Ioannina

Bussi kiemurteli kapeita syrjäteitä pitkin Luoteis-Kreikan maaseutua. Sain käsityksen, että reittiä ajanut albanialainen bussiyhtiö oli riidoissa Kreikan (kai lähinnä Matkahuoltoa vastaavan) KTELin kanssa, ja oli sen vuoksi siirtänyt reittinsä kulkemaan pääteiltä syrjään. Balkanilla valtionrajojen ylittäminen on aina vaikeaa, joten olin iloisesti yllättynyt, että Sarandësta oli ylipäätään mahdollista päästä linja-autolla Kreikan puolelle. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut matkustaa lautalla Korfulle ja sieltä Igoumenitsaan, mutta tarkemmin selittämättömästä syystä laivat eivät juuri tällä viikolla kulkeneet lainkaan Sarandën ja Korfun väliä. Toinen vaihtoehtoni olisi ollut matkustaa takaisin Gjirokastëriin, josta mahdollisesti, ehkä, olisi päässyt bussilla Ioanninaan, mutta Gjirokastërin nettiin kirjoitetut bussiaikataulut eivät todistettavasti olleet kovinkaan luotettavia. Mutta nyt siis pääsin bussilla Igoumenitsaan, josta jatkaisin iltapäivällä Ioanninaan. Kreikan aikataulujen oletin olevan luotettavia. 

Kun bussi ajoi rajan yli, ja me matkustajat olimme jonottaneet vaaditut kaksi kertaa passejamme vilauttamaan, paljon muuttui. Heti ensimmäisenä naputtelin puhelimeni asetuksista internetin takaisin taskuuni, ja olin taas yhteyksissä maailmaan kaikkialla ja kaiken aikaa. Se tekee heti maailmasta erilaisen. Ja maantie muuttui huonommaksi. Albanian puolella tästäkin raja-asemasta selvästi haluttaisiin ihan oikea yleisessä käytössä oleva raja-asema, kun taas kreikkalaisia ei juuri kiinnosta.

Luonto ei tietenkään muuttunut lainkaan. Eläimet ja kasvillisuus eivät valtionrajoista välitä, eivätkä täällä maastonmuodotkaan. Albanian ja Kreikan rajaviiva kulkee vuorten huippuja pitkin, mutta ilman mitään sen selkeämpää logiikkaa tai johdonmukaisuutta. Vuoret jatkuvat samanlaisina molemmin puolin rajaa. Täällä ei ole edes rajajokea. Molemmin puolin rajaa näin bussin ikkunasta syrjäsilmälläni haukkoja liitelemässä kumpuilevien peltojen yllä, ja harmittelin, etten vieläkään osannut tunnistaa petolintuja lainkaan. Mutta vaikka luonto itsessään ei muuttunutkaan, ihmisen jälki siinä muuttui paljonkin. Talot kylläkin näyttivät samanlaisilta, ja autokanta pysyi samanikäisenä, mutta kun katsoin kreikkalaisten kylien halki virtaavia pieniä puroja, se oli kuin olisin herännyt kuukauden kestäneestä painajaisesta. Puro oli puhdas! Ei lainkaan muovipusseja, ei riekaleista muoviseittiä pensaissa, ei loputtomia pullovuoria ja makeiskääreitä ojanreunoilla.

Ei Kreikka mikään erityisen puhdas maa ole. Päinvastoin. Jos olisin lentänyt tänne suoraan Suomesta, ilman vuosien maailmanmatkojani, olisin varmasti juuri nyt kirjoittamassa blogitekstiä Kreikan törkyisyydestä ja sen likaisista tienreunoista. Mutta minä saavuin Albaniasta, ja minä olen elämäni varrella surrut maailman saasteisuutta Afrikan ja Intian välinpitämättömyydessä, joten nyt Kreikassa minusta tuntui lähes kuin olisin palannut kotiin.

Ioanninassa hostelliemäntäni Thina ihasteli minulle Suomea ja suomalaisia, kuinka me olemme paljon kreikkalaisia paremmin kosketuksissa luonnon kanssa, ja se näkyy suomalaisen luonnon puhtaudessa erityisen hyvin. Minä tietysti, suomalainen kun olen, torjuin moiset kehut ja sanoin, että on Suomessakin sottapyttynsä, eikä niitä mitenkään vähän ole – mutta toki suomalaiset hieman kreikkalaista paremmin laittaa roskansa niille tarkoitettuihin astioihin. Ja sanoin myös, että minä tulen juuri Albaniasta, joten höps pöps Thinaseni, ihan turhaan lyttäät jaloa maatasi. Aina voisi parempi olla, mutta Albaniaan verrattuna Kreikka on luonnonpuhdas paratiisi.

Ioannina on rakennettu suuren järven rannalle, kauniille kukkuloiden ja lumihuippuisten vuorten rajaamalle tasangolle, ja Albanian jälkeen kaupungissa näki heti, että täällä ihmiset arvostivat ympäristöään. Kaupungissa oli laajoja puistoja rakennettuina parhaille näköalapaikoille, hyvät ulkoilureitit reunustivat järvenrantaa, ja kahviloiden ja ravintoloiden laajat terassit avautuivat vesistön ja vuorten jylhään yhteismaisemaan. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, ja sadat elleivät tuhannet pikkulokit, nokikanat, silkkiuikut, liejukanat, ja jopa yksittäiset kyhmyjoutsenet ainakin ulkoisesti onnellisina polskuttelivat järven rantaviivoja myöten.

Oli Albaniassakin lintuja, en minä sitä sano. Varsinkin nokikanoja siellä näkyi loputtomasti, etenkin Skutarijärvi oli kauttaaltaan täynnä noita pieniä mustia, valkonokkaisia täpliä. Mutta silti Ioannina-järven lintupaljous ilahdutti kuin Suomen huhti-toukokuinen metsikkö pitkän hiljaisen talven jälkeen. Ja ainakaan näitä lintuja ei käynyt yhtälailla sääliksi kuin niitä Albanian likaisissa lammikoissa lölliviä lintupoloisia. Yhtä Ioanninan joutsenta katsoin hetken surkutellen, kun huomasin hänen kaulassaan olevan jotain, mutta lähemmin tarkasteltuani huomasin senkin olevan rengastusrengas.

(Yritin kirjata havantoni rengastettujen joutsenten tietokantaan siinä toivossa, että löytäisin sieltä kyseisen kyhmyjoutsenen elämäkerran, mutta joko en osannut käyttää tietokantaa – mikä on todennäköistä – tai sitten joutsenesta ei löytynyt mitään tietoa.)

Ei Ioannina tietenkään tammikuun puolivälissä mikään lintubongarin paratiisi ollut. Kolusin rantoja muutamia tunteja kahtena eri päivänä, ja havaitsin ehkä parikymmentä eri lintulajia. Lähes kaikkia niistä näin myös Albaniassa. Ainoastaan silkkiuikut, jotka Ioanninan kaislikoissa nytkyttelivät kaulojaan soidintanssin tahtiin, jäivät Albaniassa näkemättä. Ja merimetsot – mutta toisaalta Albania oli täynnä pikkumerimetsoja. Tammikuu on Kreikassakin väärä vuodenaika lintubongaukseen.

Mutta muuten Ioannina oli kyllä ihana. En tiedä, johtuiko se vain suhteelliseesta kotiinpaluun tunteesta vai kaupungista itsestään. Kreikassa on tuttu oma valuutta, taas kaikkialla käyvä pankkikortti ilman absurdeja lisämaksuja, ja tutut yleiseurooppalaiset vaatemerkit, jotka saavat vastaantulijat näyttämään samalta kuin Suomessakin. Vai johtuiko se poikkeuksellisen ihastuttavasta majapaikastani, joogastudion nurkassa olleesta dormista, jossa sain yöpyä yksin omassa rauhassani. Jutustelin siellä hostellin hurmaavan emännän kanssa, joka itse asui samassa huoneistossa, jonka elämäntarinat olivat yhtä aikaa sekä samaistuttavia että kadehdittavia. Samaistuttavia siksi, että hänkin oli ollut hukassa, kärsinyt monipuolisesta ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, ja kiertänyt maailmaa etsien paikkaansa ja paeten pahaa oloaan. Kadehdittavia siksi, että hän oli lopulta löytänyt itselleen sopivan kodin ja elämän, työn josta piti, miesystävän joka tuki ja kannusti, ja jopa pullean leppoisan koiravanhuksen, entisen katukoiran joka oli valinnut hänet emännäkseen. Aivan kuten Sarandëssa jutellessani vegaaniravintolaa ylläpitäneelle pariskunnalle, Thinankin tarinoita kuunnellessani minut valtasi halu saada olla hän. Minä halusin hänen elämänsä. Ja jokin hänen lempeässä, ehkä vuosien joogaopettajana toimimisen tuomassa rauhallisuudessaan sai minutkin uskomaan, että ehkä minullakin voisi olla mahdollisuus johonkin vastaavaan. Vielä joskus. Mutta nyt vain hetkellisesti innostuneena tyydyin kuuntelemaan hänen, ja Sarandën vegaanipariskunnan, kertomuksia, ja myötäelin heidän onnelliselta kuulostavassa arjessaan.

Hostellin koiravanhus Rex oli myös yksi selkeä ero Kreikan ja Albanian välillä. Molemmat ovat enemmän katukoirien kuin -kissojen maita (toisin kuin Kroatia ja Montenegro, jotka ovat leimallisesti kissojen valtakuntia), mutta siinä missä Albanian katujen eläimet ovat johdonmukaisesti riutuvia ja surullisia, Ioanninan katukoirat ovat suurimmaksi osaksi lihavia, ja jokainen vastaantullut kissa oli kiiltäväturkkinen, hyvinvoiva ja puhdas. Ja museot! Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa asiasta pidempikin teksti, mutta Albanian ja entisen Jugoslavian hämmentävän museottomuuden jälkeen oli kovin virkistävää tulla taas johonkin, jossa paitsi oli museoita, niiden esillepano oli monipuolista ja mielenkiintoista pienuudestaan huolimatta. Pienen pieni Ali Pashan kuolinpaikan museo oli kaikin tavoin vaikuttavampi ja mielenkiintoisempi kuin Albanian kansallismuseo.

Tai ehkä Ioannina oli ihana vain siksi, että se oli tämänvuotisen matkani eteläisin pysähdyspiste. Se oli viimeinen eteläisen auringon alainen turvasatama ennen vääjäämättömän paluumatkan alkua. Suru seikkailun päättymisestä saattoi korottaa kaupungin korkeammalle, kuin mihin se muuten olisi kuulunut.

Älkää käsittäkö väärin. Ei Suomeen paluu ole mikään painajainen. Toki palaan liian aikaisin, ja väistämättä tulen taas masentumaan päivien lyhentyessä pohjoista päin kulkiessani, mutta muuten palaan ihan mielelläni. Tänä vuonna olen hetkittäin huomannut jopa kaipaavani Ouluun. Siellä on ihmisiä, tapahtumia ja tekemistä.

Mutta matkan loppu on silti matkan loppu, ja se on surullinen. Paluumatkan aloittaminen on aina raskasta. Tämä on se osuus, jolloin haluaisin uskaltaa lentää. Että saisin vain repäistyä laastarin kerralla irti, ja olisin saman tien kotona. Ei pitäisi suunnitella ja järjestää pitkää ja monipuolista reittiä halki maanosan. Ei pitäisi yrittää selvitellä, miten ihmeessä Balkanilla pääsee julkisilla liikennevälineillä valtionrajojen yli. Ei pitäisi kärsiä mielialan synkkenemisestä päivien lyhentyessä leveyspiiri leveyspiiriltä, ei pitäisi kylmentyä hitaasti ilmaston kylmetessä kilometri kilometriltä.

Nyt olen jo sata kilometriä Ioanninasta pohjoisempana, Thessalonikissa. Näitä sanoja kirjoittaessani ulkona sataa räntää. Sääennustuksista päätellen seuraavan lämpimän päivän tulen kohtaamaan vasta sitten toukokuussa, kun Pohjois-Suomeenkin tulee vihdoin kevät.

Paluumatka on alkanut.