Vuosituhanteni Melindan kanssa

Vuosituhat oli saavuttamassa täysi-ikäisyyttään, ja minä olin kävelemässä Budapestin kaduilla. Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta raketit olivat paukkuneet kaikkialla jo tunteja, elleivät päiviä. Kaduilla leijaileva ruudinkatku kävi kurkkuuni, ja savu peitti näkyvyyttä, Tonavaa kohti lähestyessä sekoittuen joelta nousevaan sumuun.

En viihtynyt Budapestin illassa. Ihmisiä oli liikaa kaupungin kapeilla kaduilla, he olivat meluisia — paitsi paukkupommeineen myös torvineen ja yleisine älämölöineen — ja suuri osa heistä oli silmin nähden humalassa. Juttelimme tästä edellisenä päivänä Melindan kanssa. Ilmeisesti hän jakaa inhoni väenpaljouksia kohtaan, kertomansa perusteella vielä voimakkaammin kuin minä. Hän muisti sen piirteen minusta, mikä yllätti. En tiedä, oliko hän valmistautunut jälleennäkemiseemme lukemalla kaikki vuosien varrella vaihtamamme sähköpostit ja Facebook-viestit läpi, vai onko hänellä vain hämmästyttävän hyvä muisti. Minä muistin hänestä lähinnä sen, että neljätoista vuotta sitten hän oli joskus maininnut pitävänsä leijonista. Enkä ole varma, onko sekään oikea muisto. Ehkä se oli joku muu.

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi viettänyt uuttavuotta itäisen juomakulttuurin alueella. Siis niin, että olisin viettänyt sitä jossain julkisessa paikassa, muiden kuin lähimpien perheenjäsenten kanssa. Olisiko ollut peräti vuosituhanteen vaihde?

Muistan kun vuosituhat vaihtui. Tai tuhatluku, jos haluaa nipottaa. Olin Puolangalla, olin Paljakassa, paikallisessa laskettelukeskuksessa. Siellä oli puolankalaiseksi iso ja valtava ilotulitus, eli sellainen vaatimaton ja mukavankokoinen, etenkin verrattuna niihin loputtomiin ylilyönteihin, joita tuona uutenavuotena pitkin maailmaan ammuttiin. Ilotulituksen oli kuulemma tarkoitus päättyä suureen loppuhuipentumaan, laskettelurinteeseen syttyviin suuriin, palaviin numeroihin: “2000”. Mutta totta kai se epäonnistui, tietysti, miten muuten olisikaan voinut käydä, Puolangalla, pessimismin pääkaupungissa. Rinteessä pölähti vain iso tussahdus, sinänsä vaikuttava pieni sienipilvi, mutta huipentumaksi aika antiklimaattinen. Miksi edes yrittivät?

Oliko tämä myös se vuosi, jolloin Paljakassa kyyditsin erästä lomailijaa mökilleen, ja tuon kymmenminuuttisen matkan ajan hän kyseli autoradioni merkkiä ja mallia ja kertoili tarinoita autoradioiden varastamisesta? “En minä, mutta jotkut minun kaverit”, hän oikeasti sanoi jossain välissä kun katsahdin häneen epäilevästi. Ehkä se on edellinen vuosi. Silloinkin olin Paljakassa autokuskina. Pudotin auton avaimet erään mokin laudoituksen väliin, ja sitten sitä yritettiin onkia sieltä porukalla kymmeniä minuutteja, ehkä toista tuntiakin. Tietysti suuri osa avustajistani oli ympäripäissään, ja heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen muistan, ja muistan varmuudella vuodenkin.

Olen miettinyt muistiani paljon nyt kun olen taas palannut Unkariin. Muistiini nousee aina yhtäkkisiä katkelmia vuosien takaa, joista välillä saan kiinni, ja pystyn kaivamalla kaivamaan esiin lisää yksityiskohtia, ja välillä en. Päivää ennen Melindan tapaamista käveleskelin kaupungilla, ja satuin yhteen Budapestin suurista ja kauniista toista sataa vuotta vanhoista kauppahalleista. Yhtäkkiä muistin, että olen ollut siellä ennenkin, ja muistin että Melinda oli siellä myös. Etsin sieltä matkamuistoja, sen muistan. Senkin muistan, etten löytänyt. Silloin matkamuistomyymälöitä oli vähemmän kuin nyt, nyt koko yläkerran parvi oli varattu lähes vain ja ainoastaan turistikrääsälle, mutta aivan kuten nytkin, silloinkin lähes kaikissa matkamuistoissa luki Budapest. En minä halunnut Budapest -muistoa, minun Unkarini oli silloin Miskolc.

Mutta miksi Melinda oli siellä? Oliko Melinda siellä? Minulla ei ole muuten minkäänlaista muistikuvaa, että olisin koskaan ollut Budapestissä Melindan kanssa. Ja ketä muita oli mukana? En varmasti ollut Melindan kanssa siellä kahdestaan. En muista, että olisin koskaan ollut Melindan kanssa missään kahdestaan — ennen kuin nyt, loppuvuonna 2017.

Kysyin Melindalta, voiko muistoni pitää paikkaansa. Hän sanoi muistavansa, että olisi joskus jossain Budapestissä esitellyt jotain kauppahallia jollekulle, ja ihan vain loogisesti päättelemällä hän tuli siihen johtopäätökseen, että sen jonkun täytyi olla joku meistä Miskolcin vaihto-opiskelijoista. Miksi muuten hän olisi esitellyt kenellekään tyypillisiä unkarilaisia ruokia? Mutta en kysellyt enempää, juttumme siirtyi luontevasti seuraavaan aiheeseen. Miten päädyimme siihen kauppahalliin? Mistä Melinda putkahti Budapestiin? Matkustimmeko sinne yhtä matkaa vai tapasimmeko siellä? Melinda sanoi, että Yannis olisi ollut myös mukana — mikä on luultavaa, en muista käyneeni silloin millään pidemmällä reissulla, että Yannis ei olisi ollut yhtenä mukana. Mutta oliko muita? Ja missä yhteydessä tämä on tapahtunut?

Äh. Ei voi muistaa.

Budapestin keskusta uudenvuodenaattona puolestaan toi mieleeni Kundapuran, tuon pienen kylän Intian Karnatakan rannikolla. Sielläkin oli juhlapäivinä ihan hirveästi ihmisiä liikkeellä — ja Intiassa juhlapäiviä on paljon ja usein — ja raketteja ammuttiin koko ajan joka puolella. Ei välitetty turvavälineistä, turvaetäisyyksistä, koirien hyvinvoinnista, ei, raketteja ammuttiin mistä vain milloin vain. Lapset paukuttelivat kiinanpommejaan rajoituksetta, raketteja ammuttiin ilmaan väenpaljouden keskeltä ohikulkijoita asiasta edes varoittamatta, rakettien räjähdyksistä jäljelle jääneet muovi- ja pahviosat satelivat niskaan missä ikinä kävelikin. Sellainen oli Intia diwalina 2007, sellainen oli Unkari uutenavuotena 2018.

Siitäkin on jo yksitoista vuotta. Huh.

Ei niin, etteikö tuntuisi, kuin se kaikki olisi tapahtunut kaksi elämää sitten jollekulle muulle, mutta silti. Aika kuluu. Sitä Melindakin päivitteli: Voiko siitä tosiaan olla jo 14 vuotta kun viimeksi tapasimme. On siitä, minä sanoin. Ja kyllä siitä voikin olla. 14 vuotta on pitkä aika, melkein yhden aikuistumisen pituinen, ja siltä se minusta kyllä tuntuukin. Se Kimmo, joka oli aikoinaan Miskolcissa, ei ole se sama Kimmo, joka nyt istui Melindan kanssa tuossa Hare Krishnojen pyörittämässä kasvisravintolassa. Ei miltään osin. Eihän se ollut vielä edes kasvissyöjä.

Ajan kulumista ja muistojen haalistumista minä tietysti mietin myös ennen tapaamistani Melindan kanssa. Seisoskelin Westendin kauppakeskuksessa siinä kohdassa mihin olimme sopineet tapaamisemme, lueskelin kauppakeskuksen langattomasta netistä Suomen uutisia ja kavereideni ja puolituttujeni kuulumisia Facebookista, ja muistelin, mitä Melindasta muistinkaan. Muistin asioita, joita me olimme tehneet, paikkoja, joissa olimme käyneet. Muistin kuinka kävimme Debrecenissä hänen vanhassa koulussaan, jossa hän upposi nostalgiaan johon me muut emme voineet osallistua, muistan käyneeni joskus koripallopelissä hänen ja hänen ystävänsä kanssa, muistan, että hän auttoi meitä jollain niistä loputtomista byrokratiareissuistamme, joilla etsimme oikeaa paikkaa saadaksemme opiskelijaviisumiimme vaaditun leiman. Mutta kuka hän oli? Muistan toki, että hän oli miellyttävä ja ystävällinen ja avulias ihminen, mutta mistä hän piti, mistä ei pitänyt? Paitsi leijonista. Ehkä se ei tullut koskaan puheeksi.

Eikä sillä tietysti ole mitään väliäkään. Siitä on 14 vuotta. Siinä ajassa ehtii muuttua jo moneen kertaan, etenkin nuorena. Tykkäämiset ehtivät heitellä laidasta laitaan, vaatemaun täytyykin muuttua (mikään ei näytä nolommalta kuin 15 vuotta vanha muoti), tuskin hän pitää enää niistä leijonistakaan. Liekö edes muistaa pitäneensä? 23-vuotiaana sitä odottaa elämän alkamista ja suunnittelee kaikkea sitä, mitä tulee aikuisena sitten tekemään, 37-vuotiaana elämä on ehtinyt jo jatkuakin jonkin aikaa, ja aikuistuessaan on huomannut, että juuri mitään siitä, mitä nuorempana odotti, ei olekaan tapahtunut. Ja sekin, mikä on tapahtunut, onkin ollut täysin erilaista kuin millaiseksi sen kuvitteli.

Keskiyön lähestyessä ihmiset alkoivat kerääntyä Tonavan rantaan, tuhannet ihmiset, niin turistit kuin unkarilaisetkin. Minäkin menin heidän perässään. Ehkä tämä olisi se paikka, jossa uusi vuosi otetaan vastaan. Ehkä Budan palatsilta, joen toiselta puolelta kukkulan päältä, ammutaan kaupungin suuri ja virallinen ilotulitus. En tiennyt, netin lukuisat Uusi vuosi Budapestissä -mainossivustot olivat hyvin vaitonaisia asiasta. Ilotulitusta oli kuitenkin koko ajan kuulunut ja näkynyt joka puolelta.

Keskiyö saapui. Mölinä lisääntyi. Minulla ei ollut kelloa, mutta jollain hetkellä kaikki alkoivat huutaa ja puhaltaa torviinsa, ja sitten — ei mitään.

Ympärillä pyörivän ilotulituksen määrä ei lisääntynyt millään tavoin. Tonavan vastakkaiselta puolelta, Budan puolelta, ei näkynyt kuin yksittäisiä raketteja. Miksi kaikki kokoontuivat tänne? Vieressäni seisoi jotain intialaisen näköisiä turisteja, kännykät ojossa kuvaamassa Budan palatsia, odottaen että siellä alkaisi tapahtua. Minuutin jälkeen he alkoivat katsella toisiaan, laskivat kännykkänsä alas ja totesivat, että ei täällä mitään tapahdu. Antikliimaksi, kuin vuosituhannen vaihteen ilotulitus Puolangalla.

Uudenvuoden aatonaattona nojailin kauppakeskuksen keskuskaiteeseen, ja jännitin tunnistaisinko Melindaa kun hän tulee. Mietin, miten keskustelumme lähtisi sujumaan. 14 vuotta on pitkä tauko ihmissuhteessa, vaikka sen aikana olisikin parikymmentä viestiä netissä vaihtanut. Mutta en ollut erityisen huolissani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen vanhaa tuttavaa tapaamassa. Aina ne ovat sujuneet hyvin.

Eikä minun edes pitänyt tunnistaa Melindaa. Hän tunnisti minut. Ja vielä takaapäin. Kai se auttaa, että olen edelleen lyhyt niin kuin aina ennenkin, ja seisoin oikeassa paikassa.

Ja me menimme syömään, ja siirryimme sieltä kahvilaan, ja kuusi tuntia juteltuamme ja juoruituamme saatoin hänet junaan ja toivottelimme toisillemme, että näkisimme seuraavan kerran alle 14 vuodessa.

Uusi vuosi 2018 Budapestissä oli tympeä ja antiklimaattinen. Kävelin takaisin asunnolle humalaisten ihmismassojen välistä puikkelehtien, kaikkialla levinneitä loputtomia roskia talloen, loputtomasta rikinkatkusta kakoen. Tässä ei ollut mitään tarinaa. Tässä ei ole mitään muistettavaa. Tämä on vain yksittäisiä faktoja elämän varrelta: Yhden uudenvuoden kerran vietin Budapestissäkin. Eipä siitä jäänyt muuta kerrottavaa.

Mutta Melindaa oli mukava nähdä. Siitä voin jo nyt sanoa, että se on tämäntalvisen matkani kohokohtia, ja jotain, jota voin muistella vielä vuosien ajan jälkeenpäinkin. Jo itsessään yhden Unkarin-matkan arvoista. Mutta mitä muistan siitä 14 vuoden päästä?

Tällä kertaa emme puhuneet edes leijonista.

Maailman äären tuolle puolen

Tunnustan epäluuloni Itä-Eurooppaa kohtaan. Pääni sisällä koko alue on vähän sellainen musta aukko, jossa en ole koskaan kokenut olevan juuri mitään mielenkiintoista. Vain vanhan Neuvostoliiton karvalakkipäisiä miehiä rapustuneen betoniarkkitehtuurin keskellä jonottomassa ihan vain jonottamisen ilosta.

Eikä vaihto-opiskelijakauteni Miskolcissa sitä ainakaan parantanut. Oli siellä vietetty aika miten mukavaa ja hurmaavaa tahansa, niin olihan Itä-Unkari silti aika ankean byrokraattinen pussinperä, jossa ihmiset apaattisina hyväksyivät sen, että mikään ei oikein toimi. Ja nostalgia-arvot sikseen, ei Miskolc ole mikään maailman ihanin paratiisi vieläkään. Miskolcin jälkeen vietin vielä yhden yön Debrecenissä, joka oli lähinnä lohduttoman ankea — vaikka myönnänkin, että syynä oli myös loputon tihkusade, jonka onnistui tarpeeksi jatkuttuaan vuotamaan kenkäni sisään.

Mutta vielä Ita-Unkaristakin itään? Miksi ihmeessä sinne menisin? Mitä ihmettä tekisin Romaniassa?

Mitä tiesin Romaniasta? Romanien huonon aseman. Ympäri Eurooppaa levinneet romanikerjäläiset. Ceausescun. Hänen kuolemansa uutisoinnista minulla on jonkinlainen lapsuusaikainen muistikuvakin. Tiesin tietysti myös, että romanialainen elokuva on ollut elokuvataiteen terävintä kärkeä viimeiset kymmenisen vuotta, mutta niistäkin näkemäni ovat olleet lähinnä ahdistavia kuvauksia henkisestä ja fyysisestä väkivallasta rujon betoniarkkitehtuurin keskellä. Ei painajaismainen kuvaelma laittomasta abortista Ceasescun ajan Romaniassa hirveästi houkuttele turistiksi, vaikka se elokuvateatteriin asti houkuttelisikin.

Romaniaan pääsykin tuntui olevan työn ja tuskan takana. Unkarin ja Romanian liikennepalveluiden internet-sivut ovat toistakymmentä vuotta kehityksestä jäljessä, ja varsinkin Unkarin itärajan ylittäminen on jotain tarkoin varjeltua salatiedettä, jota ei ihan kaikille halutakaan kertoa. Tuntikausien etsimisestä huolimatta en onnistunut löytämään yhtä ainoaa bussiyhteyttä Debrecenistä rajan yli (sellaista, jolle olisin löytänyt lähtöpaikan ja keksinyt mistä voi ostaa matkalipun), ja junayhteydetkin kiersivät lähinnä Budapestin kautta ylimääräiset tuhat kilometriä. Debrecen ja Oradea ovat kaksi 200 tuhannen asukaan kaupunkia alle sadan kilometrin päässä toisistaan, enkä onnistunut mistään löytämään yhtä ainoaa järkevää liikenneyhteyttä kaupungista toiseen.

Lopulta onnistuin löytämään yhden Debrecenistä itään lähtevän junayhteyden Deutsche Bahnin sivulta (sillä totta kai Unkarin ja Romanian väliset junayhteydet etsitään Saksan junayhtiön aikatauluhausta), ja tarpeeksi aikaa pähkäiltyäni löysin jopa Debrecenin rautatieaseman nurkasta yhden tiskin, jolta pystyi ostamaan ulkomaanliikenteen lippuja. Juna- ja bussiyhteyksiä Wieniin mainostettiin kyllä joka paikassa, mutta itään päin kulkee vain yksi juna päivässä ja siitä kerrotaan vain niille, jotka osaavat sellaista erikseen kysellä. Ja lisäksi kulkemani noin sadan kilometrin matka Debrecenistä Satu Mareen kesti lähes viisi tuntia — josta noin puolet kului passintarkastukseen.

Niille, jotka haaveilevat Suomen eroamista Schengenistä ja rajatarkastusten palauttamista kaikille rajoille, minä sanon seitsemäntoista kirosanaa ja suoraan kasvoja kohden osoitetut kaksi keskisormea.

Mutta kun ylitin rajan, tulinkin yllätyksekseni parempaan paikkaan. Unkarin yksisanaisia murahduksia tuhisseet rajavartijat vaihtuivat ystävällisesti hymyilevään, täydellistä englantia puhuvaan mieheen, joka pahoittelen pyyteli anteeksi Romanian tämänhetkistä säätilaa, ja suositteli, että tulisin takaisin keväällä tai kesällä, jolloin maa olisi paljon kauniimpi ja miellyttävämpi. Ja sellaisena jatkui koko maa. Saavuin Satu Mareen, jota etukäteen hieman epäilin, romanialaista pikkukaupunkia. Löytyisikö sieltä kasvisruokaa, löytyisikö sieltä kielitaitoisia ihmisiä, miten pärjäisin taas kerran yhden uuden höpövaluutan kanssa. Ja sitten löysin itseni kaupungista, jossa puhuttiin yhtä hyvää englantia kuin Pohjoismaissa, istuin ravintolassa, joka olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla Helsingin trendikkäin hipsterimesta, söin siellä kasvishampurilaista, ja niin halutessani olisin voinut elää kokonaan vain pankkikortillani ilman yhdenkään Romanian lein nostamista.

Odotin jotain myyttisen vaikeaa ja köyhää Itä-Eurooppaa, mutta päädyinkin valtioon, joka oli modernimpi ja kansainvälisempi kuin Saksa. Kun saavuin Clujiin, päädyin siellä Street Food -festivalille, jossa ruokarekat möivät sitä samaa sipsikaljavegaanien mättöruokaa mitä kautta läntisen maailman syödään, samalla kun taustalla kolmihenkinen orkesteri soitti englanninkielistä Smooth Jazzia. Olin Keski-Euroopassa, mutta sen kielitaitoisemmassa ja huomattavasti halvemmassa versiossa.

Hyvä on, ei Länsi-Romania mikään Suomi tai Saksa ole. Hyvin pian keskusta-alueelta poistuttua kaupungit muuttuvat likaisiksi ja rähjäisiksi betonilähiöiksi — joista tulee lähinnä mieleen Italia tai Ranska. Mutta toisin kuin Unkarissa tai Slovakiassa tai Suomessa, täällä käytetyt betonielementit ovat olleet eri näköisiä. Useat loppumattomista betonikerrostaloista näyttävät jopa ihan oikeasti paikalla rakennetuilta, ilman niitä koko Itä-Euroopasta tuttuja samanlaisina toistuvia osia.

Ja kyllä niitä romaneitakin näkyy. Unkarin jälkeen, jossa romanit ovat syrjitty ja suljettu kaupungeista piiloon, Romanian kerjäläistilanne on ilahduttavan näkyvä. Ilmeisesti Romaniassakin tosin on kerjääminen kiellettyä, sillä jokainen romanikerjäläinen soitteli pienellä haitarillaan epätahtiin kahta nuottia edestakaisin. Kuten olen aina arvellut, että jos Suomessakin kerjääminen kiellettäisi, niin kohta kaikki kerjäläiset olisivat vain puhaltelemassa nurkkauksissaan kahden euron nokkahuiluja “katumuusikkoina”. Ne, joilla ei ollut haitaria, yrittivät kaupustella kuusenoksia. Havaintojeni mukaan kuitenkin ne, jotka antoivat näille oksankaupustelijoille rahaa, eivät kuitenkaan olleet oikeasti kiinnostuneita ottamaan niitä oksia mukaansa.

Mutta olin Romaniassa viikon. Kaikki, mitä siitä kerron, on sattumalta havaittuja yksityiskohtia. Näiden seitsemän päivän ja kolmen kaupungin (Satu Mare, Cluj-Napoca, Oradea) perusteella voisin väittää, että Romanian kaupunkien toreilla on aina laulavia pikkulapsia. Ehkä se on jokin joulujuttu. Ehkä se oli vain sattumaa. Tai ehkä Romaniassa ihan oikeasti on tapana, että joka ilta jokaisessa kaupungissa illalla kuuden aikaan kymmenkunta 3 – 9 -vuotiasta lasta nousee keskustorin lavalle laulamaan. Se on sitä paikalliskulttuuria.

Menin Romaniaan ihan vain kerätäkseni matkustushistoriaani yhden vieraillun valtion lisää. Mutta tämän viikon jälkeen jäi vahvasti sellainen olo, että tännehän täytyy palata. Ehkä jonain lämpimämpänä vuodenaikana. Sillä vaikka julkinen liikenne onkin unohtunut jonnekin vuosituhannen vaihteeseen, eikä lippuja voi vielä ostaa netistä ja aikatauluhautkin ovat vähän niin ja näin, niin Romania vaikuttaa kovin mukavalta maalta. En olisi oikeasti edes tarvinnut yhtään käteistä, sillä majoituspaikkojani lukuunottamatta kaikkialla kävi kortti, ja majoittajatkin olivat lähinnä yllättyneitä, kun sanoin maksavani paikallisella valuutalla enkä euroina.

Pitää siis palata. Tännekin.

Paluu Budapestiin, niin muistoissa kuin todellisuudessa

Alitajuntani alkoi työstämään Unkariin paluuta jo viikkoja ennen kuin tietoinen minä. Heti kun Kaisu, veljeni vaimo, kertoi minulle saaneensa töitä Budapestista, aivojeni syvyyksissä alkoi raksuttaa. Yö toisensa perään aloin nähdä unia paikoista ja ihmistä, joita en ollut edes ohimennen ajatellut vuosikausiin. Täysin satunnaisina hetkinä mieleeni alkoi putkahdella unkarinkielisiä sanoja ja rakenteita, lauseita joita olin osannut toistakymmentä vuotta sitten, mutta jotka olivat käyttämättöminä unohtuneet vuosien varrella.

Vasta hyvän aikaa myöhemmin, vasta matkaanlähtöni kynnyksellä, aloin tietoisemmin palata noihin kaukaisiin muistoihin. Vilkuilin vanhoja valokuvakansioitani, laajan digi-arkistoni vanhimpia kuvia, sillä ostin ensimmäisen digikamerani Unkarista. Kansiossa oli kuvia Miskolcin yliopistosta, meistä sen opiskelijoista, opettajista, henkilökunnasta, matkoistamme Budapestiin, Egeriin, Pécsiin, Debreceniin, Unkarin ulkopuolellekin. Kurkkasin myös muistojeni laatikkoon, siihen epämääräiseen ylitäyteen pahvirasiaan, johon olen heittänyt mitä epäolennaisimpia ja tarpeettomimpia paperipaloja ja lipareita elämäni varrelta ihan vain, että voisin niihin ehkä joskus palata. Vuosien varrella olen heittänyt noista rojuista kaksi kolmasosaa suosiolla roskiin, mutta on siellä yhä tallella Miskolcin paikallisliikenteen kuukausilippuja, opiskelijakortteja, sekalaisia luentomonisteita, satunnaisia kuitteja, ja muutamia kappaleita vuoden 2003 viikottain julkaistuja kaupunkien tapahtumalistauslehtiä. Miskolci Est, Pesti Est, mitä niitä olikaan. Nykyään ne ovat siirtyneet nettiin.

Siitä on jo neljätoista vuotta. Kaikki on muuttunut. Myös Unkarissa, mutta etenkin minä olen muuttunut. Se nuori mies, pitkine hiuksineen ja finnisine siloposkineen, joka silloin saapui Miskolciin, oli ensimmäistä kertaa matkustamassa yksin Suomen rajojen ulkopuolella, silmät ihmetyksestä auki kummastellen kaikkea, mikä täällä suuressa maailmassa oli erilaista kuin Kainuun korvessa. Kaikki oli jännittävää, eksoottista, erilaista. Nyt Unkariin palaa kyynistynyt keski-ikäinen mies, hiuksensa jo aikaa sitten menettäneenä, jolle Keski-Eurooppa on vain kotimaan yhtä arkinen jatke.

Kun kävelen Budapestin katuja, pystyn nostalgian voimalla löytämään sisältäni vielä tuon nuoren miehen tuntemuksia. Kun olen jossain tutussa paikassa, jossa mieleeni tulvii käytyjä keskusteluja, tunnettuja tuntemuksia, ajateltuja ajatuksia, minä saan vielä otteen siitä, miltä tämä paikka näytti 23-vuotiaan Kimmon silmin. Minä kuuntelen silloisia ajatuksiani huvittuneena, laajentuneen elämänkokemuksen tältä puolen, mutta pystyn silti yhä tuntemaan ne. Kiivetessäni Budan palatsille pystyin jopa tuntemaan sen hyytävän joulukuun alun pikkupakkasen, joka paikalla oli viimeksi käydessäni. Vaikka nyt aurinko paistoi niin, että minun piti avata takkia ja poistaa pipoa, mielessäni tunsin viimeisimmän käyntini säätilan.

Turistimäärä on kymmenkertaistunut. Sen huomaan heti. Ilmansaasteiden tummentamat seinät on valkaistu sitten viime käynnin. Sen huomasin jo silloin, työ oli jo kovassa vauhdissa vuosituhannen alussa, kaikkien keskeisten turistikohteiden ollessa rakennustelineiden peittämiä. Itä-Eurooppa on vetäytynyt, eikä Budapestin keskusta eroa nykyään mitenkään minkä tahansa keskieurooppalaisen kaupungin keskustasta. Kaikki alle 50-vuotiaat pukeutuvat tasan samoin kuin he pukeutuvat Saksassakin, tai Espanjassa, tai Suomessa. Viisitoista vuotta sitten tuo ikäraja kai kulki sitten 35 vuodessa.

Vanha Itä-Eurooppa näkyy vain pieninä pilkahduksina. Niin se näkyi tietysti myös vuonna 2003, mutta ne pilkahdukset olivat vähän isompia. Heti saavuttuani istuin metrossa vastapäätä vanhaa, ehkä noin 80-vuotiasta miestä, pukeutuneena ruskeaan nahkatakkiin, parhaan 1970-luvun itäeurooppalaisen herrasmiesmuodin mukaisesti. Tämän ihmistyypin muistan viime käynniltäni täältä, enkä sitä ole missään muualla nähnyt. Siinä hän istui lukien runoutta vanhasta kovakantisesta kirjasta, jonka sivut olivat jo vuosikymmenten saatossa kellastuneet, kumartuneena penkillä sanoihin keskittyneenä, ja minä olin iloinen nähdessäni edes vilauksen jotain sellaista, mitä ei ole kaikkialla muuallakin.

Tai en tiedä, ehkä aika on vain kullannut eksotiikan. Ehkä kaikki oli silloin jo ihan samanlaista kuin muuallakin, mitä vain vähän köyhempää. Muistoissani korostuu pienet eroavaisuudet, koska niitä silloin niin kovin hain. Muistan Unkaristani vain ne tarinat, jotka silloin joko mielessäni tai blogiini kirjoitin, olivat ne sitten yleispäteviä tai eivät, ja kokemukseni todellisuus on unohtunut matkan varrelle. Muistan, että melkein kaikki naiset pitivät jaloissaan korkokenkiä. Varmasti pitivätkin enemmän kuin ikäpolveni naiset Suomessa silloin — mutta kun katson 2003 ottamiani valokuvia, ihan samoin nuoret ihmiset niissä pukeutuvat kuin samaan aikaan Suomessa pukeuduttiin. Muistan, että ihmisten rytmi ja etäisyys toisistaan oli erilainen kuin Suomessa, ainakin Pohjois-Suomessa, mutta en tiedä, olen sopeutunut jo Unkaria kummallisempiinkin kulttuureihin, ja toisaalta Suomikin on muuttunut. Muistan, että kiinnitin huomiota joka paikassa näkyneisiin julkisiin hellyydenosoituksiin, kaikki penkit olivat aina täynnä toisiaan suutelevia pariskuntia — no, se on säilynyt, mutta näkyypä noita nykyään jo Suomessakin, ja muutenkin se on silmissäni arkistunut laajempana Itä-Euroopan ilmiönä eikä vain unkarilaisena erikoisuutena.

En ollut enää vuosiin ajatellut palaavani Unkariin. Ne neljä Miskolcissa viettämääni kuukautta kuuluvat elämäni kohokohtiin, ja ovat aikaa jota lämmöllä muistelen. Ne neljä kuukautta ovat myös keskeisiä identiteettini rakennuspalikoita: Se minä, joka olen tänään, suurelta osin lähti syntymään noiden kuukausien aikana. Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin, että kaamosta ei ole pakko kärsiä, sitä voi myös paeta. Mutta Unkarissa maagista ei ollut paikka, ei Unkarilla itsellään ollut mitään merkitystä. Oli tärkeämpää vain olla pois Suomesta. Ja muistoissani itse Unkari on vain sivuroolissa, tuossa vaihto-opiskelulukukaudessa tärkeintä oli se kokonaisuus. Ihmiset, tekeminen, toimistoissa juokseminen jonkin byrokraattisen leiman perässä, asuntolan portailla hanhea teurastava ovivahti, kampuksen keskellä töröttävä neuvostoarkkitehtuurin rumin hirviötalo, joka huonon kuntonsa vuoksi oli käyttökiellossa. Kaikki asioita, joita ei täällä enää ole.

Sen sijaan on vain maa, joka on poliittisesti matkalla hyvin kyseenalaiseen suuntaan. Ei niin, etteikö tämän kansan viehtymys rasismiin ja fasismiin olisi tullut hyvin selväksi jo 14 vuotta sittenkin, niin monta kertaa täysin asiallisen oloiset ihmiset (täysin ilman selkeää asiayhteyttä) päättivät minulle haukkua mustalaisia ihmisryhmänä, tekivät käytävillä natsitervehdyksiä tai kertoivat kuinka Hitler teki hyvää työtä, mutta valitettavasti jätti työnsä kesken. Monellekaan unkarilaiselle ei voinut puhua yli varttituntia, etteivät he olisi ottanut esille Trianonin sopimusta (joka päätti ensimmäisen maailmansodan), ja kuinka sen koettu epäreiluus pitäisi korjata. Toki silloin toivoin, että valtion suunta tulisi olemaan toinen, mutta en voi sanoa, että viime vuosien kehitys olisi minua myöskään yllättänyt.

Tietysti silloin, kun olin Unkarissa vasta käynyt, kun olin ensimmäistä kertaa suurta maailmaa päässyt maistamaan, minä hetken ajan uskoin, että tulevaisuuteni voisi hyvinkin olla Unkarissa. Mietin, milloin voisin sinne palata, ja mitä voisin siellä tehdä. Ajattelin, että elämäni voisi hyvinkin tapahtua Suomen ja Unkarin väliä matkustaen. Muistan monia kertoja katselleeni erilaisia vaihtoehtoja osittaiseen unkarilaistumiseeni, ja yritin jatkaa unkarin kielen opintojakin Oulussa (mutta olin ainoa kiinnostunut, joten kurssia ei järjestetty). Aina kun mahdollista, ja se ei ollut kovin usein, yritin katsella Unkarilaisia elokuvia.

Mutta kuten aina käy, elämä menee eteenpäin, ja minä kävin Intiassa, kävin Ranskassa, Tansaniassa, Italiassa, ja niissä monissa maissa noiden maiden välissä. Asuin Oulussa, innostuin sukupuolentutkimuksesta, aloin piirtää säännöllisemmin sarjakuvia, ryhdyin auttamaan vammaisia työkseni, asuin Helsingissä, muutin Tampereelle. Sain ystäviä, menetin ystäviä, sain uusia ystäviä, menetin uusia ystäviä. Unkari oli vain vanha, jo hiipuva muisto vuosi vuodelta kauemmasta nuoruudestani, jota edes hetkellisesti ajattelin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemminkin.

Kunnes Kaisu sai täältä töitä, ja muistin taas.

Ja nyt muistot vasta putkahtelevatkin mieleeni. Kun kuorin omenaa, muistan kuinka söin lähes päivittäin iltapalaksi omenan Miskolcin opiskelija-asuntolassa. Kun seison Budapestin metron pelottavaa ylinopeutta kiitävillä liukuportailla, muistan ihmetelleeni niitä jo 14 vuotta sitten. Kun näen West Endin kauppakeskusksen seinällä virtaavan vesiputouksen, minut valtaa hämmentävä déjà vu. Olen ollut täällä ennenkin.

Mutta se on kuin eri elämästä. Se on kuin se olisi tapahtunut eri ihmiselle.

Ajatukseni on käydä ensi viikolla ihan Miskolcissa. Miltähän se tuntuu?