Kun aikoinani olin Unkarissa vaihto-opiskelijana, silloin viisi elämää sitten, nuorena miehenä joka ei tiennyt vielä mistään mitään, luimme amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla Herman Melvillen novellin Bartleby the Scrivener. Se on maineikas novelli, kovin tunnettu, ja erinomainen harjoitusteksti helpohkoihin tekstianalyyseihin kirjallisuuden alkeiskursseilla. Se kertoo miehestä, Bartlebystä, lakitoimiston kirjurista, joka uudessa työpaikassaan on ensin ahkera ja luotettava työntekijä, toimiston parhaimmistoa, mutta yhtäkkiä, näennäisesti ilman mitään syytä, alkaakin vastata jokaiseen pyyntöön “I would prefer not to”, mieluummin en.
Kun sitä silloin luin, arvostin tekstin sujuvan kaunista kieltä ja mielenkiintoista ihmiskuvaa, mutta pidin sitä lähinnä absurdina kertomuksena ihmisestä, joka reagoi ja käyttäytyy väärin. Toki se on sitä nykyisinkin, ja kukaan, joka on koskaan sarjakuviani lukenut, tietää, että tilanteissa väärin käyttäytyvät ihmiset ovat aina huumorintajuni ytimessä. Mutta en olisi uskonut silloin, että voisin jonain päivänä samaistua tuohon tuskastuttavaan mieheen, joka ei tee mitään, ei nouse edes porraskäytävän lattialta ylös, tai ei syö, ihan vain, koska “mieluummin ei” niin tee.
Nykyisin tuo lause, jonka luin kertomuksessa kaksikymmentä vuotta sitten, on se lause, jota vastaan joudun pääni sisällä taistelemaan joka päivä. Heräisinkö aamulla? Mieluummin en. Avaisinko jääkaapin, että voisin ottaa sieltä levitteen leipien voiteluun? Mieluummin en. Söisinkö jotain? Mieluummin en. En toki toimi kuten Bartleby, minä en kuuntele aivojani, aivoni ovat tyhmät. Jos kyse on vain siitä, että aivoni eivät mieluummin tee jotain, jätän sen yksinkertaisesti huomiotta ja laitan itseni tekemään. Jos taas kyse on aivojeni uhmaikäisistä itkupotkuraivareista, jolloin aivot kirkuvat täydessä vastarinnassa, että en halua laittaa kenkiä jalkaan! en halua nostaa lattialle pudonnutta leipää biojäteastiaan! en halua syödä mitään!, silloin minä olen kuin rauhallinen, malttinsa säilyttävä vanhempi, joka tyynesti toteaa, että taistelunsa pitää valita. Ei sitten laiteta kenkiä jalkaan. Kokeillaan parinkymmenen minuutin päästä uudelleen.
Haluaisinko nyt laittaa kengät jalkaan?
Mieluummin en.
No hyvä, nyt voin sentään neuvotella itseni kanssa.
Toki olin jo Unkariin lähtiessäni tarponut läpi ensimmäisen lievän masennuskauteni. Olin ymmärtänyt, että saamattomuuteni ja ilottomuuteni ei ollut normaalia. Se ei ollut minulle ominainen persoonallisuuspiirre, jotain, mitä minä nyt vain satuin olemaan, vaan se oli oire. Tämän oivallettuani minä otinkin ja lähdin Unkariin, hakemaan vauhtia jostain muualta, hakemaan alakuloiselle mielelleni piristystä vaihto-opiskelun tuomasta vaihtelusta. Olin silloin jo onnistunut hahmottamaan jo senkin, että Suomen talvi ei sovi minulle. Olin osannut laskea yksi plus yksi, ja huomannut, että joka marraskuu lihomani viisi kiloa, joka keväällä aina suli pois talvilumien mukana, ei ollut sekään normaalin rajoissa. Aivan kuten olin huomannut, että marraskuussa puoleen vuorokauteen kohonnut unentarpeeni ei ollut sekään tervettä. Jo silloin matkani tarina oli se, että halusin matkustaa auringon perässä etelään. Jo silloin näin itseni oman elämäni Nuuskamuikkusena, tai lintuna, joka talven tullen muuttaa etelään.
Ei niin, että olisin tehnyt talvisista pakomatkoistani silloin itselleni vielä mitään normia. Seuraavan kerran lähdin ulkomaille neljä vuotta myöhemmin. Ja sitä seuraavan kerran taas kolmen vuoden päästä. Mutta vuosi vuodelta kaamosmasennukseni ovat vain syventyneet, ja oikeatkin masennuskaudet pahentuneet. Pienestä väsymyksestä ja tahdottomuudesta on tullut lamauttavaa taistelua omia aivoja vastaan, ja vähäisestä harmituksesta on tullut pahimpina päivinä kaiken estävä läpipääsemätön muuri.
2010 olin Etelä-Ranskassa, 2011 olin Tansaniassa, 2013 olin Roomassa, 2014 myös, 2016 kävin Espanjassa ja Portugalissa, 2017 palasin Unkariin ja sen lähialueille, 2018 kävin vain lyhyesti Budapestissä, 2019 matkasin syvemmälle Balkanille, aina Kreikkaan asti — ja kahden masentuneeseen sumuun kadonneen suljetun vuoden jälkeen kävin 2022 taas Espanjassa ja Marokossa.
Tänä vuonna lähden taas.
Ihmiset kyselevät, minne suuntaan. Millaisen matkasuunnitelman olen tehnyt?
Minun varmaankin pitäisi tehdä suunnitelma.
Mutta mieluummin en.
Masennuksen ikävimpiä piirteitä on se, että siinä menettää kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Tällä hetkellä olen “vain” kaamosmasentunut, joten näen, että keväällä taas pystyn mihin vain, mutta siihen asti ei ole mitään. On vain päivä kerrallaan. En minä pysty nyt näkemään, mitä etelässä on, ja mitä siellä teen. Mutta tiedän, että kunhan vain matkustan etelään, ja näen taas itselleni niin rakkaan talon kattojen yläpuolelle kohoavan auringon, silloin näen myös taas tulevaisuuden, näen, minne haluan mennä ja mitä tehdä. Sinne asti minä vain matkustan jonnekin etelään päin, jotenkin, joskus tässä marraskuussa.
Haluanko lähteä etelään? Mieluummin en.
Bartleby oli surullinen mies, joka uskoi omaan masentuneeseen haluttomuuteensa. Minä onneksi en ole.
Kiitos!