Category: Talvi 2022 – 2023 (Page 1 of 2)

Nälkä

Minussa on keskeinen vika, jonka vuoksi en lopulta ole kovin hyvä maailmanmatkaaja: Minä olen kasvissyöjä. Se ei ollut ongelma 16 vuotta sitten Intiassa, jossa lopullisesti ryhdyin kasvissyöjäksi, mutta lähes kaikkialla muualla maailmassa se on.

Matkailukokemuksesta jää paljon puuttumaan, jos ei pysty – tai ollaanpa rehellisiä: suostu – syömään paikallisia ruokia. Toki käytännössä kaikista maailman keittiöistä jokin kasvisruoka löytyy, jopa ranskalaisilla on ratatouillensa, mutta usein ne ovat kovin vaatimattomia. Ja useissa maailman keittiöistä, kuten perinteisesti Suomessakin, kasvisruoka on köyhien talonpoikien perusruokaa; sitten jos ravintolaan asti lähdetään syömään, niin sitten syödään kunnolla, sitten syödään lihaa.

Tulipa vain mieleeni, nyt kun olen täällä Marokossa. Kasvissyöjänä eläminen ei ole ollut yhtä vaikeaa sitten lopputalven 2011, jolloin yritin epätoivoisesti selvitä Ranskan vegetaristeille vihamielisessä ravintolakulttuurissa. Siellä useimmiten ainoa kasvisruoka, jonka onnistuin löytämään suhteellisen isoistakin kaupungeista, oli Pizza Margherita, ja törmäsin useampaankin intialaiseen ravintolaan, jonka ruokalistassa ei ollut yhtä ainoaa kasvisruokaa. Siihen verrattuna Marokko toki on parempi ja helpompi. Täällä jokaisessa ravintolassa, joka vain pitsoja myy, on tarjolla myös toinenkin kasvispitsa, ja Quattro Formaggi, joskin juustopitsan neljä juustovalintaa ovat useimmiten hyvin satunnaisia ja heikkolaatuisia (ihan niin kuin Suomessakin). Lisäksi ravintoloita, tai katukeittiöitä, jotka myyvät pitsaa, on joka ainoassa kadunkulmassa.

Jotenkin naiivisti ajattelin, että arabimaana Marokosta löytyisi helposti Lähi-idän ruokia: Falafeleja, hummusta, tabboulehia, baba ganoushia ja niitä kaikkia kasvissyöjän herkkuja joita Eurooppakin alkaa jo olla täynnä – mutta ei. Valitettavasti tämän maan ruokakulttuuriset vaikutteet eivät tule Pohjois-Afrikkaa myöten idästä, vaan valtameren takaa Yhdysvalloista: Hampurilaisia ja pitsaa, niistä on marokkolainen ruokatarjonta tehty. (Kyllä, pitsa on “italialainen” ruoka, mutta Amerikan kautta se Suomenkin valloitti.)

Totta kai turistialueilla tarjoillaan kaikkialla myös paikallisen ruokakulttuurin vakioita, tajineita, ja jokainen parempi ravintola tarjoaa ruuasta myös kasvisversiota, useimmiten ihan menuun kirjoitettunakin – mutta kasvistajine on kuin suomalaisen maaseudun laitoskeittiön näkemys kasvismakaronilaatikosta: otetaan liha pois ja korvataan porkkanoilla. Ravintoarvo on aika nollissa. Kasvistajine on vain erikoisen muotoisessa astiassa löllöpehmeiksi höyrystettyjä kasviksia. Toisinaan yllättävän hyvää, mutta pitää hädin tuskin nälkää poissa. Joistain paikoista, joissa tarjoillaan kuskusta, voi saada myös erikseen pyytämällä kuskuksen kasvisversion, joka on pitkälti sama ruoka kuin tajinekin, paitsi että sen pohjalla on tukeva kuskuskerros. Sillä sentään saa nälän pois, toisinaan lähes ähkyyn asti, mutta ruokaan heitetyistä yksittäisistä mahdollisista kikherneistä huolimatta valkuaisaineet jäävät edelleen aika vähäisiksi.

Ja sekä höyrystetyissä kasviksissa että pitsassa on yksi keskeinen vika: ne alkavat pursuta korvista ulos hyvin nopeasti. Minä en syö kahta kasvipitsaa päivässä ellei ole ihan pakko, eikä lounaspitsa ja illallistajinekaan ole toistuvana ruokavaliona pitkän päälle erityisen houkutteleva. Puhumattakaan siitä, että söisi pelkkiä pehmennettyjä kasviksia päivästä toiseen.

Voisi tietysti tehdä ruokaa itse, ruokakauppiaita on jokainen kadunkulma ja nurkkaus täynnä, mutta sittenkin on se proteiiniongelma. Erilaisia papuja ja linssejä on kyllä tarjolla enemmän kuin olen tiennyt olevan olemassakaan – mutta mahdollisuus liottaa kuivattuja papuja vuorokauden ajan tai pidempäänkin on mahdollisuus, jota minulla ei ole. Vaikka käytössäni on Marokossa koko ajan ollut jonkinlainen keittiö, käytössäni ei kuitenkaan ole astiaa, johon voisin jättää papuja likoamaan yön yli. Tangerissa yhdellä huonetovereistani oli oma trangia mukana, ja siinä hän liotteli papujaan sänkynsä alla, mutta minä en sellaista pakannut itselleni lähtiessä. Rinkkani oli liian painava jo muutenkin.

Tangerin vanhasta kaupungista, Medinasta, löytyi yksi (1) ravintola, joka tarjoili Lähi-idän ruokia. Ja se tiesi, mitä teki, ja kenelle teki: oven suussa luki isolla englanniksi ‘vegetarian and vegan food’, menu oli englanninkielinen, ja jokaiseen ruuan kohdalle oli merkitty selkein symbolein onko se kasvissyöjälle tai vegaanille sopiva vai ei. En sinänsä valita yhtään, se tarjoili erinomaisen hyvää ruokaa, ja etenkin baba ganoush oli paras baba ganoush mitä olen koskaan syönyt. Olin Tangerissa seitsemän päivää, ja kävin kyseisessä ravintolassa neljä kertaa syömässä. Houkuttelin hostellistani kanssamatkailijoitakin mukaan, enkä pyytänyt ravintolaa edes maksamaan minulle uusien asiakkaiden tuomisesta. Mutta ravintola oli vain pieni koppi, johon juuri ja juuri mahtui ahtautumalla kymmenen ihmistä, ja se tietysti houkutteli asiakkaikseen kaikki pohjoiseurooppalaiset kasvissyöjät, joten se oli lähes koko ajan täynnä. Se teki varmasti hyvää bisnestä, joten kuvittelisi, että joku kilpailijakin ottaisi opikseen ja huomaisi, että kasvissyöjät ihan oikeasti ovat tuottoisa kohderyhmä.

Rabatissakin, maan pääkaupungissa, Google Maps ja Happycow kertoivat lähi-idän ravintoloita olevan useampiakin, mutta vaikka kuljin Googlen karttapalvelua tuijottaen oikean alueen kaikki kadut päästä päähän, en nähnyt yhtä ainoaa. Lisäongelmana tietysti oli se, että olen tottunut kaikkialla mukana kulkevaan älypuhelimeen jo liikaa, ja nyt kun kaikki googletukset pitikin taas tehdä majapaikassa aamulla ennen ulos lähtemistä, en osannutkaan tehdä tarpeeksi muistiinpanoja selvitäkseni internetittömässä ulkomaailmassa. Lisäksi yhtenä aamuna majapaikkani netti oli kaatuneena, joten se siitä. Ja seuraavana aamuna pitkään temppuillut kännykkäni laturi lopetti kokonaan toimimasta ja toinenkin puhelimeni pimeni, joten se siitä.

On olemassa erityinen nälkäkuoleman muoto, johon monet metsän keskelle valmistautumattomina muuttavat wannabe-survivalistit kuolevat. He kyllä metsästelevät ja keräilevät ruokaa kaiken aikaa, ehkä suuriakin määriä – mutta ruuan saamiseen kuluu enemmän energiaa kuin mitä siitä saa. Hillasuon täytyy olla aika täynnä muuraimia ennen kuin lakoista saa tarpeeksi kaloreita korvaamaan suolla tarpomiseen palaneet energiat.

Vähän sellainen olo minulla on nyt täällä Marokossa. Syön kyllä, ja täydennän energiansaantiani paitsi tuoreilla hedelmillä joita on kaikkialla eivätkä maksa mitään (kilo banaaneita 30 senttiä, mandariinit vielä vähemmän), myös suklaalla, mutta silti minusta tuntuu, että ruuan löytämiseen kuluu vähintään yhtä paljon energiaa kuin mitä siitä saan. Toisin sanoen minulla on nälkä.

Ja sitten kun olen puolitoista tuntia kulkenut ympyrää löytääkseni edes jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin pitsaa tai tajinea, sisäänheittäjä saa houkuteltua minut lounaskahvilaan, vakuutettuaan minut siitä, että kasvisruokia on kyllä. Ja niitä onkin, ei siinä mitään, mutta jostain syystä eteeni lyödyn annoksen keskellä löllyy raaka kananmuna. Paitsi että raaka kananmuna on maultaan ja suutuntumaltaan ällöttävää, ja kananmunat ylipäätään eettisesti kyseenalaisia, niissä on myös ikävä salmonellariski. Ravintola oli siistin näköinen, ja Marokko on internetin mukaan ruokaturvallisuudeltaan suhteellisen hyvä maa, mutta en silti välttämättä halua syödä raakoja kananmunia.

Mutta minulla oli nälkä, ja olin jo toista tuntia etsinyt edes jotain syötävää, joten kyllä minä sen söin. Kananmunassa on niitä kaivattuja proteiinejakin (vaikka kuulemma ne imeytyy huonommin raa’asta kuin kypsennetystä kananmunasta. Ja sitten vain toivoin parasta. Kun on jo valmiiksi hieman aliravittu ja heikko, vakava vatsatauti ei välttämättä ole toivomuslistan kärkipaikoilla.

Mutta kyllä minä selviän. Kolmessa viikossa ei kuole vielä nälkään vaikkei söisi mitään.

Tuhon enkeli

– Tämä on niin kuin se yksi Buñuelin elokuva, Justo sanoi, kun kerroin taas pidentäneeni hostellissa oloani kahdella yöllä. – Se on vanha elokuva, meksikolainen, mustavalkoinen. Ihmiset kerääntyvät juhliin, mutta sitten eivät jostain syystä pystykään lähtemään pois.

– Joo, minä sanoin, – minä tiedän sen elokuvan. En ole nähnyt, mutta se on jokin Enkeli tai jotain.

– Ehkä, Justo kohautti olkapäitään, – en muista, mutta tämä hostelli on vähän sellainen. Tänne tullaan pariksi yöksi, mutta täältä ei lopulta pääse koskaan lähtemään, vaikka kuinka yrittäisi.

Istuimme alakerran sohvilla, siinä tilassa, minne hostellin langaton netti luotettavimmin ylsi. Useampikin meistä yskiskeli flunssan kourissa. Sen takia minäkin pidensin oleskeluani. Ajattelin, etten jaksaisi matkustaa eteenpäin flunssaisena, 20 kilon rinkkani kanssa. Etenkään, kun suunitelmissani oli ollut matkustaa Chefchaoueniin, jossa saadakseen kaiken irti tuon sinisen kaupungin kauneudesta pitäisi kuljeskella pitkiä matkoja vuoristoisessa ympäristössä.

Oli parempi jäädä Tangeriin lepäämään. Kaupunki oli mukava, hostelli oli sosiaalinen, ja hostellin katolta oli majoituksen hintaan (10 euroa yö) suhteutettuna ällistyttävän kaunis maisema Tangerin vanhan kaupungin ylle.

Mikäs siellä ollessa.

Eivätkä huonetoverinikaan olleet lähdössä mihinkään. Kaikki heistä olivat tulleet hostelliin pariksi yöksi, mutta siinä he kaikki olivat, pari viikkoa myöhemmin. Samir oli alkanut jo sisustaa huonetta, mikä oli erikoista koska kyseessä oli kuitenkin neljälle majoittujalle tarkoitettu pieni huone kerrossänkyineen. Mutta niin hän vain osteli itselleen tavaraa, jota hän ei varmastikaan saisi mukaansa kunhan taas palaisi Espanjaan. Hän osti huoneeseen sähköisen lämpöpatterinkin, josta hostellin omistajat tuskin olivat kovin innoissaan. En tiedä, millainen sähkön hinta on Marokossa näin kriisitalvena, mutta tuskin niin halpa, että nurkassa paahtava sähkölämmitin jättäisi hostellille kovinkaan suuria katteita. Ehkä joku oli puhunut hänelle, eikä hän lämmitintä käyttänytkään ensimmäisen illan jälkeen. Eikä sitä tarvinnutkaan, ainakaan minun mielestäni. Huoneessa oli öisin lähes täydellinen nukkumalämpötila, vähän alle kahdenkymmenen asteen. 

He olivat kaikki mukavia miehiä. Stefan, neljääkymmentä lähestyvä saksalainen mies, joka oli pyöräillyt Münchenistä Tangeriin (tai ainakin niin lähelle Tangeria kuin ilman laivaa pääsee); Justo, eläkeikäinen muusikko, alkujaan argentinalainen, mutta jo vuosikymmeniä Australiassa asunut, tullut Eurooppaan esiintymään parissa konsertissa ja jäänyt niiden jälkeen lomailemaan; ja Samir, nelikymppinen espanjalainen kiinteistönvälittäjä, joka oli kokenut muutama vuosi sitten jonkinlaisen self-help -valaistumisen, ja nyt halusi kovasti kertoa kaikille hyvistä elämäntavoista, liikunnasta ja ravinnosta ja positiivisesta ajattelusta. Kaikki sosiaalisia, puheliaita ihmisiä, jotka mielellään viettivät aikaa sekä keskenään että muidenkin hostellin majoittujien kanssa, sekä hostellin sosiaalitiloissa että myös hostellin ulkopuolella.

Mikäs siellä ollessa.

Ei heistä kukaan ollut suunnitellut jäävänsä hostelliin, tai Tangeriin, viikoiksi. Mutta kaupunki oli mukava, hostelli oli mukava, huonetoverit olivat mukavia – ehkä minäkin mukaanluettuna – joten ei heillä ollut mitään kiirettä lähteä pois. Aikataulu heillä oli yhtä löysä kuin minullakin. Palata pitäisi joskus helmikuussa, mutta siihen asti saattoi tehdä mitä ikinä halusi.

Maailmassa on erilaisia matkustajia. Osa on keräilijöitä, jotka rajatussa ajassa haluavat vain saada käytyä mahdollisimman monessa paikassa. Yhdessä paikassa pysähdytään parhaimmillaankin vain pari yötä, nähtävyyksillä käynti tarkkaan minuuttiaikataulutettuna, ja sitten siirrytään seuraavaan paikkaan. Kalenteri täytetään usein jo ennen lähtöä, niin että kaikki hotellihuoneet ovat varattuja, jokainen lento ja junayhteys odottamassa, parhaimmillaan ravintolatkin on suunniteltu etukäteen, jo ennen kuin kotiovi edes sulkeutuu takana. Kukaan meistä neljästä emme ymmärtänyt tuollaista matkustamista.

Mitä sitten jos vaikka sairastuu? Aikataulua on pakko noudattaa puolikuntoisena, vaikkei millään jaksaisi eikä mikään tunnu lainkaan kivalta. Ja mitä sitten, jos pysähtyykin jossain oikeasti kivassa paikassa. Jossain, jossa on kivoja ihmisiä, mukava ilmapiiri, hyvä sää ja kaunis kattoterassi.

On ihmisiä, joille matkailu on oleskelua poissa kotoa. Matkustaminen ei ole tavoitteellista, se on vain osa elämää. Joskus sitä vain sattuu elämään Oulussa, joskus Münchenissä, ja joskus Tangerissa.

Tangerissa oli kaupungissa syntyneen keskiaikaisen maailmanmatkaajan Ibn Battutan mukaan nimetty ostoskeskus, jonka seinällä luki englanniksikin miehen nimiin merkitty lainaus: “Traveling, it gives you a home in thousand different places, and leaves you a stranger in your own home”. Matkailu antaa kodin tuhanteen eri paikkaan, mutta tekee matkailijasta muukalaisen kotonaan. En tiedä, onko Ibn Battuta oikeasti koskaan sanonut tai kirjoittanut mitään tuollaista. Ainakaan parin tunnin googlauksen perusteella en ole sitaatille minkäänlaista lähdettä onnistunut kaivamaan, mutta se on kaunis lause. Ja nämä kolme ihmistä, ja viikon ajan ehkä minäkin, olimme löytäneet itsellemme jonkinlaisen kodin tuolta Tangerin Medina Hostelista. 

(Vaikka toisaalta olen jo lähtenyt kotoa ja palannut kotiin jo niin monta kertaa, ettei minulla enää ole ollut aikoihin käänteistä kulttuurishokkia. Ei kotimaakaan ole enää vieras, kun sinne palaan. Olen kotonakin taas kotonani. Se on vain yksi paikka muiden joukossa. Se, jonka tunnen parhaiten.)

Hostellissa oli myös nuori nainen, marokkolainen. Puhui hyvää englantia, kuin myös ranskaa ja arabiaa. Ehkä muitakin paikalliskieliä. Mutta hän tuntui olevan paikassa vähiten kotonaan. Hän oli mukava ihminen, kaunis ja jopa karismaattinen, mutta en pystynyt luottamaan häneen yhtään. Hän opasti meitä kaupungilla, hän esitteli meille ravintoloita ja kahviloita, mutta kaikesta tuli selväksi, että tässä oli jokin peli meneillään. Vähintäänkin hän sai jonkinlaisen palkkion ravintoloilta, joihin hän meitä opasti. Se ei itsessään ole ongelma, mutta se, että hän teki sen meiltä salassa, se on ongelma. Se haittaa luottamista. Ja hän vaikutti ihmiseltä, joka halusi kotoaan pois. Kotimaastaan pois. Niin kuin maailma kodin ulkopuolella olisi jotenkin parempi.

Osa minusta huolestui, että hän saattaisi jopa haaveilla Gibraltarin salmen ylittämisestä laittomasti. Toivottavasti ei. Hän selvästi tiesi riskit itsekin, niin huolestunut hänestä tuli, kun rannalla nukkui kolme lämpimiin vaatteisiin pukeutunutta Saharan eteläpuolelta tulleen näköistä nuortamiestä. Hän meni heti varmistamaan, että he todellakin vain nukkuivat, eivätkä olleet merivirtojen siihen tuomia.

Se muistutti kuitenkin maailman epämiellyttävästä todellisuudesta. Check your privileges, niin kuin valveutuneet feministit pari vuotta sitten koko ajan kaikkialla hokivat. Ei tuo nuori nainen välttämättä ollut edes merkittävästi minua köyhempi, mutta ei marokkolaisen ole mitenkään yhtä helppoa päästä Schengen-alueelle kuin suomalaisen Marokkoon. Minä vain vilautin passia ja täytin lippulappusen, johon kirjoitin nimeni ja synnyinpaikkakuntani, marokkolaisten pitää suunnitella koko matka jokaista hotellia ja siirtymää myöten etukäteen, ja todistaa pitkän ajan pankkitositteilla varallisuutensa ja hankkia poikkeuksellisen kattava sairausvakuutus ja jostain syystä vielä esitellä paitsi synnyintodistuksensa myös vihkitodistuksensa ja lastensa synnyintodistukset. Jopa lähipiirin kuolintodistukset, jos sellaisia on.

Maailma ei ole reilu. Marokkolaisilla ei ole mahdollisuutta siihen matkustamiseen, mitä me kaikki neljä teimme. Eikä se ole edes elintasokysymys. Marokon hinnat ja elintaso on Itä-Euroopan luokkaa. Se on vain byrokratiakysymys, ja tietysti rasismikysymys. Eurooppalaiset eivät halua muslimeita unioniinsa, vaikka he tulisivat kuinka maallistuneesta ja rauhallisesta maasta.

Tietysti tyttö oli myös nuori. Vaikea tietää, minkä ikäinen, mutta hyvä jos kahdenkymmenen. Todennäköisesti sen ikäinen, että hänen ikäisenään minulla oli hädin tuskin käynyt mielessäkään, että Pohjois-Suomen ulkopuolellakin olisi jotain. Paljon nuorempi kuin mitä minä olin silloin, kun kaukokaipuu ensimmäisen kerran minua kosketti.

Tyttö jatkoi eteenpäin, en tiedä minne. En tiedä sitäkään, mistä hän tuli.

Ja sitten hostelliin tuli rastapäinen kolumbialaismies, joka halusi ennemmin harjoitella omaa huonoa englantiaan kuin antoi minun harjoitella omaa vielä huonompaa espanjaani, ja joka oli kierrellyt Marokkoa jo viikkoja; ja hostelliin tuli yltiösosiaalinen saksalaistunut katalaani – mies, joka oli kotonaan missä vain, ja joka oli luonteva ja mukava kaikkien kanssa. Juuri sellainen mies, jota kaltaiseni introvertti jurottaja kadehtii yli kaiken.

Mikäs siellä ollessa.

Mutta on myös sellaisia matkustajia, jotka matkustavat paetakseen masennustaan. Ihmisiä, jotka ovat maailmalla eivät pelkästään siksi, että he haluavat nähdä maailmaa, vaan myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea siksi, että kotonaan he eivät voi olla. Ehkä kotona on liian pimeää. Ehkä kotonaan he vain makaisivat sängyssä ja odottaisivat kevättä. 

Tangerin taivaalle tuli paksuja, harmaita sadepilviä, ja sääennustus sanoi sateiden jatkuvan ainakin kolme päivää. Ja sitten minä pudotin kolme viikkoa sitten ostamani puhelimen, ja sen näyttö hajosi kokonaan. Ja masennus alkoi saada minua taas kiinni.

Oli aika jatkaa eteenpäin, päästi hostellin kirous minua helpolla pois Tangerista tai ei. Varasin majapaikan aurinkoisempaan Rabatiin, ostin junaliput seuraavalle päivälle, ja hyvästelin huonetoverini. Kun lähtönsä sanoo ääneen, sitten se oikeasti toteutuu.

Kun seuraavana aamuna kävelin rinkka selässä hostellin eteiseen, respavahti tuli ihmeissään katsomaan minua, ja hämmästellen kysyi, nimenikin muistaen, että ihanko oikeasti minä nyt lähden. En jääkään enää yhdeksi tai kahdeksi yöksi lisää. Nyt minä lähden, minä sanoin, ja hän toivotti minulle hyvää matkaa.

Olin vilustunut edellispäivän sateessa, ja kurkkuni alkoi taas kipeytyä. Hostelli ei selvästikään olisi halunnut päästää minua vieläkään pois. Mutta matka oli jo jatkunut. Sairastelisin sitten Rabatissa lisää.

Ennemmin opaali kuin rosvo

Pessimisti ei pety. Se on oikeasti hyvä elämänohje. Odota pahinta, niin mikä tahansa on iloinen yllätys. Jos odotat, että pahvikiekon alta kääntyy rosvo, niin hevosenkenkäkin on arvokas aarre.

Marokkoa lähestyessäni olen koko ajan kerrannut mielessäni aiempien Euroopan ulkopuolisten matkojeni ärsyttävimpiä hetkiä. Kaikkea sitä tungosta, kerjäläisiä, kaupustelijoita, huijareita, meteliä ja saasteita. En ollut täysin varma, haluanko edes ylittää Gibraltarinsalmea, vai jäisinkö vain köllöttelemään kanssasuomalaisteni seuraan Espanja Aurinkorannikolle. Ehkä voisin sittenkin mennä Fuengirolaan. Siellä ei pitäisi edes puhua kieliä. Pelkkä suomi riittäisi.

Kovetin itseäni tappelemaan perässä roikkuvia kerjäläislapsia ja minua takseihinsa puoliväkisin vetäviä taksikuskeja vastaan. Kertasin mielessäni liikesarjoja, miten jonoissa taas pitikään käyttää kyynärpäitä että pääsee eteenpäin. Valmistin nenääni ulosteiden, pakokaasujen ja palavien jätekasojen luotaantyöntävään tuoksuun.

Tanger Villen satama oli siistimpi kuin Espanjan-puoleinen Tarifan satama. Laivamatka oli kestänyt tunnin, pienehkössä katamaraanilautassa, joka töyssytteli Gibraltarinsalmen pienessä aallokossa niin kuin minulle tutummat isommat laivat myrskyssä. Passintarkastus tapahtui laivalla, mutta en minä sellaisia hienouksia ymmärtänyt. Minä odotin maata, jossa kaikki on vaikeaa, en maata, jossa maihinnousu on virtaviivaistettu mahdollisimman asiakasystävälliseksi. Kävelin vain suorinta tietä satamaan, henkisesti valmistautuneena kohtaamaan jäykkää ja mielivaltaista byrokratiaa – kun tielleni tuli virkapukuinen tummaihoinen mies, ystävällisesti hymyillen, tulijoille sujuvasti arabiaa, ranskaa, espanjaa ja englantia puhuen, joka pahoitellen neuvoi minua palaamaan laivalle passintarkastukseen.

Satama oli uusi ja puhdas. Tullin läpivalaisujono eteni nopeasti ja järjestelmällisesti. Jono pysyi siistissä kasassa, eikä kenelläkään käynyt edes mielessä alkaa etuilla. Ainoa tyylivirhe olivat seinille unohtuneet laput, joissa pyydettiin matkailijoita ottamaan rokotetodistuksensa tai negatiiviset PCR-testituloksensa esille. Monet pysähtyivät katselemaan niitä huolissaan, eivät he olleet sellaiseen osanneet valmistautua, mutta laput olivat vain jääneet ottamatta pois. Koronarajoitukset Marokkoon on poistettu jo kuukausia sitten.

Sataman uloskäynnillä oli rahanvaihtopiste (siihen en jäänyt jonottamaan) ja koju, josta olisi voinut ostaa marokkolaisen SIM-kortin puhelimeen. Ja sitten, kun odotin tyrkyttävien kaupustelijoiden ja taksikuskien laumaa – saavuin tyhjään satamaan. Yksi pukuun pukeutunut, knallipäinen mies hienostuneella englannillaan tarjosi minulle taksikyytiä ja turistikierrosta vanhaan kaupunkiin, ja kaksi miestä huikkasivat minulle ohimennessäni “taxi!” mutta siinä se. Ei kerjäläisiä. Ei kaupustelijoita, ei edes pöllyäviä pakokaasuja. Ei edes seinänurkalta lehahtavaa tuoretta virtsaa.

Vanhan kaupungin muurien sisäpuolella rinkkani houkutteli perääni kaksi ihmistä, jotka yrittivät lähteä minulle “oppaaksi” majapaikkaani, mutta molemmat hyväksyivät jo ensimmäisen ein. Ja lisäksi, Tangerin Medina ihan oikeasti on sokkeloinen, joten jos ihminen on huonommalla suuntavaistolla varustettu, etenkin jos ihminen ei ole ymmärtänyt tallentaa hostellin sijaintia kännykkäkarttansa offline-tilaan, oppaista voisi olla oikeasti hyötyäkin. Mutta ei perille löytäminen ollut vaikeaa. Hostellin nimi ja opasnuolet oli maalattu katujen seiniin jo hyvän matkaa ennen kapeitten katujen viimeisiä käännöksiä, joten pystyin kävelemään suoraan perille vain yksittäisellä väärällä käännöksellä. 

Olen tätä kirjoittaessani ollut Tangerissa nyt neljä päivää, eikä ensivaikutelmani ole muuttunut mihinkään. Enintään positiivisemmaksi. Ei ole näkynyt tungettelevia kauppiaita, ei naamalle hyppiviä kerjäläisiä, ei mitään muutakaan kaoottista. Liikenne tietysti on välimerellisen vapaamuotoista, ja liikennevalojen sijaan kadut ylitetään rohkeudella ja luottamuksella, mutta ei mitään Italiaa tai edes Ranskaa pahempaa. Rahanvaihtopisteissäkin on jokaisessa luotettavat ja rehelliset vaihtokurssit, jossa suhteessa Marokko päihittää joka ainoan Itä-Euroopan maan.

Totta kai se harmittaa, että joudun tuijottelemaan paikallisia rahoja pitkään, ennen kuin tunnistan ne, ja maassa käytettävä vieras aakkosto aiheuttaa suhteellista lukutaidottomuutta (joka sekin on hyvin pieni ongelma kaupungissa, jossa kaikki lukee lisäksi vähintään ranskaksi ja espanjaksi), ja nyt kun on jo ehtinyt tottua EU-alueen ilmaiseen roamingiin, DNA:n pyytämä 2 euroa minuutilta puheluun vastaamisesta ja 16 euroa megatavulta netinkäytöstä on hämmentävä paluu maailmaan ennen kaikkialla toimivia älypuhelimia. Mutta nämä ovat vain turhaa nilitystä. Kaikki pätevät myös Itä-Euroopassa.

Saamani pieni vatsatautikin tuli todennäköisemmin saksalaisilta kanssamatkustajilta kuin ruuasta.

Eli anteeksi, Marokko. Olen ajatellut sinusta kaltoin. Mutta se on vain luontaista pessimismiäni, en voi sille mitään. Ja lisäksi, jos rehellisiä ollaan, ainoa asia, mitä olen aiemmin Tangerista tiennyt on se, että se on toinen Afrikan tähden aloituspaikoista. Ja mitä tahansa mieltä Afrikan tähdestä onkin, niin tuskin kukaan on sitä mieltä, että se on erityisen opettavainen informaatiopaketti Pohjois-Afrikan nykypäivän todellisuudesta.

Oma huone

Ajattelin piirtää sarjakuvan jouluksi. Julkaisin joulun alla Katvealueen Instagramissa (@katvealue_sarjakuva) vanhojen joulukalenterieni yksittäisiä parhaita luukkuja, ja ajattelin, että kalenteri olisi mukava päättää uuteen joulusarjakuvaan.

Noin viikko ennen joulua sain sarjakuvaani idean, ja kirjoittelin tekstiä vihkooni granadalaisessa ravintolassa ruokaa odotellessani. Tekstissä oli ongelmia, se ei oikein toiminut, mutta niin niissä yleensä aina aluksi on. Valitettavan usein lopuksikin.

Ja juuri kun sain edellisen lauseen kirjoitettua muistivihkooni, Tarifalaisessa hostellissani naapurivuoteen seitsenkymppinen ranskalaismies kysyi minulta hyvin passiivis-aggressiivisesti, aionko pitää yövaloani vielä pitkäänkin päällä. Kohteliaana ihmisenä sammutin sen saman tien, laitoin muistikirjani patjan viereen yön yli talteen, ja aloin lueskella puhelimeltani kirjaa.

Lähes vuorokausi myöhemmin jatkoin kirjoittamista. Ja mihinkäs jäinkään. Ai niin.

Granadalaisen hostellin alakerrassa oli suuri yhteinen tila, siisti ja valoisa. Mutta sielläkin oli vain yksi pöytä, joka oli ergonomisesti mahdollinen sarjakuvan piirtämiseen, ja sekin tarvitsi erikoisviritelmiä, että sai töpselin seinään. Pöytä oli neuroosieni kannalta huonoin mahdollinen, ovensuuhun sijoitettu pöytä, jossa joutui istumaan pakosta selkä tilaan päin, mutta kun siinä ensin hetken aikaa totutteli, kyllä siinä sai jotain piirrettyä.

Piirsin kuvan. Syrjäsilmällä välillä vilkuilin jalkapallon MM-kisojen finaalia, joka pyöri yksikseen selkäni takana. Huoneeseen tuli nuorehko mies, kysyi mistä olen, esittäytyi ukrainalaiseksi, ja halusi kertoa minulle välttämättä, kuka Messi on. Sanoin, että vaikka en jalkapalloa kovin aktiivisesti seuraakaan, niin kyllä minä sentään Messistä olen kuullut. Valitettavasti mies oli niitä rohkeita kielenkäyttäjiä, jotka puhuvat paljon kehnosta kielitaidostaan huolimatta, mutta jotka eivät vastapainoksi ymmärrä juuri mitään mitä heille sanotaan. Joten hän puhui jalkapallosta, kertoi kannattavansa Argentiinaa, ja minä nyökkäilin, ja sitten huomasin katsovani hänen kanssaan Argentiina-Ranska -ottelun jatkoaikaa. Ja sitten paikalle tuli vielä lontoolainen nainen, jonka englanti oli odotuksenmukaisesti parempaa, ja sarjakuvan piirtäminen jäi.

Tässä vaiheessa tämän tekstin kirjoittamista äiti soitti minulle. Äidille ei voi olla vastaamatta, vaikka se katkaisisikin ajatuksen, sillä jos sen teen, äiti soittaa viiden minuutin päästä uudelleen, ja sitten taas viiden minuutin päästä uudelleen, ja sitten sata kertaa, ja lähettää viisikymmentä whatsapp-viestiä, jossa hädissään kyselee, miksen vastaa.

Joten varttitunti myöhemmin, missäs taas olinkaan menossa.

Granadasta matkustin Málagaan. Siellä yövyin Airbnb-huoneessa. Siellä minulla olisi oma huone, minä ajattelin toiveikkaana, ja majoittuisin asunnossa, jossa yhteiset tilat olisivat minulla vapaassa käytössä. Siellä varmastikin saisin sarjakuvani tehtyä. Mutta kun pääsin asunnolle, sain selville, että asunnossa ei ollut lainkaan pöytiä. Tai oli yksi pieni ruokapöytä, mutta sen keskustaa pidettiin leipävarastona, ja sen päällä syötiin. Aatonaaton iltana sain kaapattu pöydän itselleni pariksi tunniksi piirtämistä varten — mutta sitten naapurihuoneen eläkeikäinen saksalaishippi tuli mainostamaan minulle ylihintaisia luontaistuotevalmisteitaan, kertomaan kuinka suuret lääkeyhtiöt ovat pahoja ja koronarokotteet tappaa, ja valitettavasti niin kuin nykypäivän hipit yleensäkin, hän jatkoi vielä äärioikeiston puolelle kertomalla, kuinka ukrainalaiset ovat natseja ja ansaitsevat sotansa, ja jos olisin kuunnellut pidempään, eiköhän sieltä olisi lopulta kuulunut, että Donald Trump on uudelleensyntynyt Jeesus tai jotain sinne päin – joten ystävällisesti hiljaa nyökytellen pakkasin tietokoneeni ja siirryin huoneeseeni.

Yritin piirtää sängyllä, mutta patja oli pehmeä ja kallisti minua sängynrakoon, ja siinä sain selän ja niskan kipeäksi minuuteissa.

Ajattelin, että ehkä sitten aattona saisin taas hetken aikaa pöydän ääressä, mutta sitä ei tapahtunut. Pöydän ääressä oli koko ajan joku. Talon isännän äiti pakkaamassa tavaroita mennäkseen jouluksi kotiin Venäjälle, ja isäntä äitinsä kanssa yöllä soittamassa puheluita kaikesta päätellen eteläamerikkalaisiin pankkeihin, että he venäläisinä pystyvät raha-asioitaan ylipäätään hoitamaan, tai isännän poika vain pelaamassa puhelimellaan. Tai sitten se naapurihuoneen eläkeikäinen hippi. Mukava mies sinänsä, mutta olen jo kuunnellut ja lukenut elämäni aikana kaikki nämä salaliittoteoriat liian moneen kertaan. Niissä ei ole enää edes uutuudenviehätystä. Keksisivät jotain uusia.

Ja sitten joulu oli mennyt, ja sarjakuva vanhentunut. Ehkä siitä tulee jotain joskus myöhempänä jouluna. Tai sitten käytän sen osia osana jotain ihan muuta. Niin kesken jääneille sarjakuvilleni yleensä käy.

Aloin sen sijaan kirjoittaa blogitekstiä siitä, miten jouluni kului. Olen kirjoitellut aika paljonkin täällä ollessani. Kuljetan koko ajan mukanani kynää ja muistivihkoa, ja istuskelen puistoissa ja merenrannalla ja kallionkielekkeellä ja milloin missäkin kirjoittelemassa ajatuksia ylös. Välillä näitä blogitekstejä, välillä muita tekstejä. Mutta silloinkin kirjoitusprosessin täytyy alkaa hyvän paikan löytämisestä. Minulla täytyy ensin olla paikka, ja innoituksen täytyy tulla siinä. Jos minulle iskee ensin kirjoitusvire, hyvän kirjoituspaikan löytämiseen menee helposti tunteja, ja sitten innoitus on jo mennyttä. Kun vihkon saa vihdoin esille, siinä vain pakottaa sanoja paperille, ja ne ovat vain tahdottomia toteamuksia vailla mitään sielua tai sisältöäkään. Tekstiä, jota kukaan ei halua lukea, ja vielä vähemmän minä haluan sellaista kirjoittaa.

Ja vaikka saisinkin tekstin valmiiksi, tai edes jonkinlaiseen hyvään alkuun, se pitäisi vielä saada siirrettyä tietokoneelle ja nettiin. Ja siihen tarvitsisi taas sen tilan ja ajan.

Kirjoitan tätä tietokoneelleni puhtaaksi Tarifalaisen hostellin keittiössä. Ihmisiä kulkee ohi, jotkut heistä tervehtivätkin, mutta nyt keskityn tuijottamaan ruutuani ja olemaan mahdollisimman epäsosiaalinen. Ehkä kukaan heistä ei keskeytä minua. Pystyn jatkamaan. Onneksi tällä hetkellä ihmiset puhuvat vain espanjaa, se on helpompi sulkea pois mielestä kuin jokin kieli, jota ymmärrän paremmin. 

Málagasta siirryin Tarifaan, Manner-Euroopan eteläisimpään kolkkaan. Majapaikan (ja myös matkakohteen) valinnassa ensisijainen kriteeri oli hinta, mutta katselin tyytyväisenä hostellin kuvia yhteisistä tiloistaan, kattoterassistaan ja keittiöstään. Niin paljon pöytiä. Mutta saavuttuani perille, kattoterassi on remontissa, keittiössä on yksi kuuden hengen pöytä talon parillekymmenelle ihmiselle, ja muut yhteiset tilat ovat lisämaksullisia työskentelytiloja, joita he vuokraavat kylässä talveaan viettäville etätyöntekijöille.

Nyt ne alkoivat puhua englantia. Se häiritsee keskittymistä. Toivottavasti saan kirjoitettua tekstin silti loppuun. 

Kuljin päivän ympäri Tarifaa, etsien edes hyvää puistonpenkkiä, jossa voisin kirjoittaa edes käsin. Mutta Tarifa on rantakohde. Täällä vietetään aikaa paistattelemalla hietikolla auringossa, tai, koska paikalla on maine yhtenä mantereen parhaista surffauspaikoista, täällä seistään meressä lainelaudan vierellä korkeita aaltoja odottaen. Täällä ei ole tarkoitus istuskella varjoisassa paikassa muistikirjaan kirjoittaen. 

Mitä se Virginia Woolf sanoikaan Omassa huoneessa. Pystyäkseen kirjoittamaan ihminen tarvitsee rahaa ja oman huoneen. Hänen argumenttinsa on feministinen ja rahan osalta erittäin etuoikeutetun yläluokkainen (summat joista hän puhuu ovat todella, todella suuria), mutta yleisellä tasolla se osuu universaalisti asian ytimeen, jopa minun kaltaiselleni huomattavasti Woolfia köyhemmälle miehelle. Kirjoittaminen tarvitsee tilan ja ajan. Hyvin usein niitä on vaikea löytää. Ja maailmassa, jossa niin harva koskaan kirjoittaa mitään, on vaikea saada ihmisiä edes ymmärtämään, mikä on ongelma.

Miksi asunnossa muka pitäisi olla pöytä? Miksei voi kirjoittaa aina silloin kun on varttitunti tyhjää tilaa muun ohjelman välissä? Ja kuka ihme nykyään edes kirjoittaa mitään? Ja miksi? Nykyään on TikTok. Se on modernia kerrontaa. Ei kukaan halua enää lukea. Jos viesti tarvitsee enemmän kuin viisitoistasekuntisen videon kertomisekseen, sitten se ei ole minkään arvoinen. Teksti on boomerien taantumuksellinen muinaisjäänne.

Jos ei ole tilaa kirjoittaa, niin älä kirjoita.

Ja joulu meni jo, joten jätetään se joulutekstikin kirjoittamatta. Ei ketään enää joulu kiinnosta. Kirjoitetaan sen sijaan teksti siitä, kuinka en saa kirjoitettua, vaikka kuinka haluaisin ja yritän.

Pohja ja huippu

Valencian illassa se sitten tapahtui. Mitä olin lähtiessäni pelännyt. Linja-auto saapui asemalle, minulla oli nälkä ja jano. En ollut syönyt koko päivänä kuin pari leipäpalaa ja yksittäisiä kourallisia pähkinöitä. Juomavesikin oli loppunut tunteja sitten, kuumassa linja-autossa. Korvani olivat lukossa, bussi oli laskeutunut nopeasti jyrkkää mäkeä alas vuorilta merenrantaan. Nenänikin oli tukossa, ja kurkkuani kutitteli kuiva yskä. En ollut vielä kokonaan toipunut flunssasta, ja aliravitsemus ja elimistön stressi pyöritti elimistöäni ylikierroksilla. En ollut saanut palauduttua alkumatkan rasituksista lainkaan.

Heitin rinkan selkään. Minua heikotti. Sykkeeni nousi ylöspäin, totta kai, niin sen on tarkoituskin kun kaksikymmentä lisäkiloa nousee selkään, ja ahdistus vyöryi ylitseni lamaannuttavana. Kaikki oli väärin ja pelottavaa. Kaikki oli minua vastaan, ja kaikki päättyisi huonosti.

Pakotin itseäni kävelemään, tähän ei voisi pysähtyä. Menisin vain varaamaani majapaikkaan, makaisin sängylläni, etsisin jotain syötävää, nopeita hiilihydraatteja, ja lepäisin sängylläni. Mutta sitten linja-autoaseman uloskäynnille nousevat liukuportaat olivat epäkunnossa, rajattu käyttökieltoon muovisilla aidoilla – ja yhtäkkiä olin varma, että minä kuolen tässä ja nyt, että minulla on flunssan jälkitautina sydänlihastulehdus ja veritulppa ja aivohalvaus ja koronasyöpä, ja itse asiassa sydämeni taisi jo äskettäin pysähtyä. Maailma kaatui päälleni jokaisesta suunnasta.

Laskin rinkkani maahan, rullaportaiden eteen, ja keskityin hengittämiseen ja numeroiden laskemiseen. Kaikki on hyvin, toistelin itselleni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, uloshengitys, kaikki on hyvin, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, sisäänhengitys. Menin kioskiin ja ostin itselleni puolen litran pullon Fantaa, verensokerin nostamiseksi. Join sitä, laskin numeroita, ja yritin olla kuuntelematta korvissani ylikierroksilla taputtelevaa sydäntä. Harmittelin, etten ennen lähtöäni hakenut apteekista ahdistuskohtauksiin annettua betasalpaajareseptiäni. Takova sydän on sekä ahdistuksen syy että seuraus. Mutta edellisestä tällaisesta kohtauksesta oli kulunut jo yli vuosi. Toivoin, että niitä ei tulisi. Pelkäsin, että niitä voisi tulla. Ja tässä nyt olin.

Kaivoin puhelimen esille. Neljä prosenttia akkua. Yritin katsoa Google Mapsista, miten pääsisin majapaikkaani, mutta se vain sekoili. Yhtäkkiä se päätti, että lähin metroasema olisi puolentoista kilometrin päässä. Tiesin, että se näytti väärin, koska se oli aiemmin päivällä näyttänyt oikein. Yritin pakottaa sitä näyttämään reitin lähimmälle asemalle, mutta jääräpäisesti se päätti, että sitä ei ole olemassa.

Hengitin sisään, laskin numeroita. Pidätin hengitystäni, laskin numeroita. Hengitin ulos, laskin numeroita. Kaikki on hyvin. Tässä ei ole mitään, mikä ei olisi tapahtunut minulle jo kymmeniä ellei satoja kertoja ennenkin.

En voinut edes yrittää soittaa kenellekään, että saisin aivoni irti ahdistuksesta. Että voisin jutella niitä näitä mistä tahansa muusta asiasta kuin akuutista, irrationaalisesta kuolemanpelosta ja siitä kuinka tänään maailma oli minua vastaan. En voinut. Ei ollut akkua. En voinut ottaa edes puhelintani esille ja harhauttaa itseäni suloisilla kissavideoillta.

Pakotin rinkan selkääni, vaikka tyhmät aivoni pelottelivatkin, että rasitus pysäyttäisi sydämeni heti, ja kiipesin portaat ylös. Ne eivät olleet pitkät. Rautatieasema oli remontissa, se oli täynnä rakennustelineitä ja kiellettyjä kävelysuuntia sulkevia nauhoja. Aivoni huusivat, että eikö täältäkään edes pääse pois, jäänkö tänne ikuisesti vangiksi, ja minä toistelin niille rauhallisesti, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Keskityin hengittämiseen, ja laskin askeleitani. Yksi askel, toinen askel, kolmas askel, neljäs askel.

Olisin voinut hypätä taksiin, mutta en pystynyt. Siihen minulla ei ole rutiinia. Nyt menin vain automaatilla, totuttuja kaavoja pitkin. Metrot ovat tuttuja ja tavallisia. Kävelin eteenpäin, laskin askeleitani, pakotin itseni keskittymään yksityiskohtiin ympärilläni. Katsoin palmupuiden latvoja, katsoin lentäviä puluja, katsoin kadun yllä loistavia jouluvaloja, katsoin vastaani tepsuttelevia suloisia pikkukoiria. Yritin ajatella ihmisiä, jotka ilahtuisivat koirista oikeasti, ja yritin saada itseeni tuon saman ilontunteen. Sen saman, jonka itse saisin kun näkisin kissan. Yritin kuvitella vierelleni ihmisen höpöttelemään koirista.

Kaikki on hyvin, minä toistin itselleni, kun laskeuduin liukuportaita metrotunneliin. Mihinkään ei edes satu. Ei ole pää kipeä, eikä edes närästä eikä lihaksia jomota. Vähän vain heikottaa, ja paljon ahdistaa, mutta muuten kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin.

Onneksi Valencian metroon on helppoa ostaa lippu. Ei pidä ihmetellä loputonta vyöhykelistausta jota ei selitetä missään, ja ostoautomaatin käyttöliittymä oli se sama mikä lähes kaikkialla Manner-Euroopassa. Joka tapauksessa keskityin vain hengittämiseen. Jos lippuni olisikin väärä, se oli epäolennainen murhe, ja ongelma vasta lipuntarkastajien tullessa. Laskin askeleitani, keskityin niihin, ja hengitin rauhallisesti.

Metrossa vieressäni istui yksivuotias pikkukaveri, joka leveästi hymyillen katsoi minua suoraan silmiin. Yritin hymyillä takaisin, mutta se oli väkinäistä. Toivoin, että hän ei pystyisi aistimaan ahdistustani. Katselin ympärilleni muita matkustajia. Heillä oli kaikilla hengityssuojain kasvoillaan. En voinut ottaa sellaista nyt itselleni. Keskityin hengittämään. Se oli tarpeeksi vaikeaa ilman maskiakin. Onneksi olin menossa pääteasemalle, niin sitä ei pitänyt stressata. Ei pitänyt seurata pysäkkien nimiä, sen kuin nousin pois sitten kun kaikki muutkin.

Laskin askeleitani, nousin katutasolle, laskin askeleitani, hengitin sisään, laskin askeleitani, hengitin ulos, laskin askeleitani, toivoin että puhelimeni kartta ei pimenisi ennen kuin pääsisin perille. Aloin pelätä, että päästessäni majapaikkaani alkaisin vain täristä ja itkeä ja lysähtäisin lattialle parkuvana ja hädissäni. Kävin mielessäni keskustelua, jossa pyytäisin itkua pidätellen heti päästä vessaan ja voisin mennä pöntölle suojaan itkemään, ehkä viideksi minuutiksi, ehkä varttitunniksi. Yritin miettiä, miten sen voisi kertoa espanjaksi, jos asiakaspalvelija ei osaisi englantia. Ja laskin askeleitani. Ja hengitin rauhallisesti. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.

Olo helpotti heti, kun pääsin perille. Minun ei pitänyt mennä edes vessaan itkemään. Respassa myytiin jäätelöä, ostin sellaisen, ja söin. Ei ongelma ole kuin verensokeri, minä kerroin itselleni, ja lopulta, kun sain syötyä jotain, aloin siihen vihdoin uskoakin.

— — —

Barcelonan illassa se sitten tapahtui. Mitä olin lähtiessäni toivonut. Kävelin puistossa, ihmiset lojuivat vilteillään, tanssivat nurmikolla, ja katusoittajat soittivat kilpaa piknikeillään musisoivien kaupunkilaisten kanssa. Kaikki vastaantulijat olivat kauniita, vihreät kauluskaijat lentelivät palmujen latvoissa, ja minä katselin aidan päälle lehahtanutta varpusta, josta en ollut varma, oliko se mikään Suomen varpuslajeista.

Minä aloin itkeä. Kaikki oli hyvin, kaikki oli kaunista, ja minä olin sen kaiken keskellä, ja minä halusin olla siellä. Jo kuukausia minua kuristanut paha olo ja ahdistus luovuttivat hetkeksi. On mahdotonta sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun pitkän masennuskauden jälkeen on taas edes pienen hetken ajan onnellinen.

Siirryin vähän syrjemmälle, että kukaan ei näkisi kyyneleitäni. Katselin katutaiteilijaa pyörittelemässä jättimäisiä saippuakuplia ohikulkevien lasten riemuksi. Afrikkalaistaustaiset nuoret miehet potkiskelivat jalkapallotemppuja, tasapainottelivat palloa jalkaterällään ja pyöräyttivät sen siitä niskaansa. Keski-ikäinen mies ulkoilutti kahta suloista koiraa, joista toinen oli vasta pentu, leikkisä ja ylienerginen.

Tuntui, kuin olisin juuri keksinyt, miten hengitetään. Kuinka se pystyikään olemaan näin vaivatonta ja helppoa. Rintaa ei puristanut lainkaan. Kuin kivi olisi poistunut rinnaltani, sanotaan, enkä nuorempana ymmärtänyt, kuinka täydellisen kuvaava tuo sanonta onkaan.

Nieleskelin itkuani. Kaksivuotias poika tallusteli ylpeänä punainen ilmapallo käteensä sidottuna. Nelissäkymmenissä ollut mies rullaluisteli ohi kädet taskussaan, levesti hymyillen, aivan kuin hänkin olisi taas pitkästä aikaa musitanut, että elämä on kuin onkin ihanaa. Kauluskaijalauma kirkui koristeisen katulampun päällä.

Aurinko laski Barcelonan kattojen alle. Ilma viileni samalla kuin ilta pimeni silmissä. Ihmiset vetivät takkejaan kiinni. He olivat yhä kaikki kauniita. Ja minä istuin penkillä, katselin ohikulkijoita, ja minä halusin nauttia olostani siinä, siinä penkillä ja siinä hetkessä, ja vain keskittyä tuntemaan, kuinka kaikki oli hyvin. Kyllä se vielä menisi ohi, minä tiesin kyllä, viimeistään seuraavana aamuna, ja viikkoa myöhemmin tulisin olemaan Valenciassa keskellä täyttä ahdistuskohtausta, mutta sitä suuremmalla syyllä hetkellisestä onnentunteesta oli pidettävä kiinni niin kauan kuin se kesti.

Pieni tyttö vaaleanpunaisessa toppatakissaan pyöräili ohi, ikäisekseen erinomaisen hyvässä tasapainossa. Hänen pienempi sisaruksensa polki perässä, paljon huterammin, lähempänä vanhempiaan. Aurinko oli laskenut. Alkoi tulla kylmä. Olin jättänyt takin hostelliini.

Nousin ylös kiviseltä penkiltäni, lähdin kävelemään illassa leijailevia saippuakuplia kohden. En juossut niiden perässä, mutta puhkaisin sormellani jokaisen, johon saatoin kurkottamatta yltää.

Kaikki oli hyvin.

Kameravarkaus

Minulta varastettiin kamera.

Menetys ei ole kovinkaan suuri. Kamera oli vanha ja huono, sillä kuvaaminen oli yhtä tuskaa ja valokuvat heikkolaatuisia. Olen jo parin vuoden ajan täysin ääneen ja avoimesti toivonut, että kamera hajoaisi, tai joku vaikkapa varastaisi sen, niin saisin vihdoin tekosyyn ostaa uuden. Minulla on suuri kynnys ostaa uutta, jos vanha vielä on olemassa.

Se ei nyt lopulta ollut suuri yllätyskään, että se ennemmin tai myöhemmin varastetaan. Kun majoittuu kämyisissä hostelleissa, ja kuljettaa mukanaan mahdollisesti arvokkaan näköistä järjestelmäkameraa, ilman että vaivautuu lukitsemaan sitä kaappeihin tai välttämättä edes laittamaan sitä laukkuun sisälle, niin kyllähän se lähtee helposti jonkun mukaan. Hostellit ovat täynnä itseään kaikkia muita parempina pitäviä wannabe-hippejä, jotka aidosti uskovat elävänsä porvarillisen, rahan pyörittämän markkinatalousyhteiskunnan yläpuolella, joten he kokevat, että heillä on paitsi oikeus, myös melkeinpä velvollisuus, rikkoa lakeja ja varastella ja vandalisoida. Olen todellisuudesta vieraantuneiden egoistihippien kanssa elämässäni viettänyt paljon aikaa, ja heidän salaliittoteorioitaan ja uskomuksiaan kuunnellut enemmän kuin kenenkään olisi syytä. Tiedän ihan hyvin, että siinä vaiheessa kun huonetoverilla on rastat ja hippivaatteet päällä, silloin olisi parempi pitää kaikki arvotavarat useammankin lukon takana.

No, nyt en pitänyt. Jätin kameran sängylleni kun lähdin ulos syömään. Valitettavasti huomasin vasta seuraavana päivänä, että se oli hävinnyt. Sittenkin tietysti toista tuntia tarkastin kaikkia laukkujani kerta toisensa perään varmistaakseni, että se ihan oikeasti ei vain ole jossain väärässä paikassa, johon hajamielisyyttäni olen sen laittanut. Aiemmin matkalla olin jo varttitunnin ajan varma, että passini oli varastettu, kunnes lopulta löysin sen vain eri taskusta kuin mihin sen yleensä aina olen laittanut. Mutta ei, kamera ei ollut repussani viidennelläkään kerralla kun tyhjensin sen ja kävin jokaisen taskun läpi.

Olen melko varma, että tiedän, kuka sen on vienyt, mutta todisteita ei tietenkään ole, enkä voi häntä sen enempää alkaa syyttelemään. Huoneen sisustus toimi kuitenkin niin, että oli vain yksi ihminen, joka sängylleni oikeastaan edes pystyi näkemään, eli oli vain yksi ihminen, joka olisi voinut tietää, että sängylläni oli jotain varastettavaa – ja hän oli nimenomaan se kaikkein rastapäisin, kaikkein hipinnäköisin mies. 

Itse asiassa pari viikkoa sitten juttelin Barcelonan-lautalla kanssamatkustajani kanssa kameroiden varastamisesta. Hänellä oli mukanaan tyylikäs ja trendikäs, hipsteriuskottavuutta huokuva oikea vanhanajan Polaroid-kamera. Ihastelin sitä, ja hän kertoi olevansa hiukan sen kuljettamisesta huolissaan, sillä häneltä oli joskus matkoillaan Etelä-Amerikassa kamera varastettu. Minä sanoin siihen, että minun kamerani on täysin arvoton, sitä olisi ihan turha varastaa. Mutta mistäpä potentiaaliset varkaat sen voisivat tietää, minä jatkoin pohdintaani. Harvemminpa hotelleista taskuunsa tavaraa nappaavat ihmiset kameroista mitään tietävät. He saavat selville kameran olevan arvoton vasta jälkikäteen, kun ryöstö on jo aikaa sitten tehty. 

Rosvo parka. Jos hän varasti kamerani sen vuoksi, että hän halusi napsia itselleen kuvia, niin ei kai siinä mitään. Akku oli melkein tyhjä, ja laturi jäi minulle, mutta kyllä sillä vielä muutamia tunteja pystyy valokuvaamaan. Kamera oli huono, mutta kyllä se suurimman osan kännykkäkameroista voittaa. Sen takiahan se minullakin oli mukana. Oma kännykkäkamerani on niin umpisurkea, että sillä otetut kuvat aiheuttavat aitoa pahoinvointia ja lohdutonta kyynelehtimistä, joten kyllä huonokin järjestelmäkamera voittaa sen miljardisataa–nolla. Mutta jos rosvolla oli aikomus pistää kamera rahoiksi, rahoittaa vaihtoehtoista rikolliselämäänsä helpolla pikku näpistyksellä, niin rikos ei olisi voinut paljon huonommin mennä. Kameran rungon nykyinen jälleenmyyntiarvo on enintään kolmisen kymppiä, ja sekin edellyttää, että ostaja on typerys. Samalla rahalla saisi paljon paremmankin kameranrungon. Kameran objektiivilla ja muistikortilla jotain arvoa onkin, niistä saattaisi saada yhdessä jopa viitisenkymmentä euroa, mutta ostajan löytäminen niillekin on lähes mahdotonta. Kukaan, joka kameroista mitään tietää, ei niitä ostaisi, 15 vuotta vanhaa hölskyvää ja naarmuuntunutta Nikonin kittilinssiä ja epämääräistä adaptereilla kasattua yhtä vanhaa SD-korttiviritelmää. Paras veikkaus saada rahaa olisi liene panttilainaamo, joka saattaisi kamerasta tarvikkeineen juuri ja juuri kympin antaa. Ilman akkulaturia tuskin sitäkään.

Minulla oleva parempi linssi, jolla jonkinlaista jälleenmyyntiarvoa saattaisi ollakin, jäi kuitenkin minulle. Ja sekin on kerran pudonnut maahan niin, että siinä on iso lommo ja paikoilleen jumittunut UV-filtteri kiinteästi kiinni. Jouduin aikanaan vasaralla hakkaamaan haljenneen filtterin linssin palasiksi, että olen pystynyt objektiivilla onnettomuuden jälkeen ylipäätään kuvaamaan. Eli eipä siitäkään taitaisi kukaan mitään maksaa.

En hirveästi kameran menetystä siis sikäli murehdi. Ilmoitin tietysti hostellin henkilökunnalle, paksun kielimuurin takaa, että joku on kamerani varastanut, ja hetken ajan sitä selvittelimme, mutta sekin oli lähinnä vain kohteliaisuutta hostellia kohtaan. Jos minä pyörittäisin hostellia, minä haluaisin tietää, jos asukkaiden tavaroita varastellaan. Poliisille en ole tietenkään ilmoittanut. Se olisi vain vaikeaa, eikä siitä kukaan hyötyisi. Jos yrittäisin vakuutusyhtiölle ilmoittaa varastetusta kamerastani he vain nauraisivat minut pihalle. Vaikka olisin säilyttänytkin kameraa vakuutusyhtiön edellyttämällä tavalla, enkä pitänyt sitä avoimesti esillä näkyvällä paikalla huoneessa, jonne lähes kuka tahansa pääsee, heidän hyväksymänsä laskennallinen arvo kameran hinnaksi (noin nolla euroa) ei missään nimessä ylittäisi minkäänlaista omavastuuta.

Yhtään valokuvaakaan ei kameraan jäänyt, jota voisin ikävöidä. Kaikki olin jo siirtänyt tietokoneelleni, enkä ollut muutenkaan pitkään aikaan ottanut yhtä ainoaa hyvää tai mielenkiintoista kuvaa.

Se, mikä minua ensisijaisesti harmittaa on se, että epärehellinen yksilö ylipäätään varasti. Se ei ole kivaa. Varastaminen ei ole mukavaa, ja haluaisin valehdella eläväni maailmassa, jossa ihmiset eivät varastele. Kun jätin kameran sängylle, kyllä minä oletin sen olevan siinä vielä palatessanikin, kuten se on monta kertaa ennenkin ollut, enkä halua alkaa suhtautumaan maailmaan niin paranoidisesti, etten voisi lähtökohtaisesti luottaa kanssaihmisiini. Ja toisekseen minua harmittaa se, että on ollut tähän asti kovin huoletonta matkustaa kameran kanssa, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Tietokonettani minun pitää pitää koko ajan lukkojen takana ja joululahjaksi vuosien aikana saamaani turhan suurta käteismäärää olen piilotellut laukkujeni eri taskuihin ja lokeroihin, mutta kamerastani en ole jaksanut stressata missään välissä yhtään. Jos nyt ostaisin itselleni oikean kameran, yhtäkkiä minun pitäisi alkaa kohtelemaan sitä niin kuin arvotavaraa.

Ja tietystikään nyt minulla ei siis ole mitään muuta kameraa kuin kännykkäni sumea ja suttuinen höpökamera. Kyllä silläkin kuvia ottaa, mutta se on kovin eri taiteenmuoto. Ne ovat hädin tuskin esittävää taidetta.

Vaikka jos totta puhutaan, niin en pistäisi pahakseni, jos tuo puhelimenikin menisi rikki tai varastettaisiin. Olen jo pitkään haaveillut, että voisin ostaa itselleni uuden ja paremman, mutta en ole sitä tehnyt, kun vanha on vielä olemassa. Ehkä se pitäisi jättää sängylle kun lähden syömään.

(Jos vakuutusyhtiö lukee tätä tekstiä joskus tulevaisuudessa sen jälkeen, kun minulta on varastettu jotain oikeasti arvokasta ja olen hakemassa vakuutuskorvausta, haluan painottaa, että pidän kyllä omaisuudestani huolta, enkä jätä mitään tahallani varastettavaksi. En edes täysin arvottomia kameroita tai puhelimia. En ole tyhmä, eikä ahdasmielinen porvarillinen moraalini hyväksyisi vakuutuspetosta.)

Hotelliflunssa

En muista, että olisin ollut montaakaan kertaa sairaana tien päällä ollessani. Yleensä aina, kun olen pakomatkani aikana ollut sairaana, se on tapahtunut veljeni nurkissa, Newalassa, Roomassa, Budapestissä. Ainoat muistot, kun olen ollut hotellihuoneessa sairaana, ovat viidentoista vuoden takaa Intiasta – ja lapsuudesta, jolloin minulla oli aina vähintään maha sekaisin ja kipeänä joka kerta, kun Suomen rajat olin ylittänyt.

Nyt muistan ainakin tämän yhden kerran. Viimeiset neljä päivää olen lojunut hotellihuoneessa flunssan kourissa. Ei mikään paha tauti, ruumiinlämpö nousi hädin tuskin kuumelukemiin, mutta minä sairastan ihan kunnon miesflunssia, ja pienikin tauti vetää minut helposti sängynpohjalle. Neljä päivää vain on pitkä aika sängynpohjalla.

Onneksi elämme nykyaikaa, ja laukussani on tietokone ja puhelin ja käytössäni nettiyhteys, joten sairastaminen Zaragozassa ei lopulta liiemmin eroa sairastamisesta kotona. Lojuin sängyllä, katselin Netflixistä höttöä, pelasin puhelimella kepeitä pelejä, lueskelin uutisia ja kevyttä kirjallisuutta. Yöllä laitoin rinkan runkopatjan alle, että saisin nukuttua puoli-istuvassa asennossa. Välillä horjuin lähikauppaan hakemaan hedelmiä, jugurttia, leipää ja hummusta, ja yritin juoda tarpeeksi etten kuivettuisi kokonaan.

Ainoa, mikä puuttui, oli oma keittiö, ja etenkin oma mikroaaltouuni, johon voisin heittää kevyitä einesruokia lämpiämään. Jos se olisi ollut, tämä olisi ollut ihan kuin kotona.

Kaukana ovat ne muistot sieltä Intiasta, aikaan ennen kaikkialle yltävää internetiä. Siellä muistan, että sairaana vain torkuin sängyllä, yritin lukea kirjaa johon en pystynyt keskittymään, ja katsoin televisiosta jotain telugunkielistä Jeesus-elokuvaa. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta nautin suuresti Jeesuksen raahautuessa risti selässään Jerusalemin läpi ihmisen ympärillä tanssien ja laulaen parhaaseen Bollywood-tyyliin.

Olisi täälläkin ollut televisio, mutten onnistunut löytämään sieltä edes mm-jalkapalloa. Ja espanjaksi dubatut amerikkalaiset draamasarjat eivät ole edes flunssaiselle päälle läheskään yhtä viihdyttäviä kuin intialaiset raamatunkuvaelmat.

Hotellihuoneeni on pieni, noin kymmenen neliön koppi. Pieni ikkuna avautuu sisäpihalle, jossa näkyy lähinnä naapurin seinä ja loputtomasti ilmastointikoneita. Vessa ja suihku on sentään oma ja yksityinen, ja halvaksi hotellivessaksi ihan laadukaskin. Suihkun termostaatti tietysti temppuilee ja heittelee villisti polttavan ja jääkylmän välillä, mutta se on normaalia. Mahdollisuus käyttää keittiötä ja oma jääkaappi olisi tietysti bonusta, mutta huone on ollut ihan hyvä sairastaa. Suhteellisen halpakin, vaikka 30 euroa yö onkin iso menoerä, jos se kuluu pelkkään tukkoiseen sängyssä räkimiseen. 

Näkymä huoneeni ikkunasta. Kaipa tämäkin on eksoottista. Suomessa on vähemmän ilmastointikoneita.

Olen flunssan takia jo kahteen kertaan pidentänyt hotellivaraustani. Neljän yön pysähdyksestä tulikin kahdeksan yön pysähdys. Olen ollut Zaragosassa nyt viisi päivää, enkä tiedä kaupungista oikeastaan mitään. Ehkä huomenna jo jaksaisin vähän käveleskelläkin. Täällä pitäisi olla mielenkiintoisen oloinen origaminäyttely. 

Sairastamiseni suurin ongelma on ollut korona. Tuo kirottu tauti, joka muutti koko yhteiskunnan suhtautumisen tarttuviin tauteihin. Vielä muutama vuosi sitten, jos olisin ollut flunssaisena ja kuumeisena matkalla, olisin hitaasti seinistä tukea ottaen laahustanut lähiravintolaan, ja siellä yskien ja räkien, silmin nähden tautisena olisin tilannut ruokaa itselleni. Mutta nyt, maailmassa jossa ihmiset katsovat pahasti pientäkin köhää, sosiaalinen paine tekee sairastamisesta herkästi vankeusrangaistuksen. Pelkästä kaupassa käymisestä tulee syyllinen olo, vaikka laitankin hengityssuojaimen kasvoilleni ja desinfioin käteni jokaisella ovella.

Onneksi naapurikorttelissa oli itsepalvelupitseria, sellainen jossa tilaus tehdään kosketusnäyttöä naputtelemalla, ja sitten kone vain lämmittää esivalmistetun pitsan. Siinä tunsin syyllisyyttä ainoastaan kosketusnäytön naputtelemisesta. Ja tietysti siitä, että ylipäätään käytin itsepalvelupitsa-automaattia, joka on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen suunta, joka pitäisi pysäyttää heti alkuunsa. Onneksi toisella kerralla kun kävelin automaatille sen molemmat lakto-ovo-kasvissyöjälle sopivat känkyt oli myyty loppuun, joten säästyin syntini toistamiselta. Koskettelinpa vain kosketusnäyttöä ihan turhaan, tautini siihen levittäen, mitään edes tilaamatta.

Itse asiassa en ollut juurikaan yllättynyt, että sairastuin nyt, kun tulin Zaragozaan. Olin aikatauluttanut koko kaupungissa käymisen lähinnä kevyeksi pysähtymiseksi, jolloin saisin levätä hetken. Kaupunki on pieni, täällä ei ole kovinkaan paljon tekemistä, joten ajattelin, että neljä yötä täällä olisi pieni lepohetki, jonka aikana voisin suunnitella matkaani rauhallisesti eteenpäin. Mutta niin kuin usein käy, kun stressi päättyy – ja tien päällä pieni stressi on koko ajan päällä – immuunipuolustus päästää taudit vihdoin läpi.

Ongelma on vain siinä, että minun piti käyttää täällä olo myös palautumiseen. Jo ennen lähtöäni pelkäsin riittääkö kuntoni oikeasti matkustamiseen. Minun tapani matkustaa kuitenkin sisältää usein vähintään kaksikymmentä kilometriä kävelyä päivässä, ja lisäksi vielä tuntien seisoskelua museoissa ja toreilla ja kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja missä milloinkin. Rinkkani painaa kaksikymmentä kiloa, ja se selässä kävelen myös kilometrien matkoja rautatieasemilta syrjäisiin majapaikkoihini. Kolme vuotta koronan sulkemaa maailmaa, ja sängyn pohjalle lamaannuttanutta masennusta näkyy yleiskunnossani. Lisäksi ennen koronaa pystyin vielä valehtemaan itselleni olevani nuori. Nyt keski-ikäisyyteni on jo kolme vuotta pidemmällä, ja itsepetosta on vaikeampi ylläpitää. Nyt tämä on liikuntaa. Nyt tällaisella kevyelläkin rasituksella pitää huolehtia palautumisesta ja lepäämisestä. Mutta jos sängyn pohjalla makoilee flunssassa, se ei ole palautumista. Päinvastoin. Fyysisesti se on vähintään yhtä raskasta kuin koko päivän reipas käveleskely kaupungilla. Hetkittäin raskaampaakin.

Olen huolissani, meneekö tämä kohta ylirasituksen puolelle. Niin kutsutun “ylikunnon”. Minulla on kokemusta sellaisestakin. Olin silloin kuukausikaupalla koko ajan sairaana. En saanut palauduttua koskaan, fyysisessä työssä, työmatkani pyöräillen, ja aina kun hetkeksikin hidastin, sain heti taudin. Vasta kun puoli vuotta kestäneen flunssakierteen jälkeen sain yskittyä itseltäni kylkiluun poikki, ja jouduin pysähtymään kolmeksi viikoksi, ylirasittunut kierteeni vihdoin helpotti.

Tarkoitukseni ei ole murtaa kylkiluita tällä reissulla. Tarkoitukseni on nyt ollut päinvastainen. Tarkoituksenani on saada jo vuosia jatkunut masentunut tekemättömyyteni katkaistua. Lievä matkustusstressi auttaa siihen – mutta ylirasituksen aiheuttama flunssakierre ei.

Eli pysyn vielä pari päivää Zaragozassa. Flunssa alkaa olla päihitetty, mutta levätä pitää vielä.

Ehkä voisin käydä vaikka siellä origaminäyttelyssä. Se tuskin on kovin raskasta.

Miksi vihaan Italiaa

Istuin Veronan rautatieasemalla, rinkkani päällä pitsanpalaa järsien. Oli ensimmäinen aurinkoinen päivä Suomesta poistuttuani, mutta päällimmäinen tunteeni oli turhautunut muistuma siitä, että en pidä Italiasta. Vika ei ollut pitsassa, se oli hyvää. Jopa Veronan rautatieaseman kahviosta saa matkaevääksi Margheritan, joka on tehty hyvin ja tuoreista raaka-aineista. Mutta kaikki muu häly ympärilläni, kaikki ne kymmenet, ja taas kymmenet ihmiset kyselemässä toisiltaan, mikä juna tämä on, onko tämä juna Milanoon, milloin se on lähdössä, se oli yksi niitä Italian piirteitä, jotka rasittavat loputtomiin. Moni ystävällisesti vastasi toisilleen, että kyllä, Milanoon, mutta sitten taas, tämä on Italia: Ihmiset ovat enemmän kuin avuliaita neuvomaan kysyjiä, tiesivät he oikeaa vastausta tai eivät. Jos he sanovat, että kyllä, tämä juna menee Milanoon, ainoa asia mitä se tarkoittaa on se, että se saattaa ehkä mennäkin. Tai sitten ei.

Minun on mahdotonta ymmärtää Italian rautateiden taipumusta pihdata tietoja mahdollisimman pitkään. Jos Milanoon menevä juna seisoo raiteilla kolme varttia ennen lähtöä, miksi ihmeessä junan numero ja määränpää ilmoitetaan vasta kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa? Onhan se tietysti sosiaalista ja yhteisöllistä joutua arvailemaan kanssamatkustajien kanssa mitä täällä saattaisi mahdollisesti olla tapahtumassa, mutta kyllä minä mieluummin vain nousisin varmasti oikeaan junaan ilman kalvavaa epävarmuutta.

Veronan asema sentään oli pienehkö. Oikeasti isojen asemien pikajuoksulähdöt ne vasta rasittavia ovatkin. Kaksi päivää myöhemmin juna Milanosta Genovaan lähti laiturilta 12, aseman toisesta ääripäästä, ja kuten aina, lähtölaituri ilmoitettiin noin viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. Rinkka nopeasti selkään, reppu vatsan päälle, ja juoksuksi. Onneksi osasin jo valmistautua tähän. Kun ensimmäisen kerran aikoinani Roomassa nousin junaan, silloin melkein myöhästyin junasta. Silloin en vielä ymmärtänyt päivystää lähtevien junien näytön alla oman junani laituritietoa herkeämättä tuijottaen.

Jos Saksan massiivisilla rautatiasemilla onnistutaan suunnittelmaan junien lähtölaiturit vähintään vuodeksi etukäteen, miten se voi olla niin vaikeaa Italian paljon pienemmilläkin asemilla? Vastaus: Italialaisia ei vain kiinnosta.

En tiedä, liittyivätkö Milanon metroasemilla olleet kulkusuuntaa osoittavat nuolet ja kieltomerkit koronaan vai ovatko ne jo vanhempia – mutta hyvin italialaisia ne olivat. Muodon vuoksi tehtyjä, huonosti suunniteltuja, tyhmiä sääntöjä vain sääntöjen vuoksi, eikä kenenkään tietenkään odoteta noudattavan niitä. Eikä kukaan noudatakaan.

Paras esimerkki samasta asiasta oli Genovan sataman passintarkastusasema, jonka ainoassa sisäänkäynnissä, siinä mistä viranomaiset ohjasivat tulijat sisään, luki isoin kirjaimin ONLY EXIT. Ehdoton sääntö, joka ei tarkoita mitään. Toki siinä odotellessani ihmisten kanssa pitkässä jonossa olisin ihan mielelläni saanut jostain myös tiedon, pitääkö minun ylipäätään siinä seistä, kun kerran pysyttelen Schengen-alueella. Lopulta puoli tuntia jonotettuani rajavartija luukun takana oli sitä mieltä, että ei – heilutteli vain kättään ja sanoi bye bye – mutta tiedän ihan hyvin, että jos olisin jättänyt menemättä, joku olisi voinut hyvinkin alkaa valittaa minulle. Sitten, jos olisin italialainen, olisin vain alkanut huutaa ja heilutella käsiäni, ja lopulta ehkä jotain olisi tapahtunut. Varmaankin olisin mennyt jonoon, ja sitten kun minun ei pitänytkään olla siellä, olisin taas huutanut ja heilutellut käsiäni. Niinhän nuo italialaiset näyttäisivät toimivan. Jos saa huutaa ja heilutella käsiään, tilanne täytyy aina käyttää hyväksi. Koskaan ei saa huutaa ja heilutella käsiään tarpeeksi.

Laiva itsessäänkin oli tietysti italialainen. Lähtöaika oli suuntaa antava. Viideltä sanottiin lähtevän, seitsemältä lähdettiin. Laivan ravintoloiden aukioloaikoja ei lukenut missään. Ihmiset vain jossain välissä iltaa hakeutuivat jonottelemaan ravintolan ovelle, joskohan se joskus tässä kohta aukeaisi. Ja aukesihan se, sitten joskus. Ja lopulta Barcelonan päässä laivan saapumisaika ilmoitettiin parin kymmenen minuutin varoitusajalla. “Hytin pitää olla tyhjänä kahdenkymmenen minuutin päästä”, he kuuluttivat, laiva on satamassa kolmen vartin päästä. Laiva oli perillä puolentoista tunnin päästä. Onneksi juuri ketään ei myöskään kiinnostanut, tyhjensikö hytin annettuun aikaan mennessä vaiko ei.

Italia on kehitysmaa. Olen miettinyt, että kun matkasuunnitelmani on ollut mennä jossain välissä ainakin pariksi viikoksi Marokkoon – niin haluanko sittenkään? Onkohan se sittenkään hyvä idea, kun en meinaa jaksaa edes paria päivää Italiassa.

Joka tapauksessa nyt olen Espanjassa. Espanja on juuri oikealla tavalla rento. Juuri sellainen, johon pieni Kultakutri jäisi asumaan sen jälkeen kun Saksa on liian tiukka ja jämpti, ja Italia on ihan liian leväperäinen ja sekava. Mutta Espanja, Espanja on juuri sopiva.

Google Maps ja menneet matkat

Google Maps muistuttaa minua aina vanhemmista seikkailuistani. Nytkin se kertoo minulle, että muistatko silloin tasan kaksi vuotta sitten, kun matkustit. Kävit Kainuussa. Ihan Puolangalla asti.

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin en muista. Jostain syystä äidin luona kyläilyt eivät jää kovin elävästi mieleen. Ainakaan ne eivät kovin vahvasti erotu toisistaan. Sen sijaan se, että kolme vuotta sitten olin Berliinissä, ja kuusi vuotta sitten Pariisissa, niistä jotain muistankin.

Tai siitä, kun yhdeksäntoista ja puoli vuotta sitten kävin Münchenissä ja Veronassa. Vaikka täytyykin tunnustaa, etten lopulta niistäkään muista kovin paljoa. Mutta ne matkat tulivat nyt mieleeni, kun molemmissa taas pysähdyin, ensimmäistä kertaa pian kahteenkymmeneen vuoteen. Edelliseltä matkalta Münchenistä muistin vain kaupungin teknologiamuseon, joka oli vaikuttava ja laaja niin kuin saksankielisen maailman teknologiamuseot aina ovat – mutta ennen kaikkea sen, kuinka unohdin siellä reppuni kahvioon, ja puolta tuntia myöhemmin museon kaiuttimista kuulutettiin minun perään selvällä suomen kielellä. “Kimmo Kristian Rajala Suomussalmelta, tuletko aulan infopisteelle.” Ilmeisesti passini löydyttyä he olivat hakeneet talon suomenosaajan kuuluttamaan minut paikalle. Että typerä nuorimies ymmärtäisi pitää parempaa huolta välttämättömistä matkustusasiakirjoistaan. Hieno suoritus heiltä, pisteet siitä heille, vaikka valitettavasti ressukat olivatkin erehtyneet pitämään passin myöntänyttä poliisilaitosta kotikuntanani.

En kuitenkaan tällä kertaa mennyt Münchenin teknologiamuseoon hukkaamaan passiani nostalgiasyistä. Pysähdyin kaupungissa vain yhden yön, lähinnä budjetin vuoksi, ja siksi, etten halunnut istua bussissa kymmentä tuntia yhteenmenoon. Kävin sen sijaan vain keskustassa kävelemässä, katselemassa seiniä ja katuja ja kirkkoja, ja muistelemassa, olisiko siellä mitään, minkä muistaisin nähneeni. Eipä juuri. Vain Marienplatzin kellotornin maamerkkinä tanssivat nuket herättivät mitään muistoja. Ehkä emme viettäneet juuri aikaa keskustassa.

Veronasta muistin enemmän. Muistin tukahduttavan kuuman, nelikymmenasteisen kesäpäivän, ja meidät kävelemässä painavien rinkkojemme kanssa kilometrien matkan mäkeä ylös hostellille. Muistin aamulla joka puolelta kaikuneen kirkonkellojen kumun, joka silloin oli hyvinkin eksoottista, ja muistin kaupungin keskusaukion, ja sen roomalaisaikaisen amfiteatterin, jossa esitettiin oopperaa (johon olisi voinut olla mielenkiintoista mennä, mutta rahamme eivät riittäneet), ja muistin torinreunan turistialueiden kehnonpuoleisen pitserian, jonka pöydillä lehahteli aggressiivisempia pikkulintuja kuin mitä olin koskaan ennen nähnyt. Muistan asioita, joista sittemmin on tullut matkustaessa toistuvia itsestäänselvyyksiä, mutta ne ovat jääneet mieleeni, koska kohtasin ne silloin ensimmäisen kerran.

Tosin nyt Veronaan palatessani edelliskäynnin tukahduttava kesäinen paahde oli vaihtunut hyytävään kaatosateeseen. Ja lomakauden turistimassat olivat vaihtuneet paikallisten kansoittamaan joulutoriin. Vierailemani pitseriakin, virheistä oppineena nyt kaukana turistialueiden ulkopuolella, oli tällä kertaa laadultaan ihan hyvä, mitä nyt taustamusiikkina soineet joululaulut hieman ärsyttivät. Mutta tämän kaupungin muistin hyvin. Samaltapa nuo tuhatvuotiaat talot ja linnoitukset näyttävät nyt kaksikymmentä vuotta vanhempinakin.

Muuten kaikki on tietysti muuttunut. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut älypuhelimia. Ei ollut kaikkialla mukana kulkevaa internetiä. Ei ollut pankkikortin lähimaksua. Eikä ollut Kimmoa, joka olisi ennenkin matkustanut pitkin poikin Eurooppaa ja kerta toisensa jälkeen. Vuoden 2003 Kimmo oli nuorimies, joka oli ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolella yli kymmeneen vuoteen, ensimmäistä kertaa koskaan ulkopuolella ilman vanhempiaan, täynnä seikkailun tuntua, täynnä maailmanmatkailun jännitystä. Se Kimmo halusi nähdä kaiken ja nopeasti ja heti. Se oli hyvin eri ihminen kuin tämä tämän päivän kyynistynyt kosmopoliitti, joka nähdessään ulkona satavan kohauttaa vain olkapäitään ja jää majapaikkaansa katselemaan Netflixiä. Ei koko ajan pidä suorittaa. Kolme tuntia turismia päivässä on enemmän kuin riittävästi. Loppuajan voi lukea kirjaa.

On maailma muuttunut myös sitten viimeisimmän matkani. En ole käynyt ulkomailla kolmeen vuoteen. Maailma pistettiin kiinni, mitään ei saanut tehdä, ja sen vähän mitä olisikin saanut tehdä, mielenterveyteni löi jarrut täysillä päälle ja esti. Kolme vuotta matkustamatta, etenkin maailmaa mullistaneen pandemian aikaan, näkyy väistämättä. Sekä maailmassa että minussa.

Viime matkan jälkeen maailmalle on tullut lähinnä kasvomaskeja. Edellisen kerran matkustaessani se oli vain japanilaisturistien kasvoilla näkyvä kulttuurinen kuriositeetti, mutta nyt niitä on joka puolella. Etenkin vanhemmat ihmiset käyttävät niitä jopa Italiassa. Saksassa niitä on vielä pakko käyttää, joten julkisessa liikenteessä niitä oli kaikilla. Odotin, että se olisi ollut vain lakiin unohtunut kuollut kirjain, jota kukaan ei enää noudattaisi, mutta ei. Hampurista Nürnbergiin kulkeneessa junassa kaikilla oli maski. Eikä edes mikä tahansa pikku kangaskaistale kasvojen alaosan tienoilla, vaan ihan oikeat ffp2-hengityssuojaimet. Ja ne, joilla maskia ei ollut, pakotettiin sellainen henkilökunnalta ostamaan. Myös Nürnbergin metrossa kaikilla oli naamarit naamallaan. Minullakin tietysti. Sosiaalinen paine, tiedättehän.

(Lisäksi olen työskennellyt vuosikausia hoiva-alalla, joten olen oppinut ottamaan hygieniajutut tosissani. Käsidesiäkin lorautan sen kummemmin ajattelematta aina käsille jos jossain vain pullon näen, ja sitten hieron huolella jokaisen sormenvälin ja sormenpään, jopa kämmenselät.)

Mutta isoin ja hämmästyttävin muutos koronan myötä on tähän mennessä ollut se, että saksalaiset, nuo Euroopan takapajuisimmat teknologiaänkyrät, ovat vihdoin keksineet pankkikorttien olemassaolon. Jopa siihen pisteeseen asti, että tuo maa, jossa vielä pari vuotta sitten ihmiset pyörittelevät pöyristyneenä silmiään kun taas kerran yksi typerä turistiparka heilutteli omituista muoviläpyskäänsä ja kuvitteli sen olevan rahaa, on yhtäkkiä täynnä hotelleja ja ravintoloita joissa käteistä ei edes oteta vastaan, ja käteisellä maksaessa jotkut asiakaspalvelijat ottavat kasvoilleen ilmeen kuin olisin tarjoamassa heille äskettäin käyttämääni räkää tihkuvaa nenäliinaa. Joskus sivistyksen saapuminen tarvitsee kriisin, ja korona on selvästi riittänyt saksalaisille.

Isoin muutos minussa itsessäni sen sijaan on pienempi: Yhtäkkiä kirkoista on tullut taas vaikuttavia. Kun kävelin ensimmäiseen saksalaiseen goottilaiseen katedraaliin Nürnbergissä, menin sinne lähinnä lämmittelemään ja pitämään sadetta. Mutta suureksi hämmästyksekseni kirkko olikin taas vaikuttava ilmestys: Korkeuksiin nouseva katto, mahtipontisuutta uhkuvat pylväät, vuosisatoja vanhat alttarikaapit kertomassa jonkun tuntemattoman paikallispyhimyksen elämäkertaa. Reaktioni oli lähes yhtä vau kuin joskus kaksi vuosikymmentä sitten, silloin kun ensimmäisen kerran Suomen ulkopuolella tuomikirkkoon olen astunut.

Mutta tietysti sitten kävin toisessa kirkossa, lähinnä räntäsadetta pitämässä, ja kolmannessa. Ja niin olen takaisin siinä matkailijan arjessa, jossa toistuvat kirkot ovat yksinomaan puuduttavia ja tylsiä. Samanlaiset goottilaiset holvikaaret niissä kaikissa on. Samanlaiset korkeat pylväät. Samanlaiset turistit kameroineen räpsimässä selfieitä ristiinnaulitun vapahtajan äärellä, vaikka heidän kännyköidensä valoteho ei varmastikaan riitä mihinkään oikeasti esittäviin valokuviin.

Ja lopulta visiitti taas yhdessä kirkossa on tasan yhtä ikimuistoinen kuin matka Puolangallekin. Suunnilleen yhtä jännittävä kuin se Google Mapsin minulle aikoinaan toistuvasti muistuttama matkani Tampereen Pispalan Hesburgeriin. Lisää kuva, Google Maps silloin pyysi viikkojen ajan, ihmiset haluavat nähdä valokuvia sellaisista kohteista kuin Pispalan Hesburger.

Oi voi, Google Maps, sinä olet ihan höpsö.

Ihmisiä tylsyyden merellä

Laivamatkustaminen on tylsää.

Tai ei, korjataan: Laivamatkustaminen on matkustamisen muodoista kaikista mukavinta. Jos matkaan pitää käyttää yli vuorokausi, niin ehdottomasti mieluummin olen sen laivassa kuin bussissa, lentokoneessa, tai edes junassa. Mutta siitä huolimatta, jopa laivassa 30 tunnin matkustaminen on tylsää.

Totta kai olen varustautunut jo etukäteen. Olen matkustanut Helsingin ja Travemünden välin jo ainakin kymmenen kertaa, ehkä useamminkin. Minulla on elokuvia, kirjoja, musiikkia, pelejä, kaikkea mukana viihdyttämässä minua matkan varrella. Minä kirjoitan. Minä istun juuri nyt juuri tällä laivalla, ja kirjoitan juuri näitä sanoja, ihan vain että olisi jotain tekemistä. Ja näitä sanoja ennen olen kirjoittanut jo monta tuntia muuta tekstiä. Minulla on tietokoneen piirtopöytä ja myös ihan perinteiset kynät ja paperit piirtämistä varten.

Finnstarilla ja Finnladyllä, noilla kahdellä lähes täysin identtisellä Itämertä viistottain halkovalla autolautalla, on myös erinomainen sauna porealtaineen. Ja pieni kuntosali. Ja muutama hassu pelikone. Ja myös pallomerikin, jos sinne vain kehtaisi mennä pyöriskelemään ilman lasta mukana.

Ja tietysti voi nukkua. 30 tunnin matkalla on väistämättä jossain välissä yö, ja missään ei nuku niin hyvin kuin leppeästi keinahtelevassa laivassa.

Silti on tylsää.

Etenkin, jos myrsky iskee, sillä silloin ainoaksi tekemisvaihtoehdoksi jää se nukkuminen. Silloin makoillaan vain silmät kiinni sängyllä, torkahdellaan hetkittäin, ja tehdään väliin lyhyesti jotain pientä kunnes tasapainoaisti alkaa nopeasti protestoida väärin käyttäytyvää maailmaa.

Mutta tämä laiva on aina ollut myös matkojeni sosiaalisimpia osia. Sillä minä en ole ainoa, jolla on tylsää. Majoitun aina jaetuissa hyteissä – totta kai, eihän budjettini riittäisi mihinkään muuhun – ja siellä on ihmisiä. Jos vain yhteinen kieli löytyy, siinä saa elämäntarinoita jaettua. Suurin osa on miehiä, joiden elämä on jakaantunut Suomen ja Saksan väliin, perhe on Itämeren toisessa päässä ja työt toisessa, tai keskieurooppalaisia matkustelijoita, jotka ovat lopulta, jo koko muun maailman kierrettyään, halunneet nähdä Helsingin. Kaikki suomalaiset ovat aina kateellisia minun pakomatkoilleni, ja kaikki ulkomaalaiset nyökyttelevät niin kuin ymmärtäisivät miksi haluan Suomesta pois talveksi. Toki suurin osa keskustelusta on vain small talkia, joka pyörii kovin usein jonkin urheilukilpailun ympärillä, jota hyttitoverini katselee hytin televisiosta, mutta se on keskustelua silti. Ja siinä missä maailmalla tapahtuvat kohtaamiset useimmiten kestävät vain muutamia minuutteja, joiden aikana käydään läpi nopeasti läpi kansallisuudet ja reittisuunnitelmat, 30 tunnin aikana keskustelu saattaa laajeta vähän syvällisempiinkin aiheisiin.

Saunastakin löytyy toisinaan jutustelijoita. Totta kai saunojien kanssa lähinnä vain ihastellaan laivan saunan yllättävän hyviä löylyjä ja kerrotaan kerta toisensa jälkeen kuinka Keski- ja Etelä-Euroopan saunat ovat vain huonoja vitsejä, tai sitten he haluavat opettaa toisille löylyttelijöille “oikeita löylynheittotekniikoita”, mitä ne kenenkin mielestä sitten onkin. Mutta on siellä joskus ollut myös porealtaallinen humalaisia venäläisiä rekkakuskeja, jotka kovasti selittävät jotain omalla kielellään, ja joille nyökytellään niin kuin olisin ymmärtänyt edes yhden sanan. Saunasta ei kuitenkaan yleensä muita löydy kuin suomalaisia, virolaisia ja venäläisiä.

Ja usein lopuksi, laivan saapuessa vihdoin Travemünden satamaan, minä olen päässyt opastamaan muita jalkamatkustajia. He surffaavat netistä bussiaikatauluja, huolestuneena miettivät, miten iltakymmeneltä pääsisi vielä Lyypekkiin, ja minä pääsen pätemään. Kuunnelkaa minua, te aloittelijat, minä ylpeänä kerron heille, minä tiedän, minä olen ollut täällä jo vaikka kuinka monta kertaa ennenkin. Ja tässä usemmiten löytyvät ne mielenkiintoisimmat ihmiset. Se, että matkustaa autolautalla Itämeren yli on ihan tavallista, sitä tekee kuka vain, se on vain järkevää. Mutta että matkustaa tämän matkan ilman autoa, julkisella liikenteellä, keskellä pimeintä talvea, he ovat useimmiten ympäristötietoisia travelereita.

Ja sitten oli se yksi kerta, kun Travemünden päässä kaksi suomalaismiestä pysäyttivät minut, löivät minulle kaksi sataa euroa käteen ja pyysivät minua ajamaan yhden autoistaan laivaan. Kaksi miestä ei saa laivayhtiön mukaan ajaa laivaan kolmea autoa, joten he tarvitsivat jonkun ylimääräiselle autolleen kuskiksi. En tiedä, oliko peräkontti täynnä heroiinia vai ei, mutta oletan että ei. Veroja he kyllä selvästi kiersivät kaikin tavoin, sillä joka ainoa maksusuoritus noukittiin isosta setelinipusta, mutta ei minulla jäänyt oloa, että he olisivat kovin vaarallisia rikollisia olleet. Sainpa vain ilmaisen laivamatkan, ja vähän lisärahoja vielä päälle. Enpä tilittänyt niistä itsekään veroja. En edes kertonut Kelalle, että he olisivat voineet vähentää rahat silloisista työttömyyskorvauksistani. He ajoivat minut silloin vielä Tampereelle kotiinkin, helmikuussa, kesärenkailla. Auto lähti liukastelemaan vasta kotipihaani kääntyessä. Se on tarina. Se tapahtui tällä laivalla.

Tällä kertaa hyttitoverinani oli ranskalaismies, johon törmäsin jo Vuosaaren satamassa. Hän tuli ilman kulkuvälineitä matkustavien Check-Iniin kysymään minulta, ainoana jalkamatkustajana, mistä autoilijat voivat ostaa lippunsa. Minä kohautin olkapäitäni, ja pahoitellen kerroin, etten ole koskaan tullut laivalle autolla. En tiedä. Mutta oletin, että jos hän vain ajaisi autonsa jonon jatkoksi, niin eiköhän hänelle lippu myytäisi sitten portilla.

Pari tuntia myöhemmin hän saapui samaan hyttiin. Kuulemma lipun oli saanut portilta sinne vain ajamalla. Nelikymppiseksi ranskalaiseksi hänen englantinsa oli hyvää, joten hänen kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikka toki nyanssit tahtoivatkin hukkua matkalle. Jouduin koko ajan miettimään, miten voisin kertoa asiat helpommalla englannilla. Nettiyhteyden niin salliessa googlailin joitain ranskankielisiä sanojakin avuksi. Mies oli algerialaistaustainen leipuri, matkusti paljon, suositteli minulle kovasti Marokkoon menemistä – ja lopulta ajoi minut autollaan Hampuriin.

Koska en itse omista autoa, minä en niistä ymmärrä mitään. En tietäisi ollenkaan, miten autot ajetaan autolauttaan, jos en olisi sitä silloin kerran saanut toisten autolla tehdä. Enkä tietäisi mitään vuokra-autojen palauttamisesta, ellen olisi tämän miehen (nimeltään ehkä Nabil, mutta voin olla väärässäkin) kanssa seikkaillut pitkin öistä Hampuria etsimässä hyvin suurpirteiseen karttalappuun merkattua parkkihallia.

Ja olen tietysti myös kiitollinen siitä, etten joutunut odottelemaan öisellä bussipysäkillä ja Lyypekin tyhjällä juna-asemalla, niin kuin yleensä. Sekin on tylsää.

Matkustaminen kuulostaa aina paljon jännittävämmältä, kun sitä muistelee jälkikäteen, sitten kun siitä on muodostanut tarinoita kerrottaviksi. 28 tavallisen tylsää tuntia unohtuvat nopeasti jonnekin, ja vain ne kaksi muistaa, joissa tapahtui edes jotain.

Sitähän tämä blogi on. Täällä hiotaan tylsyydestä kertomuksia. Mutta toisaalta: ilman tylsiä hetkiä, missä välissä ehtisin näitä kirjoittaa?

« Older posts

© 2023 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑