Kalevalamitta

Kimmo kalju karvakuono,
Maineeltansa masentunut,
Kulkee kaukana kotoa,
Muilla mailla mustikoilla,
Saapui rantaan Välimeren,
Montenegron Budva-kylään.

Mitäs täällä Kimmo tekee,
Pohjan poika, suomalainen?
Ei ole täällä koivupuita,
Ei saunaa saarehen nokassa.
Ei luista latu lylyn alla,
Ei peitä merta jäinen hanki.
Ihan on outo ympäristö,
Vallan vieras valtakunta,
Mitäs täällä Kimmo tekee?
Liekö eksynyt poloinen?

Siellä seisoo Suomen poika,
Vierellä Välisen meren,
Katsoo kauas lännen suuntaan,
Aaltoihin aavan Adrianin.
Vain vähän kaipaa kotimaataan,
Kylmää, hyistä, talvenmustaa.
Ehkä joitain ihmisiä,
Naisia niin nokkelia,
Miehiä myös mielekkäitä,
Mutta muuten aivan sama,
Koti siellä missä Kimmo,
Repussa reissaajan pesä.

Täällä herää aamun valoon,
Nousee päivään virkeänä,
Ei nuku aivot läpi talven
Ei itke mieli syyttä suotta.
Ei tahdo ainiaan makaamaan,
Alas asentoon sikiön.
Nyt katsoo Kimmo yläviistoon,
Kulmaan kahden kymmenisen,
Siellä paistaa aurinkoinen,
Ystävä ylisen maailman
On kauas jäänyt kaamos kurja
Pimeys pitkän puolen vuoden,
Ei kaipaa Kimmo kotimaataan,
Pahan Pohjolan pimeyttä.

Rakas kirkas aurinkoinen,
Kimmon kasvoja hyväilee.
Jos tarkkaan katsoo parran alle
Liekö hymynkin havaitsee.
Ei ole Kimmo eksyneenä,
On tarkoituksella tarponut
Halki EU:n Schengen-maiden,
Merten, vuorten, kaupunkien,
Päästäkseen alle suuren tähden,
Valon lempeän lämpimän.

——

Minulla on ollut vaikeuksia motivoida itseäni kirjoittamaan. Aina, kun olen täällä nyt kirjoittanut jotain, olen vihannut joka ainoaa kirjoittamaani virkettä. Joka ainoa lause on ollut ruma, sanavarasto köyhä, rytmitys hukassa, ja joka ainoa ajatus tuntunut miljoona kertaa kerrotulta. En tiedä, lukeeko näitä kukaan – olen tarkoituksella poistanut sivuilta kaikki kävijälaskurit, etten masentuisi lukijoiden vähyyteen – mutta etenkin silloin, kun kirjoitan vain itselleni, on tärkeää, että pitäisin teksteistäni edes itse. Edes vähän.

Siksi siis tällainen. Ihan vain kirjoitusharjoituksena. Että muistaisin, mistä kirjoittamisessa lopulta on kyse: Rakkaudesta kieleen, rakkaudesta kirjoittamiseen. Ja hauskanpidosta, totta kai. Kirjoittamisen pitää olla edes hetkittäin myös hauskaa.

Eikä sekään olen kovin tärkeää, meneekö kalevalamitta täsmälleen oikein vai ei.