikin tavoin tympeä. Vietin siellä viisi vuotta sitten muutaman päivän, eikä jäänyt tarvetta palata takaisin.

2. Varsova, Puolan pääkaupunki.

Silloin kun kävin Puolassa, ja siitä on jo kymmenen vuotta, siellä oli yksi katu, jonka varrella oli useita erinomaisia vegaaniravintoloita. Lisäksi muistan, että kaupungin laitamilla oli kaunein ja miellyttävin ostoskeskus, jossa olen koskaan matkoillani käynyt: liukuporrassokkelon sijaan se rakentui leppeästi ylöspäin nousevan leveän spiraalin ympärille. Mutta Varsova on kaupunki, jonka ykkösnähtävyys on betoninen palmupuu liikenneympyrässä, ja jonka vanha kaupunki, vaikka onkin kauniisti jälleenrakennettu toisen maailmansodan tuhojen jälkeen, on täysin kuollut ja hengetön, pelkkä turistialue ilman turisteja. Tämä on se kaupunki, johon kaikkien suomalaisten kaupunkisuunnittelijoiden, joiden mielestä korkeat tornitalot ovat siistejä ja moderneita, pitäisi tulla. Puolalaistenkin mielestä ne olivat siistejä ja moderneita. Juuri sen vuoksi pilvenpiirtäjät tuovatkin useimmille mieleen lähinnä 1990-luvun Itä-Euroopan. Ainakin minulle. Ne ovat junteinta ja ruminta, mitä maailmasta löytyy. Ja juuri sellainen on Varsova. Käynnistäni tosin on jo vuosikymmen, joten kaupunki voi olla parantunut – mutta sen verran mitä olen kaupungissa käyneiden kanssa jutellut ja nettijuttuja lukenut, kaupungin maine on edelleen ruma ja luotaantyöntävä. 

Ja sitten, tämän matkan varrelta, syy, miksi koko tämän tekstin kirjoitin, mustana hevosena kilpaan lähtenyt, mutta selkeälle ykköstilalle heittämällä humahtanut, Podgorica, Montenegron pääkaupunki.

1. Podgorica, Montenegron pääkaupunki.

Jos ollaan rehellisiä, Podgorica on vähän epäreilussa seurassa. Podgorica on pelkkä jugoslavialainen pikkukaupunki, josta lähihistorian äkkiväärät yllätyskäänteet ovat viime vuosikymmeninä yhtäkkiä muodostanut itsenäisen valtion pääkaupungin. Podgorica on vähän kuin jos Suomi hajoaisi pirstaleiksi, ja yhtäkkiä joku Oulu tai Kuopio olisivatkin Pohjanmaan ja Savon pääkaupunkeja. Jos näin pääsisi käymään, niin sekä Kuopio että Oulu nousisivat nopeasti kilpailemaan Euroopan rumimman ja turhimman pääkaupungin tittelistä. Mutta vaikka Oulu kaikin tavoin ruma onkin (merelliset luontoarvot poislukien), se on kuitenkin puhdas ja toimiva. Podgorica on törkyisen likainen, rähjäinen ja rikkinäinen, ja sen hengitysilma oli vierailuni aikana lähes hengityskelvotonta. Jo ensimmäisenä iltana, ihan vain kun käväisin puolen kilometrin päässä ruokakaupassa hakemassa pientä iltapalaa itselleni, minusta tuntui, ja vaatteeni haisivat, kuin olisin seissyt puoli tuntia juhannuskokon äärellä tuulen alla. Hengitys rahisi kurkussani ja köhin koko ajan myrkkykaasuja pois keuhkoistani. Takkatuli on tunnelmallinen ja miellyttävä tapa lämmittää asuntoa kylmänä vuodenaikana – mutta 200 000 takkatulta, kaasuliettä tai hiilipolttoista lämmitintä yhdessä kaupungissa tekevät maailmasta vain saasteisen.

Podgoricassa ei oikeastaan ole mitään nähtävää. Sen lähes ainoana nähtävyytenä listataan silta, joka on rakennettu 2005, ja näyttää suunnilleen samalta kuin mikä tahansa riippusilta, mikä on rakennettu viimeisten 30 vuoden aikana. Siellä olisi ollut joitain museoita, mutta selvästi ne ovat suunnattu vain turisteille, ja turisteja odotetaan vain kesäisin, sillä joka ainoa niistä oli kiinni. Pieni kävelykeskusta löytyy, mutta se on yhtä yhdentekevä kuin Oulun rotuaari. Paikallisille miellyttävä osa kaupunkia, turistille yhtä jännittävä kuin mikä tahansa ostoskeskus. Kaupungin läpi kulkee joki, joka voisi olla kaunis, mutta täällä päin maailmaa vesistöt nähdään lähinnä kaatopaikkana. Rannat ja rantojen pensaikot olivat täysin muoviroskan peittämiä. Vanha kaupunki on parikymmentä metriä vanhaa linnanmuuria, josta on enimmäkseen jäljellä vain yksittäisiä kivikekoja. 

Lisäksi Podgorican paikallinen liikennekulttuuri on jotain aivan käsittämätöntä. Toki Etelä-Euroopan liikenne Suomessa kasvaneelle on aina vähän villiä ja tempoilevaa, mutta siihen olen tottunut. Podgorica ei kuitenkaan kilpaillut liikenteensä kaoottisuudessa Italian tai Marokon kanssa, ei. Podgoricassa vertailukohtani menivät suoraan Intiaan, ja jopa Tansanian Dar es Salaamiin. Montenegron pääkaupungin autoliikenne oli täynnä täysiä kusipääidiootteja, joilta pitäisi viedä heti ajokortti pois (mikäli heillä sellaista edes on). Mitään käsitystä liikennesäännöistä heillä ei ainakaan ollut, tai mitään kunnioitusta omaa tai ennenkään jalankulkijoiden henkeä ja terveyttä kohtaan. Kaasupolkimessa he tunsivat vain kaksi asentoa, pohjaan tai ylös. Toki suurin osa ajoi ihan mielekkäästi, mutta ei liikenteessä kovinkaan montaa täysidiottia tarvita, että siitä tulee kaikille vaarallista. Kuten Dar es Salaam minulle aikoinaan opetti: ei risteyksen totaaliseen tukkimiseen tarvita kuin kolme autoa, jos kukaan ei suostu peruuttamaan eikä antamaan toisille tietä.

Tietysti, jos listaisimme koko maailman rumimpia pääkaupunkeja Euroopan sijaan, Podgorica jää vielä kauas Dar es Salaamista. Tosin Dar es Salaamissa on parempi sää ympäri vuoden. Ja Zanzibar on melko miellyttäväkin paikka heti Darin ulkopuolella. Vaikka pääsee Podgoricastakin tietysti moneen oikeasti kauniiseen paikkaan melko nopeasti. Montenegro on luonnonmuotojensa puolesta Euroopan kauneimpia valtioita. Vain kahden tunnin ajomatkan päässä Podgoricasta on muun muassa Kotor, joka on jumalaisen kaunis pikkukaupunki, pieni sopusuhtainen linnoitus vuonomaisessa lahdenpohjukassa, niiden maineikkaiden mustien vuorten ympäröimänä josta koko valtio on saanut nimensä – tosin valitettavasti se on vuosi vuodelta enemmän ja enemmän turistirysä. 

Sanottakoon kuitenkin, että Podgoricassa oli tähän mennessä tämänvuotisen matkani paras kasvisravintola. Erityismaininta siitä. Maassa, jossa kasvisruokailu on liian helposti pelkkää Pizza Margheritaa, joka maksaa monin paikoin jopa enemmän kuin Suomessa, oli ilahduttava löytää ravintola, joka paitsi tarjoili vegaaniruokaa, tarjoili erinomaisen hyvää vegaaniruokaa, ja vieläpä oikeasti halpaan hintaan.

Ja sanottakoon sekin, että kaupungin joulutori oli ilahduttavan elävä. Siellä oli paljon ihmisiä, ja niinä iltoina kun siellä pysähdyin, ohjelma oli hyvää. Kaupunki muutenkin näytti toimivalta ja mukavalta, täynnä pieniä leikkipuistoja, joissa lapsiperheet leikkivät, ja kahviloita ja ravintoloita oli joka puolella, myös lähiöiden keskellä. Jos ilmansaasteet saataisiin kuriin (eikä tilanne ilmeisesti näin paha ole muulloin kuin keskitalvella), Podgorica voisi olla hyvinkin miellyttävä paikka asua ja elää. Ei vierailla, ei siellä silloinkaan olisi mitään nähtävää ja tehtävää, mutta on se paljon elävämpi ja aktiivisempi kaupunki kuin yksikään kaupunki Suomessa.

Luonnostelin tämän tekstin pitkälti jo pari viikkoa sitten, mutta lykkäsin sen julkaisua, sillä ajattelin, että Albanian pääkaupunki Tirana saattaisi hyvinkin kuulua listalle. Lähes kaikki Balkanin alueen pääkaupugit sinne joka tapauksessa voisivat kuulua. Sofia, Zagreb ja Belgrad eivät yksikään ole tunnettuja kauneudestaan, enkä välttämättä suosittele yhdessäkään niistä käyntiä kenellekään. Joten ymmärtänette, miksi odotin myös Tiranan olevan hyvä ehdokas tälle negatiiviselle nilityslistalleni.

Mutta mitä vielä. Tirana löysi hyvin nopeasti tiensä melkein suosikkikaupunkieni joukkoon. Ei tämä kaunis ole, ainakaan vielä, mutta jos talouskehityksen jumalat suovat, kymmenen vuoden päästä voi ollakin. Mutta jo nyt se on elävä, monipuolinen, arkkitehtonisesti mielenkiintoinen, täynnä ilahduttavia visuaalisia yllätyksiä. Ja mikä parasta: toisin kuin suurin osa Itä-Euroopan diktaattoreista, Elver Hoxha ei jyrännyt pääkaupunkiaan moottoriteiksi. Pääkadut ovat toki monikaistaisia ja suoria, mutta heti niiden ulkopuolella koko kaupunki, vaikka onkin selvästi rakennettu toisen maailmansodan jälkeen, on pienten, sokkeloisten, kapeiden katujen maailmaa, ilahduttava muistuma autoja edeltäneestä, ihmisten kokoisesta maailmasta. Ja liikennekulttuuri: Ah! Kaupunki, jossa jalankulkijana tuntee koko ajan olevansa tasa-arvoinen autojen kanssa. Jalankulkijoille ystävällisesti tietä antavat autot tietysti ovat laajemminkin hyve lähes kaikkialla Itä-Euroopassa (Montenegroa lukuunottamatta), mutta Tiranassa tunne vahvistuu. Liikenne on koko ajan ruuhkautunutta, mutta yhdelläkään autoilijalla ei ole niin kiire, etteivätkö he voisi pysähtyä antamaan jalankulkijalle tietä – vaikka paikalla ei olisi edes suojatietä. Ja täällä on pyörätiet joka paikassa, ja ihmiset vieläpä oikeasti pyöräilevät niitä pitkin!

Kun vielä saataisiin ilmansaasteet kuriin, kaikkialla kohoavat talonrakennustyömaat valmiiksi, ja joissain paikoissa pilkistävä rakennusten silmin nähden huono laatu kuriin, Tiranasta tulisi pääkaupunkina Euroopan kirkkaimpia helmiä. Tapahtuuko sitä koskaan, en tiedä, maa on läpeensä korruptoitunut ja sisäpoliittisesti riitaisa, ja vieläpä alueella jossa on säännöllisesti tuhoisia maanjäristyksiä, mutta potentiaalia olisi.

Ja kun jotakuta kuitenkin kiinnostaa, tässä myös ne kauneimmat:

1. Wien. 2. Lissabon. 3. Madrid, ja 4., niin pahaa kun sen myöntäminen tekeekin, Pariisi.