Majoitukseni Brasovissa näytti ensisilmäykseltä vallan hurmaavalta: Melko tuoreeltaan remontoitu omakotitalo, puhdas ja hyvällä maulla sisustettu. Oven suussa pyydettiin jopa ottamaan kengät pois jalasta, joka suomalaiseen sieluuni tuntui lämpöisen kodikkaalta. Se oli nuorehkon unkarinkielisen pariskunnan pyörittämä AirBnb-bisnes, pihalla seisoi viitisen pientä mökkiä yksityishuoneina, ja vintillä oli yhteismajoitus, jossa pystyi yöpymään noin kymmenen ihmistä omissa, verhoin rajatuissa sängyissään. Ensivaikutelma oli erinomainen. Aamiainenkin kuului hintaan, ja he osasivat erikseen kysyä mahdollista kasvisruokavaliota etukäteen. Jopa suihkusta tuli lämmintä vettä nopeasti, ja termostaatti oli looginen ja oikeasti sääteli veden lämpötilaa.
Mutta sitten tuli yö, ja menin nukkumaan, ja heräsin tunti nukahtamisen jälkeen jalkaterän kutiamiseen. Ja vähän myöhemmin heräsin säären kutiamiseen. Ja vähän myöhemmin kyynärpään. Silmät kiinni tunnustelin kutiamiskohtia, ja seurasin puremapaukamien jonoa pitkin käsivarttani. Luteitahan ne. Ihan tyylipuhtaita luteita, kulkemassa pitkin raajojeni verisuonia ja näykkäisemässä aina parin senttimetrin välein.
Yritin selvitä kutinasta, ja saada taas unenpäästä kiinni meditoimalla, keskittymällä johonkin sellaiseen tarkkarajaiseen ruumiinosaan, johon ei kutiaisi. Mietin vasemman isovarpaani päätä, ja laskin numeroita. Pakotin silmäni näkemään hyppiviä lampaita, hyppimässä aidan yli, niin kuin nukahtaessa kuuluu tehdä, ja siinä vaiheessa kun ne alkoivat oma-aloitteisesti tehdä kärrynpyöriä, ja lopulta siirtyivät mäkihyppymäkeen, tiesin nukahtamisen olevan lähellä.
Ehkä nukahdinkin. Mutta heräsin taas, kun kämmeneeni kutisi, ja vasemmanpuoleiseen hartiaani.
Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun luteet ovat purreet minua. Ei edes kymmenes. Mutta yksi pahimmista varmasti. Aamulla laskin, että vähintään kuusi eri ludetta oli kiipeillyt pitkin vartaloani imemässä vertani. Tai sitten vain yksi, joka oli kiertänyt kuudessa eri paikassa. Yleensä puremia on tullut vain yhteen raajaan, yhdessä jonossa, tai pahimmillaan kahteen, mutta nyt kutisin joka paikasta.
Ennen nukkumaanmenoa olin harkinnut, että voisin alkavan flunssan takia pysähtyä paikoilleni, ja nukkua tässä mukavassa talossa pari yötä pidempäänkin; levätä hetken Brasovissa ja matkustaa suoraan yöjunalla Budapestiin. Enää en harkinnut sitä. Lähinnä vain kirosin, että olin jo varannut seuraavankin yön – ja sitä, että flunssaisena en juuri jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Onneksi luteet syövät vain öisin.
Luteista tuli viime kesänä taas trendieläimiä, kun jostain syystä pariisilaiset keksivät, että Pariisissa on paljon luteita, ja se päätyi ylittämään jopa kansainvälisen uutiskynnyksen. En tiedä, mikä tällä kertaa Pariisin ludekeskustelun laukaisi – ehkä niitä jopa oli enemmän kuin aiemmin – mutta Pariisin kokoisessa kaupungissa, jossa hygieniataso ei yleensäkään ole sama kuin Suomessa, ja jossa käy miljoonia ja taas miljoonia turisteja vuosittain, joista suuri osa yöpyy hostelleissa ja hotelleissa jotka ovat hinta–laatu -suhteeltaan varmasti maailman huonoimpia, olen aivan varma, että luteet eivät ole kaupunkia koskaan hetkeksikään hylänneet. En äkkiä muista, että olisin koskaan Pariisissa joutunut luteitten syömäksi, mutta olisin yllättynyt, jos en ole. Olen noin kymmenessä eri majapaikassa Pariisissa vuosien aikana yöpynyt, ja vain kahdesta minulle on jäänyt sellainen olo, että ne eivät olleet aivan kauheita. (Kumpikaan eivät olleet lähelläkään keskustaa.)
Suomessakin siis keskusteltiin paljon luteista, koska Helsingin Sanomathan lähinnä kopioi uutisaiheensa aina The Guardianista, jossa puolestaan seurataan jonkin verran ranskalaistakin mediaa. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Luteet ovat niitä hiljaisen uutiskauden aiheita, jotka aina parin vuoden välein mediassa nostetaan esiin, kun mitään muuta ei tapahdu. Helsingin Sanomatkin kirjoitti monta pelotteluartikkelia, joissa kerrottiin, kuinka luteita tulee aina maailmalta Suomeen, ja luteet ovat merkittävästi lisääntyneet, ja kaikki matkatavarat täytyy viedä vuorokaudeksi lämpimään saunaan tai viikoksi pakastimeen. Pahimmissa tapauksissa ääneen päästetään joku paranoidinen ihmispolo, joka vakavissaan kertoo, että jos yksikin luteenpurema ilmestyy, niin heti täytyy tuhota kaikki mahdollinen irtaimisto kännyköitä ja televisioita myöten, ja mielellään purkaa koko talo ja eristää koko kaupunginosa seitsemäksi sukupolveksi.
Luin jotain ludeartikkelia, jossa pääkaupunkiseudun tuholaistorjujat kertoivat yllättävänkin rehellisesti, kuinka Pariisin ludekohun myötä heidän palveluitaan on alettu tilaamaan kotitalouksiin enemmän – tosin luteiden määrä ei sinänsä ollut yhtään lisääntynyt, he sanoivat, ainoastaan ihmisten paniikki. Mikä on luonnollisesti hyvä bisnekselle. Eivät he valittaneet.
En tietenkään halua luteita kotiini tuoda. Yleensä aina olen heti ensimmäisenä Suomeen palattuani työntänyt vaatteeni pesukoneeseen, jättänyt rinkan joksikin aikaa pakkaseen jos sellaista on ollut, ja vähän ravistellut laukkuani aina silloin tällöin matkan varrellakin, että pahimmat loiseliöt jäisivät sinne mistä ovat lähtöisinkin. Mutta en minä niistä koskaan ole erityisemmin stressannut. Todennäköisyys, että toisin matkatavaroideni mukana luteita kotiin on aika hirvittävän pieni.
Mihin perustan väitteeni? Siihen, että olen matkustellut kuukausia, jopa vuosia maailmalla, joskus kehitysmaissakin, ja olen joutunut luteiden järsimäksi kymmeniä kertoja, enkä ole niitä koskaan mukanani Suomeen tuonut. Tämä itsessään on tietysti vain anekdootti, jonka todistusvoima on nolla jopa itselleni, mutta se, kuinka harvoin olen luteiden syömäksi matkoillani joutunut, kertoo jo jotain. Tänä talvena, tähän mennessä, olen yöpynyt kahdessa ludehostellissa. Toinen oli nyt Brasovissa, toinen oli alkumatkasta Prahassa. Olen yöpynyt kerta toisensa jälkeen hostelleissa, joissa samassa huoneessa yöpyy joskus jopa toistakymmentä ihmistä, jotka hekin ovat kiertäneet Euroopan halpoja hostelleita, osa jopa vuosia yhteen menoon, ja varmasti joutuneet useammankin kerran luteiden syömäksi – ja silti hostellissa ei ole luteita. Mikäli luteiden tarttuminen matkalaukkuun olisi jotenkin todennäköistä, ja ne kulkisivat yleisesti matkailijoiden mukana maasta toiseen, joka ainoassa majapaikassa, varsinkin yhteismajoituksessa, pitäisi olla massiivinen ludeongelma. Koska eivät ne Prahasta saadut luteet enää tässä vaiheessa minun rinkassani köllisi odottamassa Suomeen pääsyä, kyllä ne olisivat jääneet jo aikaa sitten johonkin matkan varren majapaikkaan.
Totta kai nyt Brasovin jälkeen, kun ötököitä oli runsaasti, otin tarkoituksellisesti ja ravistelin tavaroitani päästäkseni mahdollisista vapaamatkustajista eroon, mutta yleisesti en ole asiaa mitenkään tien päällä huomioinut. Ja luulen kuuluvani ylipäätään melko harvinaiseen ihmisryhmään sikäli, että asiaa edes ajattelen. Siihen nähden, minkälainen siisteystaso monilla matkaajilla on, en usko, että suurin osa heistä edes kiinnittää huomiota muutamiin kutiseviin paukamiin yön jäljiltä. Ja siitä huolimatta olen tälläkin matkalla vain kahdessa majapaikassa luteisiin törmännyt.
En ole erityisen huolissani.
Vaikka toki se harmittavaa olisi, jos niitä mukanani Suomeen toisin. Hävittäähän ne pitäisi. Ja jos se menisi siihen pisteeseen, että tuholaistorjujia oikeasti tarvitaan, niin kalliiksihan se tulisi. Joten koputtelen puuta.
Ja rapsuttelen edelleen kutisevaa kättäni. Poistuin Brasovista jo pari päivää sitten, mutta käsi kutisee vieläkin. Samaan vasempaan kämmeneen, jota jo ensimmäisenä Brasovin-yönä purtiin, tuli seuraavana yönä toinenkin eläinystävä, ja teki viereen toisen paukamajonon. On se jo helpottamaan päin, mutta ikävä se on yhä.
Kerroin tämän loppukaneetin ihan vain vakuuttaakseni teidät siitä, että – mitättömien todennäköisyyksien korostamisesta huolimatta – en minä luteita kotiini halua tuoda.
Leave a Reply