Kun matka muuttuu paluumatkaksi, kaikki muuttuu. Mikään ei oikeasti muutu, mutta psykologinen ero on huomattava. Olin ensin yli kaksi kuukautta matkustanut koko ajan etelään päin, tai yksittäisillä harvoilla matkoilla länteen, mutta yhtäkkiä Essaouirassa lähdinkin pohjoiseen. Tuntui, että matka oli ohi, ja enää vain hiljalleen valuin takaisin kotiin. Toki tiesin, että matkaa oli jäljellä vielä viikkoja, ja uusia kokemuksia ja paikkoja oli vielä tulossa, mutta silti henkisesti matka oli jo päättynyt.

Sen jälkeen joka toinen päivä on ollut sellainen olo, että alkaisihan tämä riittää. Pitäisi vain repäistä laastari kerralla irti ja palata hampaita purren lopputalven pimeyteen, mutta Marokosta Suomeen ei palata kovin nopeasti, vaikka kuinka kiirehtisi. Mutta sitten toisina päivinä vain nauttii Cadizin tunnelmallisista rannoista, Madridin ylittämättömistä taidemuseoista, kesäisesti paistavasta auringosta, ja ihmisistä joita kohtaa, eikä ole mitään kiirettä kotiin. Onnistuu jopa unohtamaan, että paluumatka on edes alkanut.

Matkustamisesta on taas tullut niin luontevaa, että vaikka maailma kuinka potkii päähän, se vain kuuluu tien päällä elämisen rutiiniin.

Tiesin kyllä, että kun varaa junalippuja Ranskaan, pitää aina tarkistaa maan lakkotilanne. Olen käynyt maassa tarpeeksi usein. Siellä lakkoillaan aina. Silloin pari vuotta sitten kun uutisissa seurattiin aktiivisesti Ranskan “keltaliivien” mielenosoituksia, minä lähinnä ihmettelin, miksi ihmeessä se nyt tällä kerralla on ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. Tavallinen tiistai Pariisissa.

Jostain syystä jätin lakkotilanteen tarkistuksen silti tekemättä. Ostin vain junalipun. Klikkailin nopeasti halvimman Barcelona – Pariisi -lipun minkä löysin sopiville päiville, ja annoin pankkikorttini laulaa. En selvästikään ole oppinut virheistäni. Ehkä kaksitoista vuotta on liian pitkä aika, että enää kunnolla muistaisin sitä kertaa, kun minut  ja kaikki muut junamatkustajat yhtäkkiä Montpellierissä vain heitettiin junasta ulos, enkä ymmärtänyt mitään heikolla ranskallani. Onneksi vaunussa oli yksi englantia puhuva espanjatar, joka kertoi minulle tottuneesti olkiaan kohauttaen, että lakko on alkanut. Niin kuin aina. Tämmöistä tämä on.

Silloin 2010 he lakkoilivat eläkeuudistusta vastaan. Niin nytkin. Ihan niin kuin aina tässä välissäkin, aina parin vuoden välein. Niin kuin Teemu sanoi: jokainen Ranskan presidentti eläkeuudistusta aina jossain välissä yrittää, ja sitten lakkoillaan, ja sitten uudistus jätetään tekemättä tai vesitetään.

Onneksi olin menossa Teemun ja Claran luo käymään, ja onneksi Teemu seuraa kotimaansa uutisia. Minä olisin vain naiivisti hypännyt junaan, joka sitten varmaankin olisi vain pudottanut minut Espanjan rajalle tai jotain. Mutta Teemu varoitti minua, ja minä siirsin matkalippuni päivää aiemmaksi. Se sotki toki matkasuunnitelmiani. Olisin halunnut pitkästä aikaa pysähtyä Barcelonaan yli päiväksi, mutta ei sitten. Ja lisäksi lipun siirto söi 25 euroa rahaa, jota jo valmiiksi ylitetty budjettini ei tässä vaiheessa oikein kestänyt, mutta mitäpä sille voi. En voinut lippua oikein eteenpäinkään siirtää, sillä Suomeen on palattava. Enkä voi jäädä odottelemaan, että ranskalaiset lopettaisivat lakkoilemasta. Sitä ei todennäköisesti tapahdu koskaan.

Minulla on myös isompi ongelma, jonka vuoksi minun pitäisi päästä Suomeen suhteellisen pian: Joku oli ostanut pankkikortillani kryptovaluuttaa. Ja se en ole minä. Onneksi Ranskassa oli lakko, ja onneksi S-pankilla oli jotain yhteysongelmia, niin huomasin sen. Kun olin Sevillassa ostelemassa lippuja ja suunnittelemassa paluumatkaani uudestaan Ranskan lakkojen takia, yhtäkkiä ostaminen ei onnistunutkaan. S-mobiilin tunnistautumissivu jäi vain pyörittelemään palloaan, ja mitään ei tapahtunut. Painelin siinä sitten kaikkia muitakin S-mobiilin nappeja, ihan vain katsoakseni toimiiko siellä mikään muukaan – kun yhtäkkiä huomasin tilitiedoistani, että tililtäni oli samana päivänä lähtenyt 3 x 20 euroa rahaa, jota en äkkiseltään tunnistanut. Binance, se sanoi, eikä se sanonut minulle mitään. Tosin ei kyllä mikään muistakaan ostoksistani pääsääntöisesti, tiliotteessa lukee aina ihan mitä sattuu. Laskuttajien nimien perusteella ei yleensä pysty päättelemään mitenkään, minne rahat ovat menneet.

Kirjoitin binancen kuitenkin googleen, ja päädyin kryptovaluuttakauppaan.

Okei, minä totesin. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä. Selailin tilitapahtumiani taaksepäin, ja huomasin, että kortillani oli ostettu bitcoineja tipoittain jo parin viikon ajan. Joku oli saanut Marokossa käsiini pankkikorttini tiedot. Ehkä joku oli napannut ne vakoilemalla majapaikkojeni salaamatonta langatonta verkkoa. Marokon hostelleissa oli ongelmana, että jokaisessa oli aina viisi lähes samannimistä verkkoa, josta ainoastaan yksi oli oikea. Ehkä otin vahingossa yhteyttä väärään, ja se oli varkaan ylläpitämä, ja juuri silloin maksoin jotain matkalippuja. Tai ehkä se oli joku hostellien työntekijöistä, heillähän on pääsy korttitietoihini, ainakin joiltain osin. Tai todennäköisimmin joku oli vain jossain välissä nopeasti napannut kaksi valokuvaa pankkikorttini molemmista puolista. Siihen ei montaa sekuntia tarvita. Pystyin nopeasti keksimään useampiakin tilanteita ja mahdollisia ihmisiä, jotka sen olisivat saattaneet tehdä. 

Ostin siis saman tien kaikki loppumatkani matkaliput, varasin useimmat majoituksistani, ja kävin nostamassa automaatista käteistä. Soitin pankkiini, jossa neuvottiin reklamoimaan, ja harkitsin kortin sulkemista. Koska rahavarkaudet olivat kuitenkin nettiostoksia, laitoin vain verkko-ostosten turvarajan nollaan ja rajoitin korttini käyttöalueen Eurooppaan, ja toivoin että se riittäisi. Nykymaailmassa kortitta matkustaminen kun on hyvin, hyvin vaikeaa. Varmuuden vuoksi tarkistin vielä tilitapahtumani moneen kertaan päivässä, valmiina soittamaan sulkupalveluun heti, jos tililläni näkyisi mitään edes etäisesti epäilyttävää.

Ei näkynyt. Sen sijaan näkyi viesti pankiltani, jossa he velvoittivat minut välittömästi sulkemaan pankkikorttini, mikäli joku käyttää sitä väärin. Nostin vielä parisataa euroa lisää käteistä ja tottelin. Ilman korttia on paljon vaikeampaa, mutta toivottavasti mahdollista.

Saavuin siis Pariisiin lakkopäivän aattona, ilman pankkikorttia, myöhään illalla. Ensimmäisen yön yövyin kaupungilla, sillä oli liian myöhäistä mennä Teemun luo. Ilman pankkikorttia ei voi hotelleita varata, joten oli hyvä, että seuraavat yöt saatoin nukkua sohvalla jonne pääsi vain ottamalla tarjous vastaan. Lisäksi Pariisin majoitusliikkeet ovat kalliita ja silti halvimmassa päässä hyvin heikkotasoisia.

Seuraavana aamuna kävelin metrolinjalle 1, joka täysin automatisoituna kulki normaalisti lakosta välittämättä – mutta käveltyäni 20 kilon rinkkani kanssa varttitunnin linjan lähimmälle asemalle, itse asema oli suljettu. Sisäänkäynnillä oli vain suljettu portti. Kaikilla kolmella sisäänkäynnillä oli suljettu portti. Kävin katsastamassa ne kaikki. Kaikki mielenosoitusreitin varrella olevat metroasemat olivat päivällä suljettuja, sain netistä vajavaisella ranskallani luettua, joten kävelin sitten toisen varttitunnin päästäkseni seuraavalle asemalle. Ja toivoin, etten törmäisi siihen mielenosoitukseen. Kuvat Ranskan mielenosoituksista sisältävät kovin usein lenteleviä kiviä ja savuavaa kyynelkaasua. Ja vaikka se voisikin olla jännittävä kokemus, minä en varsinaisesti etsi sen kaltaisia seikkailuja matkoiltani. Etenkään 20 kilon rinkka selässäni.

Kaikki meni lopulta hyvin. Antikliimaksi. Lakkoa hädin tuskin edes huomasi. Pankkikin hyvitti kortiltani tehdyt luvattomat ostokset. Kun sain hajonneen uuden puhelimenikin vaihdettua takuun nimissä toimivaan, lähes kaikella epäonnellani tällä matkalla on ollut onnellinen loppu.

Mutta sitten kun aamulla Teemun luona pakkailin rinkkaani ja söin aamiaista, Finnlinesilta soitettiin. AKT:n työtaistelutoimien vuoksi varaamani Travemünde – Helsinki -lauttani oli peruttu. Lakot eivät olekaan vain ranskalainen erityispiirre. Osaan selvästi valita matkapäiväni tällä kertaa mahdollisimman väärin. Enkä voi niitä oikein vekslailla edestakaisinkaan. Siihen tarvitsisi sen pankkikortin.

No, ei siinä mitään. Hyvä, että lakkoilevat. Hyvä, että edes joku pistää vähän kampoihin viime vuosina äärimmäisen röyhkeiksi käyneille työnantajajärjestöille. Ei siitä mitään tule, jos työnantajapuoli saisi vain sanella työehdot. Mutta kun pieni ihminen tahtoo niin helposti aina olla itsekäs, niin olisihan se mukavaa, jos saisin matkustettua niinä päivinä kuin halua.

Tai ylipäätään. Tämä lautta peruttiin vain ylityökiellon takia. Jos AKT:n lakko oikeasti alkaa, se saattaa olla isompikin ongelma. Käyttämäni lautta on kuitenkin ensisijaisesti rahdin kuljettamista varten. Se voi lopettaa kulkemasta kokonaan.

Eli saapas nähdä, pääsenkö ollenkaan kotiin. Se siitä laastarin kerralla repäisemisestä. Ehkä voisin kääntyä takaisin ja palata Espanjaan.