Lopulta, kun olin maannut sairaalassa kaksi päivää, ja minua jo toisen kerran oltiin kotiuttamassa, kohdalleni sattui lääkäri, joka puhui hyvää englantia. Minulla ei ole keuhkokuumetta, hän sanoi, toisin kuin se aiempi lääkäri joka ei puhunut englantia ollenkaan, mutta olin todennäköisesti vain saanut uuden keuhkoputkentulehduksen vanhan jatkoksi, tai jotain.

En tiedä, oliko se merkityksellinen tieto minulle. Onko parempi sairastaa pahaa keuhkoputkentulehdusta vai lievää keuhkokuumetta? Ehkä keuhkojen ja kokonaisterveyden kannalta on parempi olla ilman keuhkokuumetta. Keuhkoputkentulehdus on arkisempi tauti.

Oli joka tapauksessa hyvä päästä pois. Haisin jo aika pahalle. En ollut peseytynyt kolmeen päivään, enkä vaihtanut vaatteitani koko aikana, mutta sen sijaan olin hikoillut itseni likomäräksi useaankin kertaan. Pystyin tuntemaan nihkeän vanhan hien ihollani ja vaatteissani iljettävän selvästi, ja hampaittenikin pinta tuntui karhealta ja peitteiseltä.

Yksi hoitajista, tai mikä lie olikaan, auttoi minulle silmälasit ja hatun päähän, kengät jalkaan, passin ja kännykän taskuuni, ja varmisti ettei mitään unohtuisi. Sanoin grazie ja lähdin kävelemään uloskäyntiä kohden. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä se olisi – saavuin ambulanssilla – mutta ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa. Yhden suunnan tiesin olevan umpikuja, ja toisessa suunnassa luki isolla “ei uloskäyntiä”. Kävelin hyvin lyhyin ja hitain, töpöttelevin askelin, mutta jo parinkymmenen metrin päästä minun piti pysähtyä lepäämään. Ei minulla ollut ollut mitään illuusiota siitä, että voisin poistua sairaalasta ilman taksia, mutta nyt huomasin, että hädin tuskin jaksan kävellä edes taksille saakka.

Ei keuhkokuumetta, hyvä. Mutta jos kunto on romahtanut siihen pisteeseen, että sadan metrin kävely on juuri ja juuri toimintakyvyn rajoissa, niin kotimatkastani tulee hyvin vaikea.

—

Vuodenvaihteessa alkanut flunssani oli alkanut vihdoin hellittää. Olin jo muutaman päivän ajan käynyt pitkilläkin kävelyillä Maltalla. Kävelin toki paljon tavallista rauhallisemmin, ja yritin vältellä mäkiä ja portaita, mutta jaksoin olla ongelmitta jalkeilla suurimman osan päivästä. Monta kertaa lykkäämäni paluulautta Pozzalloon tuntui vihdoin realistiselta – ainakin jos kulkisin osan matkaa suosiolla taksilla.

Ja niin minä tein. Maltalla kuljin linja-autolla niin lähelle satamaa kuin pääsin, ja Sisilian päässä maksoin 15 euroa neljän kilometrin taksimatkasta. Minusta tuntui, että olisin ehkä pystynyt kävelemään sen ilmankin, mutta miksi riskeerata toipumista, minä mietin. Niin kauan kun yskä jatkuu limaisena ja syvältä henkitorvesta, liikuntaa pitäisi kuulemma vältellä.

Tarkoitukseni oli olla Pozzallossa vain lyhyesti yksi yö, hypätä junaan ja matkustaa Syrakusaan. Mutta jos matkan jumalat eivät ole tähän mennessä suostuneet minua yhtään auttamaan, niin miksipä he olisivat nyt niin tehneet. Saapumisiltanani myrsky oli katkaissut rautatien Pozzallon ja Syrakusan väliltä, ja missään ei ollut tietoa, milloin se mahdollisesti korjattaisiin. Mistään ei nopeasti löytynyt myöskään mitään muita julkisen liikenteen yhteystietoja pois Pozzallosta. Olin jumissa merenrannalla olevassa pikkukylässä, joka oli turistisesongin ulkopuolella täysin kuollut. Lähes kaikki ravintolat olivat lounasaikaan kiinni, ja ikkunoihin teipatut laput lupailivat seuraavaa avautumista helmi-maaliskuun taitteeseen. Yksi ravintola oli auki, mutta tarjoili yksinomaan kalliita kalaruokia. Pitserioita kylässä oli muutamia, mutta tässä osassa Italiaa pitsa on selvästi illallisruokaa, ja ne ovat auki ainoastaan iltaisin. Ja siinä vaiheessa, kun totesin, että lounas minun pitäisi hoitaa itse kaupasta välipalaa hakemalla, kaupat olivat kaikki jo jääneet kolmituntiselle siestalle iltaan asti.

Yhtäkkiä olin nälkäisenä keskellä ei-mitään, ilman mitään mahdollisuutta saada minkäänlaista ruokaa. Ja samalla huomasin, että yskäni oli taas pahenemassa. Parin paremman yön jälkeen olin taas yskinyt läpi edellisyön, ja nukkunut vähän huonosti. Menin huoneeseeni päiväunille, lepäämään siestan yli, että edes ruokakaupat avautuisivat – ja siinä se sitten olikin.

Olo lähti huononemaan ja huononemaan, heikkenin heikkenemistäni, kunnes lopulta aamuyöllä kahden aikoihin soitin itselleni ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan. Leposyke takoi päälle 130 ja pienikin asennonvaihto nosti sitä entisestään, ja olo oli flunssaiseksikin poikkeuksellisen vetämätön. Tiesin toki, että suuri osa äärimmäistä heikotustani varmasti johtui vain siitä, etten ollut saanut syötyä oikeastaan mitään puoleentoista vuorokauteen – mutta samalla myös tiesin, että olin niin huonossa kunnossa, että Pozzallosta en ruokaa tulisi mistään saamaan.

Sairaalassa minulta otettiin verikokeita, kuvattiin keuhkoja ja tarkistettiin sydän. Osastolle minua ei otettu, makoilin vain koko kaksi vuorokautta kovalla patjalla sairaalan käytävällä. Tyynyä ei ollut , eikä mitään pehmusteita. Patja oli niin kova ja huono, että takapuoleeni sattuu edelleen, viikko kotiutumisen jälkeen. Peittona oli ohut, kultaisena kiiltävä ja kahiseva eristyspeitto, joka esti varmasti ruumiinlämmön karkaamisen, mutta pienenkin ilmavirran myötä lennähti pois päältä ja jätti minut hytisemään hetkittäin hyvinkin vetoisalle käytävälle.

Oudointa oli ehkä se, että minulle ei tehty mitään hoitotoimenpiteitä. En saanut mitään korkean kuumeen alentamiseksi, minulle ei laitettu tippaa korvaamaan huomattavan hikoilun tuottamaa nestehukkaa, eikä minulle annettu edes vettä juotavaksi ilman että sitä moneen kertaan erikseen pyysin. Ruokaa tuotiin kaksi kertaa päivässä, mikä oli hyvä, sillä ruokaa tarvitsin, mutta sen ravintoarvot olivat hyvin lähellä nollaa. Höyrytettyä kesäkurpitsaa, jonkinlaisia vehnäpalleroita keittoliemessä, ja omena. Siinä oli lounas ja päivällinen. Joskus sain kesäkurpitsan sijaan perunaa tai porkkanaa. Ja yhden kerran tarjoiltiin jopa pastaa, ihan vain perus-penneä pienellä lorauksella tomaattikastiketta.

Ehkä se johtui siitä, että tämä on Italia. Siinä päivystyksen käytävällä makoillessani huomasin pian, että olin ainoa, jolla ei ollut ystäviä ja sukulaisia mukanaan. Ajatus oli selvästi, että sukulaiset hoitavat sellaiset asiat kuin juotavan tai välipalat, ja käyvät toistuvasti hoputtamassa hoitajia tai lääkäreitä, että hoidetaankohan tätä minun kaveria vai ei. Ihmiset röyhkeästi koputtelivat jopa ensiapuhuoneen ovelle, oven jopa oma-aloitteisesti aukaisten, kysyäkseen hoitajilta mitä milloinkin. Tämä ei ole maa, jossa ihmiset osaisivat jonottaa rauhassa, ja se yltää myös sairaalan käytäville. Ja tämä on maa, jossa ollaan ihan eri tavalla yhteisöllisiä kuin Suomessa. Kaverit kävivät tosiaan katsomassa toisiaan ihan päivystyksen käytävällä, ja koko ajan ja kaikkialla, aamulla, päivällä ja yöllä, ihmiset jutustelivat tuttujen ja tuntemattomien kesken niitä näitä. Minä en osannut kielitaidottomana osallistua, mutta usein ymmärsin sen verran, että he kertoivat toisilleen minun olevan suomalainen.

Puolentoista vuorokauden kohdalla minua oltiin kotiuttamassa ensimmäisen kerran. Tutkimukset oli tutkittu, ja mitään hälyttävää ei oltu löydetty. Tässä vaiheessa oletin, että minulla on vielä lievä keuhkokuume. Mutta kun jaksoin hädin tuskin pysyä pystyssä, kerroin, että matkustan yksin ja yövyn satunnaisessa majatalossa, ja leposykkeeni takoi edelleen 124, he päättivät pitää minua vielä yhden yön. Se oli varmasti oikea päätös.

Kun seuraavana päivänä lopulta poistuin, minä olin jo paljon paremmassa kunnossa. Ainakin aivoni toimivat jo täysin normaalisti – mitä nyt masentunut turhautuminen teki välillä vaikeaksi nähdä miten pystyn pääsemään takaisin Suomeen kahdessa viikossa. Minkäänlaista yleiskuntoa minulla ei ollut, mutta kun tarpeeksi usein pysähtyi lepäämään, sain käytyä kaupassa ja syötyä ja juotua itseäni takaisin elävien kirjoihin.

Siitä on nyt viikko. Taistelin itseni jo seuraavana päivänä Syrakusaan. Rautatie oli saatu korjattua sairaalakäyntini aikana, mutta minulle 500 metrin kävelymatka rautatieasemalle oli liikaa. Matkustin taksilla Pozzallon asemalle, 10 euroa, ja Syrakusan päässä matkustin kilometrin päähän majapaikkaani toisella taksilla, 15 euroa. Rinkkaa raahasin kaksi askelta kerrallaan maata pitkin. Sen nostaminen selkään oli huomattavasti toimintakykyni yläpuolella. Syrakusan rautatieasemalla kuljin laiturilta päärakennukselle lyhyinä etappeita. Ensin kannoin reppuni kymmenen metriä, ja jätin sen penkille, sitten hain rinkkani ja toin sen perässä. Sitten lepäsin muutaman minuutin. Sitten toistin. 50 metrin matkaan käytin 20 minuuttia.

Mutta Syrakusassa on ravintoloita, Syrakusassa on kauppoja, ja Syrakusassa on majapaikka, jossa käytössäni on edes jääkaappi, mikroaaltouuni ja vedenkeitin. Pozzallossa en onnistunut näkemään, miten siellä selviäisin, Syrakusassa sentään jotenkin. Ja Syrakusassa sekä sää että kaupunki ovat olleet kauniita. Vaikka kunto ei juuri mihinkään riitäkään, niin mikäpä täällä on ollut istuskellessa suurten baobabien varjossa, Välimeren liplatellessa vanhan kaupungin muurien juurella. Lämpötila on ollut 16 astetta, auringonpaisteen nostaessa sen ihan kesäiseksi asti. Sillä vaikka matka ei ehkä ole ollut kaikilta osin täysi menestys tällä kertaa, niin on täällä silti aurinko.

Ja on se kuntokin jo vähän palannut. Olen taas samassa kunnossa kuin Maltalta lähtiessäni. Jaksan pysyä jalkeilla ihan hyvin, ja hiljakseen käveleskelemällä jaksan taas vähän kierrelläkin, ihan pitkähköjäkin päivämatkoja. Yskin edelleen limaa syvältä keuhkoputkista, ja annettu antibioottikuuri sai mahan sekaisin, mutta isoin ongelma on lähinnä energiavajaus. Sairastelu on kestänyt jo viikkoja, enkä ole aina jaksanut syödä tarpeeksi. Ja nyt kun on taas Italiassa, pitsa ja pasta ovat alkaneet jo nopeasti pursuta korvista ulos. 

Ensi yönä matkustan Roomaan. Tiistai-iltana matkustan sieltä Wieniin, ja keskiviikkona päivällä jo Hampuriin. Perjantaina aamuyöllä nousen Travemündessä laivaan, ja lauantaiaamuna olen Suomessa.