Ensimmäinen lintu, jonka näin tänä vuonna Suomessa, oli laulujoutsen. Siinä se uiskenteli merellä, saaristossa Vuosaaren edustalla. Vähän matkaa eteenpäin, laivan jo jarruteltua kävelyvauhtiin lähes kiinni satamalaturissa, laivan ympärillä alkoi lennellä kalalokkeja. Enää 98 lintulajia, ja sitten saisin bongattua täydet sata, ja saisin vihdoin Birdlife Suomen sadan linnun haasteen suoritettua.
Valehtelin aiemmin yhdessä tämänkertaisen matkani ensimmäisistä kirjoituksista. Sanoin, että suurin muutos minussa itsessäni sitten viime matkani olisi ollut se, että kirkot olivat hetken ajan taas vaikuttavia. Ei.
Isoin muutos oli se, että yhtäkkiä kaikkialle oli ilmestynyt lintuja. Kun katselin bussin ikkunasta jylhää Alppien maisemaa, tai junanikkunasta avautuvaa Marokkolaista autiomaata, katseeni tarttui taivaalla kaartelevaan kotkaan ja puunlatvojen pikkulintuihin. Kun kävelin Euroopan puistoissa ja metsiköissä, pääni kääntyili vaistomaisesti linnunlaulujen ja taivaalla lehahtelevien pikkulintujen perässä. Ja kun Marrakeshin puistoissa yhtäkkiä ei kuulunutkaan linnunlaulua, senkin huomasin heti.
Edelliseltä Espanjan-matkaltani muistan linnuista ainoastaan riikinkukkoja. Niitä pysähdyin katselemaan, niitä pysähdyin valokuvaamaan. Muistan tarkkailleeni pidempäänkin innokkaan koirasparan epäonnisia kosioyrityksiä, ja naaraiden täydellistä välinpitämättömyyttä sen pöyhistelyä kohtaan. Mutta tällä matkalla aivan yhtä jännittäviä olivat tavalliset varpusparvet, lehahtelemassa joka paikassa. Aina Essaouirassa asti ne olivat tuttu muistuma koti-Suomen lintujajistosta – vaikka toki samalla yritinkin katsella, jos siellä olisikin joitain eksoottisempia varpusia joukossa. Etenkin Espanjassa yritin koko ajan bongata pensasvarpusta, eksoottista, jännittävää, lähes täysin tavallisen varpusen kanssa identtistä varpusta, joita ei kuitenkaan Suomesta löydy.
En löytänyt. Pari kertaa se olisi saattanut olla mahdollinen havainto, mutta liian epävarma, että uskaltaisin valehdella edes vain itselleni pensasvarpusen nähneeni.
Kun korona sulki maailman, ja minut innostettiin tarkkailemaan lintuja, totesin sen aluksi lähestulkoon mahdottomaksi. Lintuja ei näkynyt missään. Ääniä kuului kyllä toukokuisessa metsikössä joka puolelta, mutta linnuista ei ollut ei niin minkäänlaista havaintoa. Ensivaikutelma oli, että pikkulinnut ovat kuin joulupukki: kaunis satu, jota valehdellaan hyväuskoisille lapsille. Oikeasti, sitten kun on aikuinen, saakin tietää, että ne kaikki puista kantautuvat liverrykset ja säksätykset ovatkin oikeasti äidin ja isän tekemiä, jotka keväisin kiiveskelevät puissa narratakseen lapsia. Tuijotin koivikkoja ja heinikköjä vaikka kuinka pitkään, enkä nähnyt mitään. En ensimmäistäkään lintua.
Mutta ei siinä mennyt kuin kaksi viikkoa, kun linnut yhtäkkiä ilmaantuivat jostain. Yhtäkkiä huomasinkin liikahduksen puunlatvassa, pienen varjon hypähtelemässä oksalta oksalle. Ja toisen, ja kolmannen, ja viidennen sadannen. Lintuja oli paljon, ja niitä oli kaikkialla. Oulun Hartaanselällä, joka oli siihen asti ollut vain pieni läikkä merta kaupungin keskustassa, näyttäytyikin yhtäkkiä laskeutumisalustana tuhansille linnuille. Miten oli mahdollista, etten ollut koskaan ennen huomannut tuhansia lintuja? Aluksi en toki tiennyt yhtään, mitä lintuja näin, mutta hiljalleen sekin salaisuus alkoi aueta. Aiemmista “lokeistakin” tuli naurulokkeja, kalalokkeja, harmaalokkeja – ja jopa kalatiiroja, ehkä mahdollisesti jopa lapintiiroja.
Ja lintuja ei ollut ainoastaan Oulussa. Niitä oli joka paikassa. Nürnbergin puistoissa, Veronan joenrannoilla, Barcelonan puunlatvoissa, Granadan kukkuloilla. Matkan varrella linnut olivat suurelta osin vieraita, mutta oli siellä myös tuttuja joukossa. Sinisorsia, kottaraisia, punarintoja, ja totta kai varpusia ja talitinttejä ja kaikkialla tallustelevia puluja. Ja minä huomasin, että silmäni pystyivät näkemään hyvinkin pieniä eroja. Minä näin Espanjan puistossa mustan linnun, joka oli ulkomuodoltaan kuin mustarastas, mutta käyttäytymiseltään kuin kottarainen, ja minä tiesin, että se oli jokin vieras lintulaji. Google kertoi, että se oli mustakottarainen (Sturnus unicolor). Minä näin Marokossa harakan, joka oli kuitenkin häväyksen kotimaista harakkaa pienempi, ja liikkeiltään paljon ketterämpi – ja kun sitä sopivassa valossa katsoi, sen silmäkulmassa häivähti pieni sininen läikkä – ja minä tiesin, että se olikin harakan sijaan Pica mauritanica, mitä ikinä onkaan suomeksi, vaikka vielä pari vuotta sitten olisin sanonut sitä vain tyytyväisenä harakaksi. Jos olisin silloin edes varmuudella erottanut variksesta.
Ja Välimeren rannan satamat, jotka ennen koronaa olisivat olleet silmissäni vain täynnä lokkeja, olivatkin nyt hämmentäviä, vieraiden lokkilajien aarreaittoja. Täpliä väärissä paikoissa, väärän muotoisia siipiä, väärän kokoisia vartaloita väritykseensä nähden. Ja mikä ihmeen lentoprofiili tuo on? Ei Suomen lokit noin lennä!
Olin toki ennenkin kiinnittänyt matkoillani huomiota eksoottisiin lintuihin. Paitsi niihin riikinkukkoihin, myös Etelä-Ranskan flamingoihin ja Espanjalaisten kaupunkien papukaijaparviin. Mutta nyt pysähdyin katselemaan kaijoja tarkemmin, ja määrittelemään niiden lajeja. Barcelonan kauluskaijaparvia ja Málagan munkkiaratteja, molemmat alunperin vankeudesta karanneita vieraslajeja. Ja nyt katselin myös arkisempia lintuja, katsastelin pensaikoissa pyristeleviä pikkulintuja, niiden kirkkaita värejä ja vieraita nokanmuotoja, ja kaikkia niitä arkisia pikkulintuja, jotka eivät olleetkaan tuttuja. Niitä lintuja, jotka olisin aiemmin ohittanut vain varpusina, mutta nykyisin eivät olleet yhtään varpusen näköisiä – kuten vaikka Tangerissa kaikkialla hypähdellyt kyläsirkku (Emberiza sahari).
Ja tiedättekö: Maailma on lintujen kanssa paljon jännittävämpi. Yksi asia lisää nähtäväksi ja löydettäväksi. Kun kirkot ovat käyneet tylsäksi, taidemuseoiden maalaukset alkavat tuntuvat yhtä tyhjänpäiväiseltä kuin Instagramin kuvavirta, vuorilla ja metsäpoluilla vaeltaminen alkaa pakottaa jaloissa, ja etelän vanhojen kaupunkien kapeat kadut ovat menettäneet jo aikaa sitten eksoottisuutensa, voi pysähtyä myös katselemaan lintuja. Ne ovat kauniita eläimiä, nuo pienet dinosaurukset, lystikkäitä ja kovin monipuolisia.
Sekä Suomessa että ulkomailla.
Nyt olen nähnyt Suomessa myös harakan ja variksen ja pulun. Enää 95 tavoitteeseen.
Ja enää 200 kilometriä Ouluun. Istun junassa matkalla pohjoiseen. Matka on päättynyt.
Leave a Reply