Google Maps kertoi minulle, että Tiranasta saa falafeleja. Yleensä Euroopassa tien päällä falafelit ovat pitsan kaltaista helppoa epäruokaa, jota ostetaan, jos mitään muuta ei löydy, ja jotain, mitä tahansa, on heti saatava. Mutta Balkanilla ei ole kasvissyöjiä, ainakaan niin näkyvästi kuin Keski-Euroopassa tai Pohjolassa, joten kebab-paikat myyvät pitsan lisäksi vain ja ainoastaan sitä Kebabia. Edellisistä syömistäni falafeleista oli jo toista kuukautta, joten nyt ajatus falafeleista alkoi tuntua jo tervetulleelta vaihtelulta.

Paikka oli pieni ja hyvin piilotettu, kapeiden portaiden yläpäässä, ahtaalla parvekkeella avautuva pieni ovi, joka olisi jäänyt herkästi huomaamatta, jos portaiden juureen ei olisi sidottu lappua, joka nuolen kanssa lupasi falafeleja. Pienessä liiketilassa ei näkynyt ketään, ja tiskin ruoka-altaat olivat lähestulkoon tyhjiä. Jossain toisessa osassa Eurooppaa olisin jo epäillyt, että paikka on suljettu. Korautin kurkkuani, teeskentelin, että minua yskittää, ja siirsin itseni sellaiseen osaan huonetta, josta minut pystyisi näkemään keittiöstä käsin.

Nuori nainen asteli keittiöstä ulos, eikä sanonut mitään. Albaniassa selvästi asiakas aloittaa keskustelun.

“Hei, pita falafel”, sanoin. Keskustelujeni kieli on aina englanti, mutta niin kauan kuin ei tiedä vastapuolen kielitaitoa, kannattaa lähteä aina oletuksesta, että se rajoittuu enintään asiakaspalveluenglannin minimimäärään. Albanian yleissääntö on, että alle kolmikymppiset puhuvat englantia, joskus hyvääkin, ja yli nelikymppiset puhuvat italiaa. 

“Iso vai pieni”, hän kysyi.

“Iso”, vastasin. Minulla oli nälkä.

Se oli eriskummallinen pita falafel, hyvin minimalistinen versio tutusta ruokalajista: silputtua salaatinlehteä, tomaattiviipaleita, raakaa sipulia, pieni nokare vuohenjuustoa – ja lohkoperunoita. Jotain kastikettakin nainen sen sisään vielä turautti, väristä ja koostumuksesta päätellen majoneesia. Falafelit itsessään olivat kyllä hyviä, suutuntumaltaan miellyttäviä, rouheita palleroita, paljon parempia kuin keskimääräiset suomalaisten pitsakebabien kovettuneet, kuivat käppyrät.

Pyysin vielä vesipullon, ja maksoin vaaditut 450 lekiä (4,5 euroa). Minkäänlaista pöytää tai muuta ruokailutasoa, penkistä puhumattakaan, tilassa ei ollut, joten pujottelin ruuhkaan jämähtäneiden autojen välistä tien toisen puolen puistoon. Puisto oli muuten pimeä, mitä nyt ympäröivien kortteleiden jouluvalot – ja puistonreunan suuri kasino – toivat jotain valoa.

Oli liian kylmä istua alas puiston kivisille istuinkuutioille. Käveleskelin syödessäni ympyrää, käärin falafel-rullaa kömpelösti auki paperikääreestään, ja välillä asettelin sen kainalooni, että sain hörpättyä pienen siemauksen vesipullosta, jota kuljetin taskussani. Se ei ollut hienostunutta eikä arvostunutta ruokailua, minkäänlaisesta ruokailuetiketistä ei ollut jälkeäkään, mutta nälkä lähti, ja verensokeri kohosi.

Täydellinen menestys.

Myöhemmin illalla, kun olin toista tuntia myöhemmin palannut hostellilleni, huomasin vessan peilistä, että illan ruokalista näkyi paidastani. Hieman nolostuneena ajattelin, että olin kulkenut kaupungilla pitkäänkin tämän näköisenä. Monikohan minulle oli nauranut? Etenkin se valkoinen majoneesioletettu oli läiskynyt laajalti pitkin rintaani ja vatsaani. Ja näemmä myös kengilleni.  Seuraavaan pyykkipäivään olisi vielä pari viikkoa (edellisestä oli kaksi päivää), joten kastelin paidan likaiset kohdat vedellä hanan alla, ja hinkkasin tahroja puhtaaksi sormillani.

Tämä oli johdanto. Tarina alkaa tästä:

Seuraavana aamuna paita oli edelleen likainen, joten pesin sitä nyt uudelleen, nyt paremmassa valossa ja paremmalla ajalla. Ripustin kostean paidan sängynreunalle roikkumaan, ja aloin kaivaa rinkastani toista paitaa. Rinkkaa ei pureta eikä pakata näköaistilla, joten työnsin käteni syvälle repun kätköihin ja tunnustelin sormillani missä kohden tuntuisi paitojeni kaltainen kangas. Ei missään. Pyörittelin käsiäni rinkan reunoja myöten, pohjaa kaivaen, vaatteita ja muita nyssyköitä edestakaisin sekoitellen ja nostellen, mutten tuntenut mitään. Avasin alemmankin vetoketjun ja tunnustelin rinkan alaosan erikseen.

…ja sitten sieluni silmiin nousi kuva minusta viikkoa aiemmin ripustamassa paitoja Shkodërissa majapaikkani vaatekaappiin. Ajattelin, että kun siellä kerran viikon olen, niin annan vaatteitteni roikkua edes hetken henkareissa. Saavatpa vähän raitista ilmaa. Tuuletan ummehtuneen hajun pois. Ehkä olisivat vähemmän ryppyisiäkin. Enkä pakannut niitä lähtiessäni mukaan.

Sanoin kirosanan, tai tarkalleen ottaen kaksi putkeen, yhdyssanana. Turhautuneena tönäisin rinkkani lattialle nurin, ja potkaisin sitä symbolisen vihaisesti, mutta hellästi. Ja vasta kun olin jouluna veljelleni kehunut, kuinka en enää nykyään ole yhtä hajamielinen kuin kaksikymppisenä. Mitä ihmettä minä olin mennyt sellaisia sanomaan. Tyhmyyksiä. Tämän siitä saa heti. Totta kai.

Vanhoja paitoja ne toki olivat, parhaat päivänsä jo nähneitä. Kaksi olin ostanut kirpputorilta, eli ne olivat vanhoja jo ennen kuin niitä olin koskaan edes pukenut. Mutta toki myös parhaita paitojani, etenkin tien päällä elämiseen, enhän niitä olisi muuten ottanut mukaan. Yksi on ollut pitkään suosikkipaitojani, mutta niin kuin lempivaatteille usein käy, niiden värit kulahtavat ja ne venyvät muodottomiksi. Toinen paidoista on päällä ollessaan mukavimman tuntoisia kauluspaitojani, mutta valitettavasti pienen varteni päällä lähes tunikamittainen. Ja se kolmas oli viimeinen ehjä niistä kolmesta paidasta, jotka 10 vuotta sitten ostin Kapkaupungista, että minulla olisi edes jokin ehjä ja siistin näköinen paita kolmen viikon laivamatkallani Afrikan länsirannikkoa ylöspäin.

“Hei”, kirjoitin Shkodërilaisen majapaikkani emännälle. “Unohdin näemmä pari paitaani sinne asunnolle. Olisikohan niitä mitenkään mahdollista saada lähipäivinä tuotua Tiranaan?” Oliko syynä sitten vanhojen paitojeni elähdyttävä tunnearvo, vaiko vain uusien paitojen ostamisen vaatima vaivannäkö, en tiedä, mutta halusin paitani takaisin.

“Hei Kimmo”, hän vastasi hieman epävarmalla englannillaan, “löysin ne eilen vaatekaapista. Siivooja olisi halunnut heittää ne roskiin, mutta minä estin. Olen nyt lomalla, mutta tulen Shkodërin kautta Tiranaan neljäs päivä. Voin tuoda ne silloin.”

“Kiitos!” kirjoitin huutomerkin kanssa, että innostunut hihkaisuni välittyisi Whatsappin lävitsekin, “olen täällä vielä neljäs päivä.” Valehtelin hiukan. Tarkoitukseni oli olla neljäs päivä jo kaukana Tiranasta, mutta jos hän oli valmis näkemään sen vaivan, että tuo paidat minulle henkilökohtaisesti, minun oli turha alkaa selitellä, kuinka se vaatii minulta matkasuunnitelmani pientä vekslausta. Sitä paitsi Tirana on miellyttävä kaupunki. Kaksi lisäpäivää siellä kuulosti vain ja ainoastaan mukavalta.

Joten uudenvuodenpäivän jälkeisenä aamuna, kun hostellin respa taas aukesi lomapäivänsä jälkeen, ja minun olisi alkuperäisen aikataulun mukaan ollut aika poistua, kerroinkin pysyväni hostellissa vielä kolme yötä lisää.

Neljäs päivä tammikuuta viestittelimme Tiditan kanssa (se oli hänen nimensä), ja yritimme sumplia molemmille sopivaa aikaa ja paikkaa paitojeni toimittamiseen. Minä olin helppo, minä olen lomalla, minä olen mielenterveysongelmainen ja työtön, mutta hänellä oli työpäivä. Ja oli välillämme myös pieni kielimuuri, mutta ei niin iso, etteikö sillä kellonaikoja ja paikkoja olisi saanut läheteltyä edestakaisin. Pahempi ongelma oli pihiyteni. Kun tulin Albaniaan, harkitsin kyllä, että olisin ostanut itselleni paikallisen puhelinliittymän – rajaton netti olisi maksanut vain 30 euroa kolmeksi viikoksi – mutta päätin ennemmin syödä sillä rahalla, ja luottaa majapaikkojeni ja ravintoloiden langattomiin yhteyksiin. En ole päätöstäni sinänsä katunut. Itse asiassa se, että netti ei olekaan koko aikaa taskussa, on monin tavoin vapauttavaa. Päämäärättömän uutistenluvun tai somevirran rullaamisen sijaan olen lukenut puhelimeltani romaaneja, olen kirjoitellut luonnoksia blogiteksteihini vihkooni käsin, ja olen vain oleskellut ja istuskellut omien ajatusteni kanssa – mikä on nyt ollut ihan miellyttävääkin, kun ajatukset eivät kierräkään ikävien masennusjankutusten kehää. Mutta silloin, jos pitäisi olla tavoitettavissa ja löydettävissä, siihen netittömyys tuo ongelmansa.

Tiranan keskustan alueella on ilmainen netti. Kaupunki tarjoaa sen, kirjautumissivun logoista päätellen yhdessä UNICEFin kanssa. Se on periaatteessa hieno, kätevä ja ystävällinen palvelu, jonka kaupunki tarjoaa kansalaisilleen ja turisteilleen, mutta käytännössä vain 20 vuotta sitten muodissa ollut ontto markkinalupaus, joka ei ole toiminut missään. Kuten ulkotilojen ilmaiset kaupunkinetit aina, se toimii kaksikymmentä sekuntia kerrallaan, jos sattuu seisomaan juuri oikealla kohdalla aukiota, ja lähistöllä ei satu olemaan muita, joiden puhelimet olisivat tarttuneet samaan verkkoon yhtä aikaa syömään kaistanleveyttä.

“Hei, olen jo Skanderbegin aukiolla”, kirjoitin noin tunti ennen sopimaamme tapaamisaikaa. Tarkoitukseni oli kysyä jo hyvissä ajoin vähän pelkkää suurta aukiota yksityiskohtaisemmin, missä tapaisimme, mutta sitä nettiyhteys ei nyt antanut tehdä. Ei olisi pitänyt painaa lähetä-nappia heti ensimmäisen lauseen jälkeen. Onneksi hän oli kuitenkin vastannut kysymättä jääneeseen kysymykseeni sillä aikaa kun yritin varttitunnin saada nettiyhteyttä taas toimimaan.

“Mene Mulliri-kahvilaan siellä aukion lähistöllä. Tulen sinne heti, kun pääsen töistä pois. Vaatteet ovat mukanani.”

Selvä, ajattelin, ja ajatukseni aikana internet-yhteys oli taas hävinnyt. Kuljin taas siihen samaan pieneen pisteeseen, missä netti yleensä aina löytyi, ja sain Google Mapsin toimimaan tarpeeksi moneksi sekuntiksi, että ehdin saada sen etsimään sanaa Mulliri. Kartta löysi monta Mulliria. Mitään lisätietoa en paikoista ehtinyt saada (oliko kyseessä ketju jolla oli monta toimipistettä, vai onko Mulliri vain albaniankielinen sana kahvilalle), mutta nyt tiesin, että kilometrin sisällä Skanderbegin aukiosta oli noin seitsemän Mulliria. Oletin kuitenkin, että hän tarkoitti jompaa kumpaa kahdesta lähimmästä, jotka olivat Skanderbegin aukion vastakkaisilla kulmilla.

Kävelin toiselle lähi-Mullireista katsomaan, näyttääkö se ketjukahvilalta, ja varmistamaan, että se on ylipäätään olemassa. Google Maps ei ole valitettavasti kovinkaan luotettava eikä ajantasainen, mitä sen tietoihin tulee. Olen monta kertaa metsästänyt sen avulla jotain kasvisravintolaa, joka on purettu jo aikaa sitten ja ehditty jo korvata täysin toisennäköisella rakennuksellakin. Mulliri kuitenkin oli siellä, missä pitikin, ja näytti ketjukahvilalta. Mutta oliko se oikea kahvila?

Tapaamisaika alkoi jo lähestyä, mutten saanut itseäni missään kiinni nettiin. Harkitsin jo puhelimeni roaming-yhteyden käyttöäkin, mutta se maksaa 15 senttiä megatavulta. Kerran sen jouduin jo tekemään. Pidin nettiä ehkä kymmenen sekuntia päällä, ja se maksoi lähemmäs euron. Jos kävisi vielä niin huonosti, että äiti olisi päättänyt lähettää minulle juuri nyt Whatsappitse kymmenen valokuvaa Kainuun lumisista metsämaisemista, pelkkä netin käynnistäminen maksaisi nopeasti useita euroja. Enkä kuitenkaan Google Mapsia sillä voisi enää nykyään käyttää. Ennen vanhaan, silloin kun roaming maksoi vielä EU-alueellakin jotain, käytin nettiä aina pari sekuntia päällä vilkaistakseni kartasta jotain tietoja, mutta se oli silloin kun Google Maps oli vielä järkevä palvelu. Nykyään se jostain syystä haluaa ennakkoladata loputtomasti valokuvia, ja jopa videoita, joita se sitten näyttää minulle jokaisesta paikasta mitä alueelta löytyy. Eikä niiden latautumista voi mitenkään estää eikä edes rajoittaa. Puhelimen statistiikasta näen, että matkan aikana käyttämästäni mobiilidatasta yli puolet on mennyt Google Mapsiin. Enemmän kuin Instagramiin ja Facebookiin yhteensä, ja nekin ovat äärimmäisen tuhlailevia netinkäytössään. Paljon enemmän kuin Netflixiin, ja olen sentään katsonut sieltäkin useamman tunnin edestä tavaraa. Google Mapsin vilkaiseminenkin tuottaisi hetkessä kymmenien eurojen puhelinlaskun.

15 minuuttia ennen sovittua tapaamista sain lopulta kysyttyä, tarkoittiko hän sitä Mulliria, joka on siinä kasinon vierellä olevan puiston kupeessa – ja kiitos internetin jumalten, ehdin saada vastauksenkin ennen kuin yhteys taas hävisi.

“Ei”, vastaus kuului, vaan sitä toista. Kävelin sinne.

Tilasin smoothien. Kiivi-banaani-omena smoothie (3,40 euroa). Mullirissa oli netti käytettävissä. Loppu oli yksinkertaista. Yleisesti ottaen on helppoa tunnistaa ihminen, joka yhtälailla yrittää tunnistaa sinua. Se ei ole koskaan tuottanut ongelmia.

Hän antoi minulle kantamansa vaatepussin, ja kertoi siivoojan pesseen vaatteeni, koska ne olivat likaisia, ja he olivat ajatelleet, että ehkä minä en osaa käyttää pesukoneita. En tiedä miksi he niin ajattelivat, mutta annoin sen olla. Kaivoin lompakkoani esille korvatakseni vaivannäköä, mutta hän sanoi painokkaasti, ettei tarvitse. En tiedä, onko Albani kursailukulttuuri, mutta minulle yleensä ei tarkoittaa ei, ja palautin rahani povitaskuun. Rahan sijaan hän pyysi minua kirjoittamaan Booking.comiin hyvä arvostelu hänen majoituksestaan, ja lupasin hehkuttavani hänet maasta taivaisiin. Totta kai.

Hän toivotti minulle hyvää matkanjatkoa Albaniassa, ja lähti pois. Katsoin hänen peräänsä, ja mietin edelleen, onkohan Albania kursailukulttuuri. Olisiko minun pitänyt kuitenkin puoliväkisin työntää hänen kouraansa edes parisataa lekiä. Edes tippinä siivoojalle, jos hän kerran vaatteeni pesikin. No, se oli myöhäistä nyt. Jos hän seuraavan kerran samanlaisessa tilanteessa haluaa suomalaisturistilta pienen korvauksen, ehkä hän osaa sitten olla sanomatta ettei tarvitse.

Takaisin hostellillani, puoli tuntia ja viisi tuhatta askelta myöhemmin, nostin paidat pussista ja iloitsin jälleennäkemisestä. Puhtailta näyttivät ja haisivat. Mutta pussissa oli neljäskin vaate: Minun sadetakkini. En ollut edes huomannut, että se puuttuu. Tiranan vähäiset, pienet tihkusateet eivät olleet oikeastaan tarvinneet edes sateenvarjoa suojakseen.

Sadetakkia katsoessani Tiditan selvitys siitä, että siivooja oli pessyt vaatteet, ja hänen kieltäytymisensä ottaa vastaan rahallista korvausta alkoi näyttäytyä uudessa valossa. Jos olen koskaan nähnyt voimakasta muistutusta siitä, että ne pesuohjeet pitäisi ihan oikeasti lukea ennen kuin pistää vaatteet koneeseen pyörimään, niin nyt se oli edessäni. Takin suojakalvo oli riekaleina. Vaate oli täysin entinen. Paitsi sadevaatteena hyödytön, myös ulkonäöltään epäsiisti. Kaikki vaatteen mikromuovit ja ikuisuuskemikaalit olivat murentuneet siivoojan pesukoneeseen.

Syytin itseäni. Miksipä minä siivoojaa olisin syyttänyt? Itsehän vaatteen unohdin. Enkä ollut yli viikkoon edes huomannut, että se oli jäänyt Shkodëriin. Liekö olisin huomannut koko matkallani?

Pakkasin paidat huolellisesti rinkkaani, etteivät ne unohtuisi uudestaan jatkaessani matkaa. Tarkastin myös neljännen paitani, vieläkö sen majoneesitahrat näkyivät. Ja sitten katsoin vielä sadetakkiraasuani. Se kävi sääliksi. Vaikka olihan sekin jo toistakymmentä vuotta vanha.

Minua ärsytti. Eikö se riitä, että minun pääni on masentunut? Onko sen pakko olla vielä hajamielinenkin?

Pakkasin sadetakin jäänteet rinkkani pohjalle. Suomessa tietäisin paremmin, minne se pitäisi kierrättää.