Category: Uncategorized (Page 1 of 2)

Tämä alkaa olla jo perinne. Joka talvi, kun matkustan maailmalle, joudun kirjoittamaan tekstin, jossa pyydän anteeksi matkakohteeltani niitä ennakkoluuloja, joita minulla sitä kohtaan on ennen ollut. Olen pyytänyt anteeksi Romanialta, ja olen pyytänyt anteeksi Marokolta, ja nyt pyydän anteeksi Albanialta. Ja Albanialta pyydän anteeksi mitä nöyrimmin ja vielä moninkertaisesti suuremmin kuin Romanialta tai Marokolta.

Odotin Albanian olevan vanhan Itä-Euroopan viimeinen linnake Euroopan keskellä. Likaisuutta, rähjäisyyttä, huonoa asiakaspalvelua. Oletin sen olevan lähinnä vähän suurempi versio Bosniasta, Serbiasta ja Makedoniasta. Ilman sukupolvi sitten käytyä sisällissotaa toki, mutta ehkä vielä köyhempänä ja rähjäisempänä. Vielä Montenegron pääkaupungissa Podgoricassakin pyörittelin päätäni, ja mietin, että jos Podgorica on jo näin tympeä, niin millainenhan Albania sitten onkaan. Mutta rajan takaa paljastuikin Balkanin helmi, yhtä mukava kuin Romanian länsiosat, mutta aurinkoisemmalla ja lämpimämmällä talvi-ilmastolla.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja asiakaspalvelua asiallista, ja turisteja ei pidetä pelkkinä tyhjäksi nyhdettävinä säästöpossuina (toisin kuin Kroatiassa ja Montenegrossa). Tämä on hyvä maa, ainakin matkustajalle.

—

Suurin positiivinen yllätys Albaniassa on ollut ruoka. Odotin tulevani pelkkien lihapatojen äärelle, jossa kasvisruokaa löytyisi lähinnä suurten kaupunkien ulkomaalaisille suunnatuista vegaaniravintoloista. Odotin viimetalvista Marokkoa, jossa jouduin elämään pelkällä pitsalla, tai ehkä jopa vuoden 2011 Ranskaa, jossa ihmiset eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä kasvissyönti tarkoittaa, ja silloin, kun ymmärsivät, he tekivät hyvin selväksi, että minunlaisiani, heidän jaloa ruokakulttuuriaan loukkaavia taantumuksellisia juntteja, ei heidän ravintoloihinsa kaivata. Mutta ei. Jo ensimmäinen pysähdys Shkodërissa toi selväksi, että kasvisruuan löytäminen ei tässä maassa tulisi olemaan ongelma. Albanialainen keittiö on yllättävän kasvissyöjäystävällinen. Tietenkin monessa ravintolassa pitää tilata ruokalistan ulkopuolelta, tai ainakin varmistaa, että tälläkään kertaa täytetyissä paprikoissa ei ole yllätyslihaa joukossa, mutta yhtään tältä osin huonoa kokemusta minulla ei Albanian ravintoloista ole.

Tietysti olen etsinyt ravintolani pitkälti HappyCow’n arvostelujen kautta ja Google Mapsin arvosteluja selailemalla, joten olen pääsääntöisesti hakeutunut niihin ravintoloihin, jotka olen etukäteen lukenut kasvissyöjäystävällisiksi – tai mennyt niihin ravintoloihin, joiden edessä seisovaan ruokalistaan on selkeästi merkitty kasvisruuat – joten ravintolavalintani ovat kaukana satunnaisotannasta. Mutta yhtä kaikki, ainakin edes vähän vaivaa näkemällä Albanian ravintoloista löytyy kyllä jotain maitotuotteita ja munaa syövälle kasvissyöjällekin. Jotain jopa vegaanille, mutta sitten pitää saada proteiinit jostain muualta.

Albania on maita, jossa selkeästi on oma ruokakulttuuri, ja siitä ollaan ylpeitä. Ravintolat ovat täällä yksinomaan albanialaisia ravintoloita, joista saa albanialaista ruokaa, usein paikallisin variaatioin. Kun on kasvanut Suomessa, jossa kotimaisen ruuan löytäminen on lähes mahdotonta, mutta pikkukaupungeistakin löytyy helposti monipuolinen valikoima erinäisiin ulkomaalaisiin keittiöihin erikoistuneita ravintoloita, tämä on aina hämmentävää. Pitsat poislukien Google Mapsiin on ihan turha kirjoittaa toiveita lähimmän etnisen ravintolan löytämiseksi. Intialaista tai kiinalaista ravintolaa ei löydy edes Tiranasta. Ei edes kreikkalaista tai turkkilaista, vaikka Albanian keittiö niistä molemmista paljon lainaileekin.

Jokaisesta ravintolasta löytyy ainakin fergese (miten ikinä sillä alueella kirjoitetaankaan). Se on suhteellisen nestemäinen paprika-juusto-pata, jossa joskus on kananmunaa – ja joillain alueilla ilmeisesti maksaakin, jos ei ole tarkkaavainen. Erinomaisen hyvää, mutta erittäin raskasta ruokaa. Onneksi annokset ovat yleensä pieniä, sillä fergese löytyy ruokalistoista aina alkupalojen tai lisukkeiden joukosta. Täytettyjä porkkanoita tai munakoisoja tarjoillaan myös joka paikassa. Useimmiten niiden täytteenä on lähinnä pelkkää riisiä, mutta niiden mausteet ovat erinomaisia. Maustaminen tuo täällä vahvasti mieleen turkkilaiset ravintolat, joten maut ovat vahvoja, ja kaikki ruoka on erittäin rasvaista. Erilaisia paistettuja juustoja tarjoillaan myös kaikkialla, ja monessa ravintolassa on erillinen maistelumenu pienille annoksille erilaisia paikallisruokia. Joissain paikoissa jopa erikseen kasvissyöjille sovitettuna.

Valitettavasti pahimmilla turistialueilla tämä maistelumenu on juuri se, millä tyhmiltä turisteilta viedään rahat pois, kun annoksen hinta on kirjoitettu ruokalistan loppuun pienellä ja hinnoiteltu naurettavaksi, mutta jos kyseessä ei ole kaupungin ainoa auki oleva ruokapaikka uudenvuodenpäivänä, niin ei niihin ravintoloihin ole kenenkään mitään järkeä mennä. Minä menin, ja tiedostin kyllä, että minua huijataan, mutta jotain ruokaa oli pakko saada. Eikä se kuitenkaan maksanut kuin 20 euroa, jossa ylimääräistä oli vain ehkä kaksi kolmasosaa.

Gjirokasterissa kaikista ravintoloista sai vielä paikallisena erikoisruokana mainostettua qifqiä, joka on riisipyöryköitä. Gjirokasterissa oli myös erinomaisen hyvä ravintola, jonka ruokalistassa suurin osa ruuista oli kasvissyöjille sopivia, ja sekä ne, että myös kokonaan vegaaniset ruuat oli merkitty ruokalistaan selvin symbolein. Se varmasti kannattaakin, sillä minä en todellakaan ole ainoa turisti, joka erikseen haen kasvisruokailijoille sopivia ravintoloita, ja olen valmis maksamaan pari euroa ylimääräistäkin siitä ilosta.

Sarandëssa, jossa nyt olen, kävelin erikseen puoli tuntia syrjäisempään osaan kaupunkia löytääkseni sinne merkityn ja kovasti kehutun vegaanisen ravintolan. Sen pitäjät olivat argentiinalainen mies ja kanadalainen nainen, jotka heille jutellessani selvästi ymmärsivät, että turistikaupungin ainoa vegaaninen ravintola kyllä löytää asiakkaansa. En ole ainoa, joka kuljen puhelimen kartta kourassa pitkän matkan jyrkkään ylämäkeen päästäkseni sinne. Ja etenkin, kun kyseessä on kasvisravintola, joka lupaa tarjoilla jotain muuta kuin albanialaista ruokaa.

Sillä kun sanon, että albanialainen keittiö on kasvissyöjäystävällinen, en sano, että se olisi lopulta kovinkaan monipuolinen. Kun on ollut neljä viikkoa Albaniassa, ne ruokalistoje muutamat kasvisvaihtoehdot, niin hyviä kuin ovatkin, alkavat herkästi pursuamaan korvista ulos. Vaikka välillä menisikin syömään pitsaa.

–––

Onhan Albaniassa toki myös selkeitä kehitysmaan piirteitä. Sähkökatkoja on toistuvasti, ja ne kestävät pitkään. Useammankin illan olen istuskellut pimeissä huoneissa ilman lämmitystä vain sähköjen paluuta odottaen. Vain Tiranassa sähköt toimivat luotettavasti (tai ehkä se oli vain sattumaa), mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sähköt ovat katkenneet vähintään joka toinen päivä. Tätäkin kirjoitan nyt koko Sarandën ollessa pimeänä, muutamaa kalleinta hotellia lukuunottamatta. 

Albaniassa on likaista. Täällä jokien ja järvien rannat ovat kaatopaikkoja. Shkodërissakin, joka on rakennettu suuren järven rannalle, erittäin luonnonkauniiseen paikkaan, itse Shkodër-järven (tai Skutarijärven, kuten se suomeksi myös tunnetaan) rannalla on ainoastaan köyhien romanien hökkelikylä, ja ranta on limainen, haiseva, ja muoviroskan peittämä. Beratin kaupunki puolestaan on rakennettu joen molemmin rannoin, mutta joki itsessään on jäteviemärinä kaupungin rumin osa. Gjirokastër sen sijaan on rakennettu kauas sen vierellä virtaavasta joesta, ja hyvä niin, koska ei sitä jokea ilokseen katsele. Sääliksi käy vain niitä vähäisiä lintuja, jotka jätteestä huolimatta näissä vesissä polskuttelevat. Ja sääliksi käy myös niitä romaneita, jotka näiden vesistöjen äärellä huterissa murjuissaan asustelevat.

Ja kyllä, rasismi näkyy, kuten kaikkialla Itä-Euroopassa. Köyhyys on värikoodattu ihonväriin. Kerjäläiset ovat selvästi tummempaa mustalaisverta kuin muu väestö, ja heidän pukeutumisensa on erilaista. Yhtä ainoaa sellaista kerjäläistä en ole nähnyt, joka ei olisi silminnähden romani. Lukemani perusteella Albaniassa ei ilmeisesti ole yhtä järjestelmällistä, valtiovetoista romanivähemmistön sortojärjestelmää kuin Unkarissa, ja heidän asemansa täällä on ainakin teoriassa parempi kuin Romaniassa, mutta käytännössä heidät on kuitenkin suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle. Se, että kaikki köyhät ovat romaneita ei tietenkään tarkoita, että kaikki romanit olisivat köyhiä, mutta kyllä se silti ikävästi rasistisesta sorrosta kertoo.   

Vaikka lyhyen oleskelun aikana matkailija ei yleensä törmääkään korruption kaltaisiin suuriin rakenteellisiin ongelmiin, niin kyllähän sekin näkyy täällä. Joka paikka on täynnä suuria, kesken jääneitä rakennusprojekteja: Kerrostalon raunioita, joiden rakentaminen on jäänyt selvästi vuosia sitten kesken, on kaikkialla, ja Tiranassa on jopa Tiranan suuri moskeija, joka on saanut jo ensimmäiset pintapuolisesti näkyvät vesivahinkonsakin samalla kun se on jo viisi vuotta odottanut viimeistelyään. Aivan kuten Oulunkin pahamaineinen torihotelli, kesken jääneet rakennusprojektit ovat yleensä seurausta joko korruptiosta, talousrikoksista tai rahanpesusta. Toki joskus myös ihan vain holtittomasta taloudenpidosta tai yllättävistä finanssikriiseistä, mutta koska Albania on Euroopan korruptoituneimpia maita, oletan syiden löytyvän enemmän noista kyseenalaisemmista syistä. Ne projektit, joiden rahoittajien yhteydessä on EU:n lippu, tai yllättävän usein ihan vain Ruotsin lippu, ovat kunniallisesti loppuun asti vietyjä, mutta muut ovat vähän mitä sattuu. Myös silloin, jos ne ovat valmiita; Rakentamisen laatu ei välttämättä viittä vuotta kestä. 

Pohjois-Albaniassa kaupunkien väliset bussit kulkevat aikataulussa, joka löytyy kätevästi netistä ja pitää täsmällisesti kutinsa, mutta siitä huolimatta kaupungeissa ei ole varsinaisesti linja-autoasemia. Bussit vain pysähtyvät jonnekin kadun varteen, jossa sitten autojen sisäänheittäjät huutelevat autonsa määränpäätä kunnes auto on joko täynnä tai määritelty lähtöaika koittaa. Jopa Tiranassa, jossa sinänsä oli “bussiasema”, joka tosin oli pelkkä suuri hiekkakenttä ilman minkäänlaisia odotustiloja tai edes katosta, autot olivat vain sikinsokin, ja oikea auto piti löytää huutelun perusteella. Ainoa paikka, jossa olen Albaniassa käynyt, jossa oli ihan oikea bussiasema, jossa oli kahviot ja vessat ja kaikki, oli Berat – joka toki muutenkin on ollut koko matkani ehdoton kohokohta – mutta tietysti sielläkin ainoa tapa löytää oikea auto oli kyselemällä ja sisäänheittäjiä kuunnellen.

Ja sitten kun matkusti Albanian eteläosien tunnetummille turistialueille, Gjirokastëriin ja Sarandëen, kyllähän ne kehitysmaiden huijaritkin lopulta putkahtivat esille. Sitä ennen ainoa huomaamani huijaus oli Tiranan ylihintaiset ravintolat jotka piilottelivat hinnastojaan, mutta Gjirokastërissa matkustamisesta tuli oikeasti tympeää. Gjirokastërin linja-autoasemalla (siis siinä kadunvarressa mistä autot lähtevät) päivysti sinnikäs, äärimmäisen rasittava turistihuijari, josta oli mahdotonta päästä eroon. Vaikka kuinka oli epäkohtelias ja hänelle yritti olla puhumatta ja livahtaa hänestä eroon, mies seurasi joka paikkaan. Ja niin kauan kun hän seurasi, oli käytännössä mahdotonta löytää oikeita hintoja tai neuvoja siitä, mistä autot lähtevät. Heti kun menin puhumaan jollekin ihmiselle, he katsoivat ensimmäiseksi minun ohitseni perässäni vaanivaan huijariin, ja hymisivät tyhjiä ympäripyöreyksiä. Onneksi mies huijasi vain yksittäisiä euroja, ja kuuden euron arvoisesta matkasta tuli kympin hintainen, mutta silti siitä jäi tympeä maku suuhun. Tämä yksittäinen mies on koko Albanian kokemukseni selkeästi ikävin osa. Toki hän näennäisesti oli kovinkin ystävällinen, jutusteli kivoja ja kyseli kuulumisia ja tarjosi minulle jopa mandariinin, mutta kun koko ajan tietää, että mies on vittumainen kusipää, joka pilaa koko matkustuskokemukseni, niin tuollainen lipevä mielistely vain lisää ärsytystä. Tätä täydentää se, että siinä missä Pohjois-Albaniassa bussiaikataulut ovat selkeitä ja paikkaansapitäviä ja löytyvät netistä ja aseman seiniltä, Gjirokastërissa ne on piilotettu, eivätkä ne pidä paikkaansa. Gjirokastër on myös ainoa paikka koko Albaniassa, jossa taksikuskit tulivat repimään minua suoraan linja-auton ovelta (mikä on yleisesti ottaen aina matkustamisen rasittavin osuus missä tahansa onkaan) – ja silloinkin kyseessä oli tämä yksi ja sama mies.

—

Parasta Albaniassa on se, että tästä ei ole vielä tullut turistirysä. Jopa Gjirokastërin vanha kaupunki tuntuu oikealta, elävältä kaupunginosalta, jossa ihmiset elävät arkielämäänsä, vaikkakin ehkä turismiteollisuuden palveluksessa. Nämä paikat elävät ja hengittävät oikeasti. Täällä ei ole sellaista niin kuin Kroatian Dubrovnikissa, jossa turistisesongin ulkopuolella koko kaupunki yksinkertaisesti pistetään kiinni, ja kaikki asukkaatkin lähtevät toisaalle. Ja kun turisteja on vielä vähän, heihin, tai meihin, suhtaudutaan huomattavan positiivisesti, jopa kiinnostuneesti. Varsinkin Beratissa, joka on kaikkein yleisimpien matkailureittien ulkopuolella, ihmiset tulivat ihan spontaanisti kadulla harjoituttamaan englantiaan puhumalla turistille. Ulkomaalainen matkailija oli heille jännittävä ja eksoottinen tuttavuus. Ohikulkija saattoi hihkaista iloisesti “Welcome to Berat” ihan vain ohi kävellessään ilman mitään tervehtimistä kummempia taka-ajatuksia.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että täältä löytyy paljon paikkoja minne mennä ja mitä nähdä, joita ei olekaan hinnoiteltu Länsi-Euroopan ylemmälle keskiluokalle. Siinä missä Montenegrossa joka ainoan vanhan oliivipuun tai kauniin näköalan luokse pitäisi maksaa vähintään viiden euron pääsymaksu, Albaniassa monet vaikuttavimmistakin paikoista ovat täysin ilmaisia. Ja vaikka paikat ovatkin likaisia, ja tyhjiä muovipulloja ja sipsipusseja lojuu joka nurkassa, missään ei kuitenkaan näy vandalismia. Toisin kuin läntisen Euroopan historiallisissa kohteissa, jossa oman elämänsä pikku-Banksyt haluavat jättää kömpelöt puumerkkinsä vuosituhantisten maamerkkien joka ainoaan seinään ja poikkiparruun, Albaniassa en ole nähnyt mitään sellaista. Ei tägejä, ei kaiverruksia, ei tussipiirroksia, ei mitään. Ja täällä vielä linnoituksissa pääsee kulkemaan täysin vapaasti. Mitään aitauksia tai suljettuja alueita ei juurikaan ole.

Tietysti tämä on myös vain merkki siitä, että Pohjois-Euroopan kännäilyturistit eivät ole vielä löytäneet tietään Albaniaan. Harvempi ihminenpä sitä putoilee linnanmuureilta tai kuseksii maailmanperintökohteiden nurkkiin selvin päin. Etenkin Britit ovat kunnostautuneet maailmanperinnöstä viis veisaavana turistimassana, joille joka ainoa paikka kotimaansa ulkopuolella on vain mahdollisuus halpaan viinaan ja huonoon käyttäytymiseen. Kroatian Splitissä ollessani lueskelin netistä kirjoituksia, joissa mietittiin, että miten ihmeessä kaupunkiin tulevat häiriköivät brittituristit saataisiin jäämään koteihinsa. Ihmiset miettivät sitä, että olisiko turistienkin kanssa mahdollista pyrkiä laatuun pelkän määrän sijaan – ihan niin kuin Amsterdamissakin, joka kuulemma on aloittanut suuret mainoskampanjat kanaalin toisella puolen, joissa toivotaan brittien pysyvän kaupungista poissa. Alkoholin hinnan nostaminen tietysti olisi hyvä keino pitää häiriköt poissa, mutta toisaalta on ikävä kallistuttaa eteläeurooppalaisen enemmistön yksittäisiä viinilasillisia ruuan kanssa ihan vain siksi, että tuhansien kilometrien päästä tulevilla junteilla on ongelmia alkoholinkäyttönsä kanssa.

—

Ei Albania täydellinen ole. Mikäpä maa olisi. Mutta erittäin hyvä maa Albania on. Anteeksi siltä on ennakkoluulojani pyydettävä. Ja vaikka olisi paljon huonompikin, olisi se aina parempi kuin Suomi kaamoksen keskellä.

Tehkää vain jotain sille Gjirokastërin bussiaseman huijarille. 

Maailmassa on ihmisiä, joiden mielestä joulun pitäisi olla nimenomaan kristillinen juhla. Heidän mielestään joulun aikaan pitäisi hiljentyä juhlistamaan Vapahtajan syntymää, ja siitä pitäisi riisua pois kaikki tonttuleikit ja porot ja kuuset ja kaikki muu turha älämölö, millä ei ole mitään tekemistä joulun sanoman kanssa. Ja sitten on niitä ihmisiä, joiden mielestä oikea joulu menetettiin silloin, kun kristinusko tuli ja kulttuurisesti omi vanhat hyvät pakanalliset perinteet ja korvasi ne Jeesus-höpötyksellä, jolla ei ole mitään tekemistä aidon ja alkuperäisen joulun kanssa. Ja sitten on niitä ihmisiä, joille joulussa ainoa tärkeä asia on joulupöydän antimet, etenkin kinkku – porsaanlihan syöminen se on se, mikä tekee joulun. Ja on niitä ihmisiä, jotka ovat marraskuun puolivälissä innoissaan, kun he vihdoin taas saavat laittaa lempimusiikkinsa soimaan. Ei mitään hartaan mollivoittoisia Jeesus-virsiä tai lapsellisia tonttulauluja, vaan kaikki ne romanttiset poppikappaleet, joissa kulkusten helinän tahtiin lauletaan romanttisesta rakkaudesta ja särkyneestä sydämestä ja siitä, etten tahtoisi lähteä lumituiskuun, kun voisin kölliä tässä rinnallasi takkatulen loimussa.

Ja sitten olen minä, jonka mielestä parasta joulussa on nimenomaan kaikki tämä. Joulu on vuosituhansia elänyt perinne, joka on kerännyt matkan varrelta kerroksia itseensä useammastakin eri uskonnosta, vielä useammasta eri kulttuurista, aina niin kaukaa menneisyydestä saakka, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta jäljittää niiden alkuperää. Totta kai suurin osa joulustamme on viimeisimpien vuosikymmenten tuomaa, punapukuinen joulupukki, äärikaupallinen joululahjojen ostaminen, ja niistä joululauluistakin, jotka radiossa soivat, lähes kaikki on sävelletty toisen maailmansodan jälkeen. Mutta toisaalta se kapitalistinen Coca-cola-pukkikin on vain hieman modernisoitunut variaatio useammastakin eri perinteestä, Pyhän Nikolauksen pyhimystarinoista, Itämaan tietäjistä, ja esikristillisistä saturnalia-juhlallisuuksistakin.

Koko joulu on kuin rikkinäinen puhelin, jossa vuosituhansien ajan ihmiset ovat kuiskutelleet toisilleen keskitalveen sijoittuvasta juhlasta, lisänneet siihen aina vähän omiaan, joskus koska ovat ymmärtäneet väärin, ja joskus koska tarkoituksella ovat halunneet lisätä jouluun oman agendansa. Ja niinpä meille lopulta on tullut tämä joulu, joka meillä nyt on. Se ei ole sama joulu, joka meillä oli viisikymmentä vuotta sitten, eikä se ole sama joulu, joka meillä tulee olemaan viidenkymmenen vuoden päästä, mutta se on juuri se joulu, joka on juuri nyt täydellinen. (Aivan kuten se oli 50 vuotta sitten ja 50 vuoden päästäkin.)

Näitä olen miettinyt nyt täällä Balkanilla käyskennellessäni, kun olen katsellut täkäläistä joulua. En tietenkään tiedä paikallisesta joulusta mitään muuta kuin sen, mitä katukuvassa näkyy, ja se on luonnollisesti pelkkä jäävuoren huippu – jos sitäkään. Monesti täällä on tullut sellainen olo, että seuraan nimenomaisesti juoruämmä-leikin viimeisiä korvaankuiskauksia. Sekä entinen Jugoslavia, että vielä korostuneemmin Albania, ovat maita, jotka ovat tietoisesti katkaisseet jouluperinteen vuosikymmenten ajaksi. Uskonto on opiumia kansalle, Marx julisti kirjoituksissaan, ja monet hänen totalitaristisista seuraajistaan halusi väkipakolla pelastaa kansan riippuvuudestaan. Itä-Euroopassa joulun vietto kiellettiin, ja korvattiin uuden vuoden vietolla. Toki tosiallisesti juhla vain vaihtoi nimeä ja päivää, ja poisti kertomuksesta Betlehemin, samaan aikaan kun uuden vuoden ukki ja mummo jakoivat lapsille lahjoja uudenvuodenkuusen juurella, mutta silti se menetti paljon perinteitään.

Etenkin Albaniassa, jossa uskonnollisuudesta tehtiin 1960-luvulla oikeasti laitonta, ja papit ja imaamit kerättiin vankiloihin ja murhattiin. Kommunismin romahduttua joulu on hiljaa hiipinyt tännekin takaisin, mutta netin kertoman mukaan kunnolla joulu on palannut Albanian katukuvaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja kun se tapahtuu rytinällä, silloin se tietysti tapahtuu ulkomaita apinoiden.

Muistan jo aikoinani Intiasta, silloin 15 vuotta sitten kun siellä olin, kuinka siellä joulu oli korostuneesti kristittyjen kirkkojen juhla. Se tarkoitti sitä, että joulu näkyi ainoastaan kirkkojen pihamailla, ei sitä, että se olisi keskittynyt vain joulun kristilliseen ilosanomaan. Kirkkojen pihoille asetetuista ämyreistä jytisi kaikki joululaulut, olivat ne uskonnollisia tai maallisia tai jopa hämmentävän seksuaalisia kirkon pihamaalla soitettaviksi. Ne olivat ylipäätään mitä vain joululauluja, koska on joulu, ja joulu kuuluu kirkkoihin, ja jouluun kuuluvat kaikki ne kerrostumat jotka jouluun kuuluvat. Tämä palasin nyt mieleeni, kun vaeltelin päämäärättömästi täällä Albanian Shkodërissa, ja saavuin katolisen kirkon pihamalle, jossa oli kimmeltäviä punanenäisiä poroja, vilkkuvia jouluvaloja, ja kaiuttimista raikasi kauas naapurustoon Let It Snow.

Shkodërin joulutorikin on suhteellisen tuore ilmiö. Olin ensin lukevinani jostain, että se olisi tänä vuonna täällä vasta ensimmäistä kertaa, mutta faktantarkistusta tehdessäni huomasin, että ei, on se ollut täällä jo vuodesta 2015. Eli joulutori on perinteenä levinnyt Albaniaan samoihin aikoihin kuin se on Suomeenkin tullut. Joulutori on tietysti siitä miellyttävät jouluperinne, että se leviää joka paikkaan Saksasta käsin, toisin kuin lähes kaikki muut viime vuosikymmenten lisäykset jouluun, jotka hyökyvät aina Yhdysvalloista. Joulutoreissa näkyy hyvin se, että ne ovat tuoretta tuontitavaraa. Saksankielisessä Euroopassa ne ovat parhaimmillaan. Siellä ne ovat pitkä perinne, joka on ehtinyt muodostua omaan, perinteiseen muotoonsa lähemmäs vuosituhannen aikana, kun taas muualla, niin Suomessa kuin Albaniassa, ne vasta kömpelösti hakevat muotoaan, valitettavasti markkinatalouskapitalismi edellä.

Balkanilla joulutorit ovat suunnattu ensisijaisesti lapsille. Kojut myyvät lähinnä pikaruokaa, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa, ja kuumia juomia, jotka eivät nekään ole mitenkään erityisen jouluisia, mutta keskiössä ovat pienimmille tarkoitetut huvipuistolaitteet. Podgoricassa lapset istuivat reessä virtuaalilasit silmillään musiikin soidessa ympärillä, ja tietysti karuselleissa ja keinuvissa veneissä ja pientä ympyrää tuksuttavassa possujunassa (joka joulun kunniaksi tietysti oli maalattu poroksi). Shkodërissa laitteet eivät edes yritä olla erityisen jouluisia, mutta niitä on enemmän. On törmäilyautoja ja yksi isompikin karuselli, johon teini-ikäisetkin kehtaavat mennä pyörimään. Laitteiden koristeet eivät ole suomalaisiin silmiin jouluisia, mutta tietysti Ranskassa ja Espanjassakin joulu on täynnä Disney-hahmoja. Frozenin Elsa ja Anna tietysti, mutta myös Mikki Hiiri ja Aku Ankka – ja kun Albaniassa on lähdetty tekijänoikeusrikkomusten tielle, niin se viedään loppuun asti, ja saman tien karusellin seiniin on maalattu Tipi ja Sylvesteri ja Paavo Pesusieni ja Pikachukin.

Livemusiikki täkäläisissä joulutoreissa on myös isossa roolissa, mistä itse olen saanut eniten irti. Podgorican joulutorilla oli päivittäin livemusiikkia, oikeasti osaavilta artisteilta (nopean googlauksen perusteella osa oli ihan isojakin nimiä eri puolilta entisen Jugoslavian alueelta), ja Shkodërissakin esityksiä on ollut lähes päivittäin.  Ne, joita olen kuunnellut, ovat olleet vaihtelevia bändejä: joku soitti covereita niin kansainvälisiltä artisteilta kuin kotoisiltakin, jotkut ovat soittaneet energistä balkanilaista perinnemusiikkia, yksi oli jonkinlainen hiphoppari, josta en kieltä osaamattomana saanut tietenkään mitään irti, ja välillä lavalle ovat nousseet lapsikuorot laulamaan joululauluja. Paria esitystä pysähdyin kuuntelemaan ihan ajan kanssa.

Luistelurata löytyy joulutorin osana myös kaikkialta, niin Balkanilta kuin kaikkialta muualtakin Keski- ja Etelä-Euroopasta. Shkodërissa olen pysähtynyt useaan kertaan katselemaan luistelijoita, ja miettinyt, että nyt minulla olisi mahdollisuus mennä pätemään. Hädin tuskin yksikään pysyy edes pystyssä luistimillaan, joten minun kieltämättä vaatimaton luistelutaitoni olisi tässä ympäristössä huippuunsa hiotun sulokasta. Edes jääkaukalon vahdit eivät täällä pidä luistimia jalassaan. He kävelevät jäällä, koska todennäköisesti hekään eivät osaisi luistella.

Parasta Balkanin joulutoreissa on tietysti eteläeurooppalainen tunnelma. Nämä ovat koko perheen tapahtumia, jossa yleisöä on mukana vauvasta vaariin. Olen toistuvasti haukkunut ja vihannut typerää koti-Suomeani, jossa julkinen tila on annettu vain teineille ja humalaisille – joten on aina mukava palata tänne sivistyneeseen maailmaan, jossa lapset kulkevat vanhempiensa kanssa kaikkiin tapahtumiin, ovat mukana niin pitkään kuin aikuisetkin, eikä missään näy yhtä ainoaa ihmistä, joka vaikuttaisi olevan edes lievästi hiprakassa. Tämä on taas aluetta, jossa 20 000 tuhannen asukkaan pikkukylässä, tavallisena joulukuisena arkilauantaina, kaduilla kulkee enemmän ihmisiä kuin kymmenen kertaa suuremmassa Oulussa Taiteiden yönä. Tämä on aluetta, jossa on palvelusektori, ja jossa ihmiset käyttävät sitä, ja tekevät muutakin kuin murjottavat kodeissaan puhelimiaan tuijottaen. Ja tämä on aluetta, jossa lapsetkin saavat näkyä ja kuulua, ja osallistua yhteiskuntaan muuallakin kuin Hoplopissa tai Linnanmäellä. Aluetta, jossa lapset kuuluvat osana aikuisten elämään, eikä ainoastaan toisinpäin.

Joulu oli ja meni, ja tällä kertaa se oli tällainen. Katukuvassa erot ovat pieniä, mutta varmasti sitten, jos pääsisi mukaan oikeiden albanialaisten jouluarkeen, joulu olisikin jotain ihan muuta kuin Suomessa. Lyhytaikaisessa vuokra-asunnossa joulusarjakuvaa piirtäen ja WhatsApp-puheluita vanhemmille soittaen joulu on kuitenkin lopulta enemmän suomalainen kuin albanialainen.

Seuraavaksi sitten uusi vuosi. Ja mahdollisesti vielä juliaanisen kalenterin mukainen joulu. Joulusesonki jatkuu ja jatkuu vain. Eli toisin kuin Suomessa, nämä joulutorit ovat paikoillaan vielä pari viikkoa.

Kun matkustaa tarpeeksi monta kertaa, kaikki matkat alkavat olla paluumatkoja. Tällä matkallani, koti-Oulusta lähdettyäni, olen palannut jo Helsinkiin, olen palannut Hampuriin, olen palannut Prahaan, Wieniin, Ljubljanaan ja Zagrebiin. Kaikissa olen käynyt aiemminkin. Tähän mennessä ainoat pysähdyspaikkani, joissa en ole koskaan ennen käynyt, ovat Saksan Leipzig ja Kroatian Zadar.

Toki paluut ovat keskenään hyvin erilaisia. Helsingissä olen asunutkin, viettänyt siellä pitkälle toista vuotta elämästäni, ja Hampuri on vain välttämätön pysähdys, jos Suomesta haluaa Keski-Eurooppaan (eikä halua matkustaa linja-autolla Baltian läpi). Praha on tympeä kaupunki, jota olen toistuvien yöpymisten myötä oppinut sietämään, kun taas Wien on suosikkikaupunkejani, joka on vuosien myötä alkanut arkistua. Ljubljanassa kävin kerran aiemmin, kesällä 2003, ja Zagrebissa pysähdyin ohimennen viitisen vuotta sitten, loppumatkasta, kun paikat ja kaupungit alkoivat jo pursuta silmistä ja korvista ulos.

Sekä Prahassa että Wienissä kiersin tänä vuonna keskeiset turistialueet kaukaa. Olen ne jo nähnyt, ja tympeiksi todennut. Ljubljanassa ja Zagrebissa kävin niissäkin. Toki sekä Praha että Wien ovat myös täysin eri luokan turistirysiä. Prahan vanha kaupunki on nelikilometrien kokoinen alue puhdasta turismiteollisuutta ilman vilaustakaan mistään paikallisesta elämästä; täynnä kaupustelijoita ja huijareita; epämääräisiä “rahanvaihtajia” ja “oppaita”; “museoita”, joissa ei ole mitään näytettävää; ja ravintoloita, joissa puolikas leipäpala ja lasi vettä maksaa 30 euroa – kun taas Ljubljanan vanha kaupunki vaikutti opiskelijakaupungin elävältä keskustalta täynnä nuoria paikallisia ihmisiä (ja vaihto-opiskelijoita) viettämässä arki-iltojaan. Wienin turistialueet Ringin sisäpuolella ovat — jaa… Itse asiassa en ole juuri koskaan edes käynyt siellä, vaikka kaupungissa olen kymmenisen kertaa pysähtynyt ja noin kuukauden elämästäni viettänyt. Kaupunki vanhaa keskustaa ympäröivän kehätien ulkopuolella on niin miellyttävä ja elävä, täynnä Euroopan parhaita museoita, taidegallerioita, mielenkiintoisia kasvisravintoloita ja eläviä lähiöitä, että sen vaihtuminen niljakkaaksi ylemmän keskiluokan turismikeskittymäksi ihan vain yhden tien ylittämällä on lähes aina käännyttänyt minut hyvin pian takaisin tien mukavammalle puolelle. Zagrebin vanhan kaupungin alue sen sijaan oli tähän aikaan vuodesta lähinnä hiljainen, tyhjä ja kuollut. Missään ei ollut ketään eikä mitään, ja kaikki museotkin oli päätetty sulkea talven ajaksi parempia yleisömääriä odottamaan.

Prahaan palasin vain siksi, että en halunnut istua liian pitkään yhteenmenoon busseissa ja junissa. Yövyin heti linja-autoaseman vieressä, kävin syömässä jo vakiopaikoikseni muodostuneissa vegaaniravintoloissa, joissa käyn aina kun Prahassa pysähdyn, ja jatkoin heti seuraavana päivänä eteenpäin. Muutaman tunnin kuljeskelin Vltava-joen rantaa ja bongasin tsekkiläisiä lintuja.

Wienissä oikeasti halusin pysähtyä. Halusin katsoa, vieläkö se nytkin olisi niin mukava kaupunki kuin aina ennenkin. Olisiko se yhä edelleen se kaupunki, jossa 20 vuotta sitten ensimmäistä kertaa käydessäni minusta tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Kuin olisin asunut siellä edellisessä elämässäni. Tällä kertaa majoituin tarkoituksellisesti sellaisessa kaupunginosassa, jossa en ole ennen käynytkään, ja kuljeskelin lähinnä kaupungin puistoissa mahdollisimman kaukana turistialueista. Käväisin kyllä kaupungintalon pihalla olevalla joulutorilla tarkastamassa tämänvuotiset jouluvalot (Wien on joulukaupungeista parhain), ja vilkaisin jos missään museossa tai taidehallilla olisi ollut mitään erityisen mielenkiintoisia näyttelyitä, mutta Ringin sisäpuolelle en hetkeksikään jalallani astunut. Viihdyin kaupungissa nytkin, ja mikä tärkeintä, näin siellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan auringon, joka oli tarpeeksi korkealla piristämään mielialaani. Ehkä tämä onkin juuri niitä keskeisiä syitä, miksi Wienistä niin pidän: Se on ollut useina vuosina se ensimmäinen kaupunki, jossa aurinko taas paistaa. 

Ljublajanassa yritin aistia jotain sellaista, joka olisi edes hetkellisesti lähettänyt minut nostalgiatripille muistelemaan ensimmäistä ulkomaanmatkaani 20 vuotta aiemmin, mutta aivan kuin Bratislavassakin, viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet näille kaupungeille hyviä. 2003 ne olivat vielä sosialistisen menneisyytensä vankeja, joissa murjottavat asiakaspalvelumummot vaativat asiakkailtaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta, ja edellisistä julkisivuremonteista oli vierähtänyt vähintään vuosisata – mutta nyt ne ovat molemmat aika mukavia keskieurooppalaisia kaupunkeja, joissa molemmissa on laaja, autoilta suljettu vanha kaupunki. Vaikka kuinka kuljin Ljubljanassa ympyrää, en löytänyt oikeastaan yhtä ainoaa nurkkausta, kadunpätkää tai kirkontornia, josta olisi tullut edes hetkellisiä takaumia edelliseen käyntiin. Sillankupeessa olevat lohikäärmepatsaat näyttivät kyllä tutuilta, mutta nekin olivat paljon puhtaammat ja kauniimmat kuin ennen, ja koko ympäristö oli täysin eri tuntuinen kuin silloin. Linnantornissa muistan meidän veljieni kanssa käyneen, mutta sekin oli aivan varmasti ihan eri näköinen silloin, ei lainkaan yhtä siisti ja järjestelmällisesti organisoitu. 2003 pidin Slovenian pääkaupunkia aika yhdentekevänä, mutta nyt se oli oikein mukava pikkukaupunki – ja Ljubljanan keskustassa on laaja metsikkö, joka on ehdoton bonus kaupungille kuin kaupungille.

Neljänteen peräkkäiseen pääkaupunkiin, Zagrebiin, en oikeasti edes halunnut, mutta alkuperäinen suunnitelmani matkustaa Rijekaan tyssäsi Adrianmeren rannikon tylyihin sääennustuksiin. Pakenin siis sisämaahan, jossa luvattiin satavan edes vähän vähemmän, joskin siellä oli paljon kylmempi. Edellisestä käynnistäni ei vielä ollut kovinkaan pitkää aikaa, olisiko ollut alkuvuotta 2018, joten Zagreb ei ollut muuttunut. Ei parempaan eikä huonompaan suuntaan. En keksinyt vieläkään, miksi siellä kenenkään kannattaisi pysähtyä – paitsi että siellä, aivan kuten Ljubljanassakin, on Intialaisia ravintoloita, jotka tarjoilevat eteläintialaista ruokaa! Tähän mennessä olen koko Euroopasta löytänyt kolme ravintolaa, joista on saanut eteläintialaista ruokaa: yksi Pariisissa, yksi Antwerpenissä ja yksi Frankfurtissa (tosin se oli remontissa ja kiinni kun sinne yritin). Mutta nyt niitä oli yllättäen lukuisia sekä Ljubljanassa että Zagrebissä. Hämmentävää. Eiväthän eteläintialaiset ruuat tietenkään yhtä hyviä ole kuin tutummat pohjoisintialaiset, mutta se on sitä ruokaa, mitä söin aikoinani Intiassa, ja se on täysin omanlaisensa ruokakulttuuri, josta euroopassa ei tiedetä juuri mitään. 

Tätä kirjoitan Zadarissa, johon pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa, ihan vain levätäkseni. Täällä olisi ollut mielenkiintoisia luontokohteita lyhyehkön bussimatkan päässä (osa jopa avoinna talvellakin), mutta flunssa sai kiinni ja olen ottanut vielä suunniteltuakin rennommin. Täällä en ole koskaan ennen käynyt, mutta välimeren lempeä kosteus ja joka puolella kasvavat oliivipuut toivat heti saavuttuani voimakkaan tuttuuden tunteen. Tässä osassa maailmaa olen ollut ennenkin. 

Seuraavaksi palaan Splitiin. Ainakin viimeksi (2018) se oli kovinkin mukava kaupunki. Sen jälkeen pyrin olemaan palaamatta mihinkään, mutta valitettavasti Balkanin huonot tieyhteydet näyttävät siltä, että ainakin Dubrovnikiin minun vielä täytyy palata. Tai sitten istun kymmeniä tunteja kahdensadan kilometrin bussimatkoissa, jotka kiertelevät vuoristossa pysähtelemässä joka ainoaan pikkukylään.

Olen palannut Balkanille. Minä muistan täällä matkustamisen vaikeuden. Tosin tämä on huomattavasti helpottanut viidessä vuodessa. Silloin linja-autojen aikatauluja ja kohteita ei vielä löytynyt netistä – etenkään englanniksi. Nyt niitä jo löytyy. 

Tiedättekö, mitä eroa on puukiipijällä ja etelänpuukiipijällä? Ei mitään. Wikipedian mukaan noin 5% näistä linnuista ei ole mitenkään toisistaan erotettavissa. Ja loputkin voi erottaa lähinnä takakynnen pituudesta, jos näiden kahden lintulajin erottamiseen erikoistunut asiantuntija pitää lintua kädessään ja mittaa kynnen.

Tämä on taas näitä. Pistä tiedemiehet asialle, ja pian kaikki on lajiteltu tarpeettoman pieniin ja eksakteihin alaryhmiin, jotka vain sotkevat ja heikentävät ymmärrystä maailmasta. Biologit ovat ihan kuin kielitieteilijätkin, jotka pilkkovat maailman kieliä yhä pienempiin ja pienempiin kieliryhmiin. Onneksi 1800-luvulla kielitieteet olivat vielä lapsenkengissään, tai muuten suomenkieliäkin olisi vähintään kaksi – itä- ja länsisuomi. Ehkä enemmänkin.

Näitä mietiskelin, kun kävellessäni kuulin pikkulinnun, jonka laulun puhelimeni nimesi puukiipijän (tai etelänpuukiipijän) lauluksi. Olin kävelemässä Ljubljanan Tivoli-puiston suurehkossa metsikössä, kiroamassa kovaäänisiä lehtipuhaltimia, jotka vielä satojen metrien päässäkin peittivät pikkulintujen äänet alleet, ja ihastelemassa hylättyä mäkihyppytornin rauniota. Sää oli viileä ja pilvinen, mutta onneksi aurinko pilkahteli hetkittäin valaisemaan maailmaa ja mielialaani.

Vaeltelin metsikössä linnunlaululta linnunlaululle ja maisemapaikalta maisemapaikalle. Ljubljana tuntui mukavalta pikku kaupungilta. Mikään kaupunki, jonka keskustassa on useiden neliökilometrien kokoinen metsikkö, ei voi olla läpeensä paha. Vilkuilin kuitenkin vähän väliä kännykkäni kelloa. Bussi Zagrebiin lähtisi 14.05, ja sitä ennen tarkoitukseni oli vielä käydä syömässä ja hakemassa matkatavarani hostellilta. Kello oli vasta vartin yli kahdentoista, joten ajattelin vielä ehtiväni näpsäistä kuvan puiston yhä käytössä olevista, ehjistäkin mäkihyppymäistä.

Naps, naps, laulatin sekä puhelintani että järjestelmäkameraani. Kuvista ei tullut kovin mielenkiintoisia, mutta minulla ei ollut nyt aikaa etsiä parhaita kuvakulmia eikä mielenkiintoisimpia sommitelmia. Kävinpä vain mäkihyppymäen juurella. En ole sitä kovin usein elämässäni tehnyt. Ehkä ne olisivat mielenkiintoisempia lumiseen aikaan.

Kello tikitti vääjäämättömästi eteenpäin, ja minulla alkoi tulla kiire. Olin noin puolen tunnin kävelymatkan päässä majapaikastani, ja sieltä olisi vielä varttitunnin kävely linja-autoasemalle. Jos haluaisin syödä rauhassa, nyt oli viimeistään vihoviimeinen hetki lähteä metsiköstä takaisin päin.

Nappasin puhelimeni kartan auki, syötin sinne hostellini osoitteen, ja annoin Google Mapsin algoritmien tarjota minulle parasta reittiä. Tietenkään suurinta osaa metsikön poluista ei ollut karttapalveluun syötetty, mutta isoimmat kuitenkin, vähän suuntaa antamaan. Huomasin kartasta, että olinkin eri suunnassa vanhaan kaupunkiin nähden kuin mitä olin kuvitellut. Luulin sen olevan itsestäni etelään, mutta se olikin itään.

Ja sitten puhelin sammui. Ihan yhtäkkiä, odottamatta. Akku oli näyttänyt vielä 40 prosenttia, ei se voinut siitä johtua. Puhelin vain kaatui. Pimeni mustaksi, eikä hetkeen reagoinut mitenkään mihinkään. Ajattelin kirosanan, ehkä kolmannenkin.

Lopulta sain puhelimen vähän virkoamaan. Nyt akku näytti kymmentä prosenttia. Hienoa. Sekoileva puhelin on juuri se, mitä matkalla tarvitsee. Etenkin silloin, kun on kiire eikä tiedä missä on. Käynnistin puhelimen, ja sitten, yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa varmaan koskaan, se päätti kysyä SIM-korttini PIN-koodia.

Naputtelin koodin. Sen saman, mikä minulla on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Puhelin ei hyväksynyt sitä. Ehkä näpyttelin sen väärin. Puhelin ei hyväksynyt uuttakaan yritystä. Kolmannella kerralla kirjoitin variaation tunnusluvusta, jota olisin saattanut jossain mielenhäiriössä käyttää.

Puhelin kysyin PUK-koodia.

Nyt sanoin kirosanoja jo ääneen, ja monta.

Onneksi olin ehtinyt nähdä puhelimen kartasta sentään tarvittavan ilmansuunnan. Itään. Lähdin kävelemään polkua suuntaan, johon ehdin nähdä puhelimen minua aluksi neuvoneen. Kävelin polkua pitkin eteenpäin. Polku jakaantui useampaan haaraan. Siinä oli opaste, mutta mikään ei opastanut minnekään, mikä olisi tarkoittanut mitään, enkä voinut olla edes varma, mihin suuntaan opasteiden nuolet olivat osoittavinaan. Jatkoin polkua eteenpäin, ja päädyin taas hylätylle mäkihyppytornille. Se ei ollut hyvä asia, koska se oli täysin eri suunnassa kuin mihin yritin päästä. Onneksi se kuitenkin oli paikka, jossa olin jo käynyt, joten saatoin yrittää kulkea takaisinpäin niitä polkuja, joita olin tullessani seurannut.

Ljublanan Tivoli-puisto suurine metsikköineen ei ole paikka, jossa on tarkoitus päästä jonnekin. Se on ulkoilualue, jossa on tarkoitus tallustella rauhassa, ehkä koiran kanssa, ehkä piknik-koria kantaen. Se ei ole paikka, jossa polut olisi selkeästi merkitty määränpäätä ajatellen, jos ylipäätään. Se ei ole paikka, jossa polut kulkisivat suorinta tietä haluttuun paikkaan, ei, vaan se on paikka, jossa polut mutkitellen kiertelevät mäenrinteitä rauhallisen päämäärättömästi. Sinne tullaan vapaapäivänä ulkoilemaan, ei kiirehtimään linja-autoasemalle.

Palautin mieleeni taas ne taidot, joilla suunnistin kaupungeissa ennen kännykkäkarttoja, ja otin suunnan auringosta. Jos pitäisin auringon oikealla puolellani, kävelisin itään. Ja jos kävelen itään, ennemmin tai myöhemmin minun pitäisi päätyä metsiköstä takaisin Tivolin hoidetummalle, puistomaisemmalle viheralueelle. Mutta polku kääntyi etelään, ja sitten se pyörähti pohjoista kohden, ja sitten huomasin käveleväni länteen, ja sitten aloin hokea vittuperkelesaatana joka ainoalla askeleella. Ne polut eivät johtaneet mihinkään. 

Hylkäsin isot polut, ja lähdin jääräpäisesti tallustamaan suoraan itään päin. En tiennyt edes mitä kello oli, sillä olin laittanut puhelimeni reppuuni latautumaan. Onneksi olin sentään aiempien matkojeni virheistä oppinut jo sen verran, että ostin puhelimelleni varavirta-akun. Puhelimeni äkillistä kaatumista en voi estää, mutta pelkkään akun loppumiseen ei matkani etenemisen pitäisi enää tyssätä.

Päädyin jonkin hylätyn talon pihaan, alueelle, jossa ei ole ollut mitään ihmiselämää vuosikymmeniin. Jos minulla ei olisi ollut kiire, olisin ollut innoissani. Mikä olisi kauniimpaa kuin hylätyt, hiljakseen raunioituvat talot. Mutta nyt vain kiroiluni yltyi. Tämä ei ollut todellakaan se paikka, minne halusin. Se oli vieläpä suljettu umpikuja.

Yritin kuikuilla puiden väleistä edes maamerkkejä. Kaupungissa, jonka korkeimmalla paikalla kohoaa maamerkkinä suuri linna, oikea suunta pitäisi olla helppo löytää. Sinne linnalle olin menossa. Sen juurella kiemurtelevan joen rannalle. Mutta ei. Ei näkynyt sen enempää linnaa kuin Trg Republican ahdistavia, korkeita, parhaimman sosialistisen opin mukaan luotaantyöntäviä pilvenpiirtäjiäkään. Vain tuntemattomia savupiippuja ja lähetinmastoja. 

Aloin jo luovuttaa. Päässäni pyöri jo suunnitelmia siitä, että jäisin kaupunkiin yöksi tai pariksikin. Jäisin sänkyyn makaamaan kunnes minusta taas tuntuisi siltä, että elämässä edes jokin onnistuu. Mutta en ollut vielä luovuttamismoodissa. Minä olin ongelmanratkaisumoodissa. Vaikka kaikki olikin tähän asti mennyt pieleen, se ei ollut todiste siitä, että kaikki myöhemmätkin yritykset epäonnistuisivat. Sänkyyn itkemään jääminen sai edelleen pysytellä B-suunnitelmana. Ihan varteenotettavana sellaisena, mutta silti vasta siinä tapauksessa, että A-suunnitelma epäonnistuisi. 

Silloin vihdoin löysin edes yksittäisen polun, jolla pääsin metsiköstä pois. En tunnistanut suuntaa, jonne polku vei, mutta jo metsästä ulos pääseminen oli peräksiantamattomuuden ja jääräpäisyyden voitto pahantahtoista maailmaa vastaan. Metsän ulkopuolella olisi helpompi suunnistaa. Metsän ulkopuolella oli suorien teiden muodostama ruutukaava, ei mäkien rinteillä kiemurtelevia satunnaispolkuja.

Lähdin seuraamaan metsänreunaa itäänpäin maanteitä pitkin, ja lopulta löysin sen Tivoli-puiston puistomaisemmankin osan. Sen saman, mistä olin metsikköön alun alkaen lähtenyt.

Sen saman, josta olin jo tullessani katsellut, että sieltä ei oikein pääse pois, eikä sinne pääse sisään.

Ljubljana on itäeurooppalainen kaupunki. Ihan niin kuin vaikka Suomen kaupungit, se on suunniteltu vain ja ainoastaan autoille. Tosin siinä missä Suomessa 1960-luvulla lopulta järki voitti, ja Helsingin keskustaa ei suunnitelmista huolimatta korvattukaan kahdeksankaistaisella moottoritiellä, Itä-Euroopassa ei ollut demokratiaa hidastamassa trendikkäimpien idioottimaisuuksien toteutumista. Vuonna 2010 Ljubljanan vanha kaupunki on suljettu autoilta, ja se on palautettu ihmisille, mutta sen ulkopuolella jalankulkijat ovat edelleen vain sujuvan autoilusuunnitelun riesana olevia ärsyttäviä esteitä.

Mutta se oli vain hidaste. Kyllä minä suomalaisena osaan taistellen kävellä läpi kevyttä liikennettä vihaavan kaupunkisuunnittelun. Olen kasvanut siihen.

Nyt näin jo linnankin. Tiesin, mihin suuntaan piti kulkea, ja kävelin vain puiston autotiestä erottavan muurin reunaa niin pitkään, että siinä tuli vastaan ensimmäinen aukko. Ja sitten vain kävelin linnaa kohden. Kello oli vartin yli yhden. Olin harhaillut vain parikymmentä minuuttia ylimääräistä. Sen ajan, minkä olin suunnitellut käyttävän ruokailuun. Ehtisin vielä hyvin bussiini.

Hostellini ulko-ovella (sisään en enää päässyt, avaimen jo palautettuani) käytin seinän läpi hostellin langatonta verkkoa ja hain Elisan nettisivuilta heidän PUK-koodinsa. Se oli kiireellisintä, se oli välttämätöntä. Kaikki, mitä tarvitsin, oli netissä. Myös bussilippuni. Ilman puhelinta ei nykyisin voi selvitä. Ilman nettiä vähän aikaa voisi, mutta siihen pitäisi varautua etukäteen. Sitten juoksin majoituksen respaan – joka oli sata metriä edempänä – ja hain sieltä matkatavarani. Ja sitten kävelin linja-autoasemalle.

Ei minulla kiirettä ollut enää tässä välissä. Ruokailu vain jäi välistä. Aamupalakseni syömälläni jugurtilla ja hummuksella päällystämilläni riisikakuilla pitäisi nyt pärjätä iltaan asti.

Toivottavasti huomenna ei tulisi migreeni. Toivottavasti en lyhistyisi Zagrebissa rinkkani painon alle väsyneenä ja heikkona. Verensokerin laskiessa kaikesta tulee tarpeettoman vaikeaa.

Tätähän tämä matkustaminen on. Ei kukaan ole koskaan väittänyt, että se olisi mukavaa ja rentouttavaa. Tai ehkä mukavaa, mutta rentouttavaa tuskin koskaan.    

Laivamatkan päätyttyä aivoni jäivät vielä keinumaan. Vielä kaksi vuorokautta myöhemmin sänky keinui silmien sulkeuduttua kuin kovemmassakin myrskyssä. Se on hassua. Joskus käy näin.

Loputon keinuminen alkoi kuitenkin ärsyttää minua niin paljon, että aloin selvitellä, mistä se johtuisi. Miksi maailma keinuu nyt, kymmeniä kertoja saman lyhyen laivamatkan tehneenä, kun silloin kymmenisen vuotta sitten, kun olin heittelehtinyt 19 päivää paljon suuremman avomeren paljon suuremmilla aalloilla, maalle paluuseen sopeutui heti? Tällä kertaa meri toki osan matkasta höykytti laivaa niin, että minun piti mennä sänkyyn ja laittaa silmät kiinni, mutta se kesti vain pari tuntia kolmenkymmenen tunnin laivamatkasta. Olen paljon pahemmillakin matkoilla ollut. Silloin Afrikasta palatessani laiva ei myrskyn takia päässyt edes satamaan. Jouduimme odottelemaan vuorokauden meren höykyteltävänä keskellä Välimerta.

Googlasin. Nettisivut kertoivat, että sitä sattuu. Joskus tasapainoaisti vain menee sekaisin. Joskus, onneksi harvoin, se voi kuulemma jäädä päälle ihan pysyvästikin, kuukausiksi, vuosiksi, vaikka loppuelämäksi, jos oikein huono tuuri käy. Mutta, nopeasti vilkuilemani nettisivut kertoivat, yleensä se menee nopeasti ohi, kunhan vain pitää huolta hyvistä yöunista ja hyvästä nesteytyksestä.

Ah. Se. Hyvä nesteytys.

Veden saanti on aina jonkinasteinen ongelma tien päällä eläessä. Ei niin, etteikö vettä saisi hanasta kuin hanasta. Euroopan vesijohtovedet ovat aina juotavia – joskin paikoin niin voimakkaasti kloorattuja, että ei niitä ilokseen juo. Jopa laivoilla hanojen vedet on aina lähtösataman vesiä – Helsinki – Travemünde -väliä seilatessa se on aina Helsingin hanavettä. Ongelma on ennemmin se, että vesi painaa. Päiväreppuun tai -kassiin ei kovin suurta vesipulloa voi ottaa mukaan, jos haluaa, että seuraavana päivänä tekee muutakin kuin kiroaa niska- ja hartiakipujaan. Olen toisinaan puolitoistalitraisia vesipulloja läpi päivän kanniskellut, ja aina katunut seuraavana päivänä. 

Totta kai vettä aina saa. Joka ainoa kauppa ja kioski ja ravintola myy vesipulloja. Jos ylenpalttinen muovijäte ei tuottaisi syyllisyydentuntoja, ja budjetti antaisi myöten siihen, että käytän kymmenen euroa päivässä pieniin vesipulloihin, ei olisi mitään ongelmaa. Sen kuin joisin vesipullon tyhjäksi, heittäisin lähimpään roskakoriin, ja seuraavan janon tullessa ostaisin uuden. Kapitalismi kiittää. Luonto ei.

Ruokaillessa tietysti yleensä saa vettä. Sitä vain ei voi koskaan varmuudella etukäteen tietää, minkälaista vettä. Ranskassa voi aina pyytää vesikannun pöytään, ihan hanavettä ja vielä ilmaiseksi (ainakin pahimpien turistialueiden ulkopuolella), mutta kaikkialla se ei käy. Jossain paikoin ravintolat alkavat painokkaasti inttämään, että ei, kyllä sinun on nyt vain pakko ostaa tämä Euroopan toiselta laidalta lennätetty puolentoista desin San Pellegrino -pullo kolmella ja puolella eurolla. Ja sitten minä ostan sen. Ja sitten minulla on jano, koska puolitoista desiä vettä kattaa enintään kymmenesosan päivän tarpeesta. Ja senkin vain sellaisina päivinä, ettei hikoile.

Ja minähän hikoilen. Minä olen hikoileva hirvitys, pelkkä litimärkä lätäkkö vaatteitteni alla. Jo kaksikymmentä vuotta sitten muistan, kuinka veljeni nauroivat selkääni repun ja hien piirtämää jäniksenkuvaa jo lyhyen käveleskelyn jälkeen. Rinkkaa ei montaa sataa metriä voi kantaa, ennen kuin vähintään aluspaitani on jo likomärkä.

Sitä luulisi, että talvella matkustaminen auttaisi hikoiluun, mutta se edellyttäisi sitä, että Keski- ja Etelä-Euroopassa ymmärrettäisiin jotain sisätilojen lämmityksestä. On mahdotonta pukeutua joka tilanteeseen sopivasti, kun ulkona on nolla astetta ja tihkusadetta, ja joka ainoa sisätila on hehkutettu kolmeenkymmeen asteeseen. Kävin Leipzigin eläintarhan trooppisten eläinten osastolla, jossa erikseen varoitettiin, että tilassa on lämmintä ja kosteaa, koska talon eläimet vaativat sellaisia olosuhteita – mutta voin vaikka vannoa, että siellä oli huomattavasti viileämpää kuin yhdessäkään bussissa tai majapaikassa, missä olen tällä matkallani ollut.

Varsinkin pitkän matkan bussit ovat kaikki saunoja. Jos heittäisin löylyä lämpöpattereiden päälle, ne varmasti sihahtaisivat pistävästi. Kilometri kilometriltä vähennän vaatekappaleita, kunnes lopulta häveliäisyys ja lainsäädännöllä määrätty soveliaisuus tulevat vastaan. Lahkeita voi ehkä kääriä ylöspäin, mutta housuja ei voi enää poistaa. Hikoilen kuin pieni porsas, tunnen syyllisyyttä kenkien pois ottamisesta ja kanssamatkustajien altistamisesta sukkahielleni, mutta olen varma että lemuan jo muutenkin läpi linja-auton. Ja sillä vedenhukalla mikään määrä vettä ei olisi riittävä. Eikä etenkään se puolen litran pullo lähtiessäni nappaamaa hanavettä, joka on juotu loppuun jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. 

Ja sitten kun ne yöpaikatkin ovat aina kuumia. Yölläkin tekisi mieli heittää kaikki vaatteet pois, mutta jos yöpyy jaetussa sekamajoituksessa, taas kerran yhteiskunnan säännöt ja normit estävät muuten välttämättömän naturismin. Etenkin näin nykyisin, kun on vanhentunut rumaksi keski-ikäiseksi setämieheksi, maailma ei antaisi itsensäpaljasteluani ikinä anteeksi, #metoo jahtaisi minua koko loppuelämäni ajan. Peitotkin ovat talvisin erityisen paksuja, koska jostain syystä talvella kolmenkymmenen asteen sisälämpö on keskieurooppalaisille liian kylmä.

Tällä hikoilulla vettä pitäisi juoda vähintään kolme litraa päivässä, mutta hyvä, jos saa juotua litran.

Varmastikin nesteytyksellä on yhteytensä maailman keinumiseen. Minä uskon tohtori Googlea. Sillä nyt, kun vihdoin olin päässyt merimatkan huimauksesta eroon, matkustin bussilla Leipzigista Prahaan: nelituntisen matkan, sisälämpö vähintään kaksisataakuusikymmentäneljä astetta celsiusta, ja nyt bussimatkastakin jäi keinuminen päälle. Ja jano. Ja nelituntisesta saunomisesta luontaisesti seuraava migreeni.

Ja sitten, jos ei juo, alkaa närästämään, ja rintakivuista tulee ahdistusta, ja nestehukasta ja ahdistuksesta tulee vatsakipuja, ja vatsakipujen takia ei saa syötyä, ja syömättömyydestä tulee migreeni, ja yhtäkkiä matkustaminen ei olekaan yhtään kivaa.

Joten pitäisi juoda enemmän.

Ei se oikeasti ole vaikeaa. Mutta siihen pitää vain erikseen osata kiinnittää huomiota, ja aina matkojen alussa se hetkeksi unohtuu.

Kirjoitin tämän junamatkalla Prahasta Wieniin. Junalipun hintaan (12,4 euroa) kuului ilmainen vesipullo. Olen kiitollinen.

Tosin Wienissä kävelen taas pari kilometriä rinkkani kanssa, jolloin hikoilen varmasti enemmän kuin tuon juomani kolmanneslitran. Koskaan ei voi onnistua.

Lähdön lähestyessä aloin miettiä kaikkia aiempia kertoja, kun olen lähtenyt maailmalle. Tämä on yhdestoista talvi, kun olen Suomen jättämässä, tai kolmastoista kerta kun aikuisiällä olen ylipäätään yli kahdeksi viikoksi Suomen rajojen ulkopuolelle lähtemässä. Olen lähtenyt jo monen monta kertaa. Mutta en onnistunut muistamaan lähdöistäni oikeastaan ainuttakaan.

Voisi ajatella, että ainakin ensimmäisistä maailmallelähdöistäni olisi jäänyt vahvakin muistijälki, mutta ei. Vaikka kuinka kaivelemalla kaivelin muistini kätköjä, en onnistunut muistamaan, miltä tuntui lähteä 2003 interrailille, tai myöhemmin samana vuonna Unkariin vaihtoon.  Interraililla muistan meidät Tukholmassa, ja Unkariin lähdöstä muistan lyhyitä hetkiä Helsingistä, ja paljonkin heti sen jälkeen, kun lentokone laskeutui Budapestiin, mutta itse lähtö, se hetki, kun astun kotiovesta ulos, siitä ei ole mitään muistijälkeä. Muistan kyllä perille saapumisen, mutta lähtö on hävinnyt ajan sumuun. Aivan varmasti minulla on ollut pelkoja ja epävarmuuksia ja jännitystä, ehkä innostusta ja jopa onnellisuuttakin matkalle lähdöstä, mutta se kaikki on unohtunut. Uuteen maailmaan astumisen mullistava vieraus on peittänyt kaiken kotona aiemmin koetun alleen.

Toki neljä ensimmäistä kertaa kun lähdin maailmalle, joka kerralla irtisanoin vuokrasopimukseni ja vein omaisuuteni johonkin varastoon. Lähtiessäni minulla ei siis ollut enää kotia. Ovi oli suljettu perässä, avaimet palautettu, ja muuttokuorma purettukin hyvissä ajoin ennen lähtöä. En lähtenyt maailmalle kotoa. Selkeää lähdön hetkeä ei edes ole. Se voi selittää jotain. Mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, ja johan niistä alkaa olla kaksikymmentä vuotta, en oikeastaan muista edes asunnoistani poismuuttoa. Luulisi, että ensimmäisestä omasta asunnosta pois muuttaminen olisi niin iso tapaus, että siitä olisi jäänyt jokin muistijälki (muutakin kuin muisto yhdestä valokuvasta, jonka otin lähtiessäni jo osin tyhjentyneestä huoneesta), mutta ei. On myös mahdollista, että muutin asunnosta pois jo keväällä, vaikka lähdin Unkariin vasta syyskuussa, mutta en pysty muistamaan edes vuodenaikaa. Ja toinen muuttoni, silloin kun lähdin puoleksi vuodeksi Intiaan, siitäkään en muista mitään. Muistan kyllä, kun muutin sisään siihen asuntoon Unkarista palattuani, ja raahasimme kaverin kanssa sänkyä kapeita portaita pitkin ylös aina kahdeksanteen kerrokseen, mutta poismuuttoa en muista koskaan edes tapahtuneen.

Sen tunteen sen sijaan muistan, kun ensimmäisten matkojeni lopussa lähdin paluumatkalle takaisin kotiin. Se on ollut voimakas tunne. Muistan miskolcilaisen asuntolan ovella iskeneen pakahduttavan tunteen, kuinka yksi elämänvaihe oli pysyvästi takana, ja vastaavan tunteen, mutta lievempänä, kun lopullisesti lähdin Kundapurasta. Ne ovat tallentuneet. 

Toki voisin psykoanalysoida itseäni, ja arvuutella johtuuko tämä siitä, etten ole koskaan juurikaan kokenut aikuiselämääni omakseni. Kun olen lähtenyt Suomesta, olen lähestulkoon aina lähtenyt pois jostain, missä minulla ei oikeastaan ole mitään, ja maailmalta kotiinpalaamisen surun voimakkuus on johtunut ihan jo siitäkin, etten oikeastaan edes halua palata. Joillain matkoillani tuo pitää jonkin verran paikkansakin, mutta laajassa perspektiivissä se on vain fiktiota. Ehkä todenmukaisemmin tämä johtuu vain siitä, että Suomi on koti, ja koti on rakkaimmillaankin tylsä. Elämä Suomessa on “varsinaista elämää”, ja matkat maailmalla ovat mielenkiintoismpia, vaihtelevia väliaikanumeroita, jotka kuitenkin loppuvat ajallaan. Matka on muusta elämästä itsenäinen tarina, joka alkaa kun pääsee perille, ja päättyy kun sieltä lähtee pois. Kun katson Netflixistä elokuvaa, en minä muista miltä tuntui alkaa selailla Netflixin valikoita, tai miltä tuntui sammuttaa televisio elokuvan jälkeen – kyllä minä muistan ainoastaan sen elokuvan. 

Vuosi vuodelta syksy on myös tuntunut aina raskaammalta. Kun kaamosmasennus on tarpeeksi ottanut syliinsä, ei mikään tunnu enää miltään. Minä vain lähden. Jossain takaraivossani on pieni toivon pilkahdus, että etelän aurinko toisi elämääni taas edes ripauksen iloa – ja elämänkokemus kertoo, että se on tähän asti joka vuosi aina auttanut – mutta vastentahtoisesti pakottaen minä liikkeelle lähden. Ei lähteminen ole mikään suuri hetki – onneksi. Sillä jos se ei olisi jo rutiinia, se olisi tänäkin vuonna jäänyt varmasti tekemättä.

Mutta ei lähtö ollut tällaista silloin ensimmäisillä kerroilla, ei tietenkään. Ei minulla ollut rutiinia. Minulla ei ollut oikeastaan edes vielä kaamosmasennusta, pelkkä kaamosväsymys vain. Sen takia onkin hämmentävää, etten lähtöjä muista.

Toki muistan joihinkin lähtöihini liittyviä hetkiä vuosien varrelta: Kuten sen kerran, kun yhtäkkiä lähdettyäni huomasin, etten ollut ollenkaan kurkannut pakastimeeni ennen kuin irrotin sen seinästä. Päässäni pyöri vain mielikuvia katastrofaalisesta vesivahingosta, joten soitin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle (jolla oli yleisavain), että voisiko hän käydä vilkaisemassa. Tai Tansaniaan lähdöstäni muistan sen, että nukuin lähtöä edeltävän yön lentokentällä – osittain tietysti lentopelostanikin johtuen, mutta etenkin säästääkseni taksimatkan hinta.

Hämmentävää.

Ehkä maailmalle lähteminen ei vain ole yhtä iso juttu kuin siellä oleminen.

Tai toisaalta tämä voi johtua myös ihan näistä blogeistanikin. Kaikki alkupään blogini alkoivat vasta siitä tilanteesta, kun olen jo perillä. Olen sanallistanut muistoni vasta perille päästyäni, ja aivan kuten valokuvien ottaminen, myös ajatusten ylös kirjoittaminen auttaa muistojen rakentamisessa. Ovatko kirjoitetut muistot totta, sen enempää kuin valokuvatutkaan, siitä voi tietysti aina keskustella, mutta ne ovat kuitenkin muistoja. Ja muisto, joka on olemassa, on parempi kuin muisto, joka on unohtunut. Eivätkä muistot pääsääntöisesti totta ole koskaan.

Tänä vuonna viimeisenä aamuna kävelin asuntoa ympäri, ja yritin keksiä mitä vielä olen unohtanut pakata mukaan. Tarkistin moneen kertaan, että kaikki välttämätön on mukana. Aina kun keksin vielä jotain, heitin sen nopeasti jonnekin laukkuihini. Kaikki edellisen päivän rinkan tasapainottamiset menivät täysin hukkaan. Kiehautin itselleni nopeasti purkkihernekeittoa, ja tyhjensin huoneeni roskakorin. Sitten huomasin, että kohta myöhästyn junasta, jätin loppusotkujeni siivoamisen veljeni hommaksi, heitin rinkan selkään, repun vatsapuolelle, ja lähdin kävelemään asemaa kohden.

En minä ajatellut mitään. Enintään sitä, että nyt pitää mennä. Aurinko pilkahteli kaupungin kattojen takaa. Ahdistuskin oli kurissa. Edes käteni ei tärissyt.

Näin minä lähdin tällä kertaa.

Aloitin pakkaamisen passista, kuten aina. Laitoin Facebookiin kuvan pakkaamisen aloittamisesta, jossa yksinäinen passini lojui muuten vielä tyhjän valkoisen muovikorin pohjalla. Olen jo vuosia pakannut pidemmille matkoille ottamalla pari viikkoa etukäteen esiin korin, johon aina pudottelen yksi kerrallaan tavaroita, sitä mukaa kun muistan niitä matkalla tarvitsevani. Passi, eurooppalainen sairausvakuutuskortti, käteistä rahaa, lakanoita, kevyet retkiruokailuvälineet, kiikarit, ja niin edespäin.

Koska päivitykseni kuvassa oli vain passi, sitä kommentoitiin, että hammasharja puuttui. Oletan sen olleen viittaus 1990-luvulla televisiossa pyörineeseen Passi ja hammasharja -visailuohjelmaan, joka muistaakseni oli jopa aikakautensa suomalaiseksi viihdeohjelmaksi melkoisen yhdentekevä ja turha. Enkä oikeastaan koko ohjelmasta mitään muuta muistakaan, kuin sen nimen, joka on uponnut ikäisteni sukupolvikokemukseen syvälle ja pysyvästi.

Passi on tietysti matkalle lähtiessä välttämätön. Ainakin, jos edes harkitsee, että matkalla voisi mahdollisesti jossain välissä käväistä Schengen-alueen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Suomessa henkilökortin hinta on merkittävästi passia kalliimpi, hankin suosiolla itselleni pelkän passin (niin kuin suurin osa suomalaisista). Mutta hammasharja, se ei ole pakatessa prioriteettilistalla kovinkaan korkealla.

Kun googlailin tietoa Passi ja hammasharja -ohjelmasta, sain selville paitsi sen, että sen logo oli järkyttävän ruma, myös sen, että se perustui brittiläiseen Don’t Forget Your Toothbrush -formaattiin. Ja aloin miettiä, mikä on tämä pakkomielle hammasharjan muistamiseen. Siis toki pakkaan itse hammasharjani aina mukaan, ja jos unohdan sen, harmittelen sitä hetken kunnes hetimiten käyn ostamassa uuden, mutta kai hammasharja on matkalta mahdollisesti unohtuvien esineiden listalla yksi kaikista merkityksettömimmistä.

Jos unohdan passin, en voi matkustaa; jos unohdan pankkikorttini, en voi tehdä mitään; jos unohdan ottaa housut mukaan, poliisi tulee ja pidättää. Jos unohdan ottaa mukaan munalukon, minun täytyy – taas kerran – ostaa itselleni matkan varrelta uusi munalukko kaikkien niiden aiemmin ostamieni jatkoksi, ja sitten minulla on jo kohta kymmenen munalukkoa vaikka yksikin riittäisi ihan hyvin. Minulle on kerääntynyt tarpeettoman monta USB-muistitikkua ja muistikortinlukijaa varastoihini ihan vain koska olen unohtanut ottaa niitä pakatessa mukaan. Ja joka ainoa ostos on ollut pohjimmiltaan turha, sillä tosiasiallisesti en uutta olisi tarvinnut, jos vain olisin muistanut ottaa jo omistamani lähtiessä mukaan.

Hammasharjat sen sijaan ovat käyttötavaroita. Jokaiselle ostetulle hammasharjalle on aina käyttöä. Jos unohdan hammasharjani kotiin, ja joudun ostamaan uuden matkalta, sitten minulla vain on hammasharja kotona odottamassa. Kumpikaan ei jää turhaksi, kumpikin käytetään loppuun asti. Uusia hammasharjoja on ostettava joka tapauksessa parin kuukauden välein, kun harjakset alkavat harottaa ja kerätä epämääräisiä likatahroja sisäänsä. Olen kerran elämässäni pessyt hampaani homehtuneella hammasharjalla, ja sen oksenteluntäyteisen yön jälkeen en toivo sitä virhettä toistavani.

En muista, että olisin koskaan unohtanut ottaa hammasharjaa mukaan pidemmille matkoilleni. Toki kotimaan sisällä, kun vaikka olen joskus äitini luona käynyt kylässä, olen unohtanut pahimmillaan suurin piirtein kaiken mahdollisen lähtiessä kotiin, mutta kahden päivän reissuihin ei pakata kovinkaan huolellisesti. Ja silloinkin hammasharjaongelma on ratkennut yksinkertaisesti sillä, että olen yhden aamun harmitellut likaiselta tuntuvia hampaitani, ja sitten käynyt ostamassa kaupasta uuden hammasharjan.

Hammastahnan unohdin viime vuonna Helsinkiin, veljeni vessan käsienpesualtaan reunalle. Ostin laivasta uutta. Näitä sattuu. Sateenvarjoja olen unohtanut tai hukannut useammankin pitkin maailmaa. Hanskoja myös, totta kai. Etenkin nuorempana olin matkustaessani hyvinkin leväperäinen, ja unohdin koko ajan jotain joka paikkaan – mutta onneksi kaiken arvokkaan olen useimmiten saanut takaisin. Sellaista elämä on, jos minun hajamielisten aivojeni kanssa on syntynyt.

Mutta jos jotain unohtuu lähtiessä, tai jotain unohtuu matkalle, niin toivon koko sydämestäni, että se olisi hammasharja. Tai sukat. Sukat olisivat ehkä vielä hammasharjaakin harmittomampia unohdettavia. Jos joskus olenkin unohtanut sukkiani johonkin majapaikkaan tai pudottanut ne laukuntaskusta tai housunlahkeesta jonnekin rautatieaseman lattialle, niin en minä ole sitä edes huomannut. Sukkia nyt hukkuu jopa matkalla pesukoneesta pyykkinarullekin, ja se on vain koko ihmiskunnalle samaistuttava hupaisan hämmentävä mysteeri.

Joka tapauksessa hammasharja, aivan kuten kaikki hygieniavälineet – saippua, kosteusvoiteet, deodorantti, mitä niitä nyt on – pakataan ihan viimeisinä. Ne eivät ole esineitä, joita erityisesti tarvitsisi matkustaessa, vaan ne ovat esineitä, joita tarvitaan ylipäätään elämässä koko ajan ja joka päivä. Niiden paikka on kylpyhuoneessa vakiopaikoillaan aina lähtöä edeltävään iltaan asti, jolloin siirrän ne meikkilaukkuuni odottamaan lähtöä.

En minä hammasharjaa halua unohtaa. Mutta jos se jää, niin, no, tuskin sitä sen enempää edes mietin. Lähtiessä tarkistan moneen kertaan, että passi on mukana, ja pankkikortti, ja puhelin, ja puhelimen laturi – ehkä jopa varmistan, että vesivärit ovat mukana, ja kiikari, ja mitä muita harrastus- ja hupivälineitä mukaan olen ottamassakaan – mutta hammasharja vilkaistaan sitten vasta illalla kun on hammaspesun aika.

Paitsi ehkä tällä kertaa, sillä olen huomannut miettineeni huomattavasti tavallista enemmän hammasharjan pakkaamista. Kirjoitin siitä jopa blogitekstin.

Kun aikoinani olin Unkarissa vaihto-opiskelijana, silloin viisi elämää sitten, nuorena miehenä joka ei tiennyt vielä mistään mitään, luimme amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla Herman Melvillen novellin Bartleby the Scrivener. Se on maineikas novelli, kovin tunnettu, ja erinomainen harjoitusteksti helpohkoihin tekstianalyyseihin kirjallisuuden alkeiskursseilla. Se kertoo miehestä, Bartlebystä, lakitoimiston kirjurista, joka uudessa työpaikassaan on ensin ahkera ja luotettava työntekijä, toimiston parhaimmistoa, mutta yhtäkkiä, näennäisesti ilman mitään syytä, alkaakin vastata jokaiseen pyyntöön “I would prefer not to”, mieluummin en.

Kun sitä silloin luin, arvostin tekstin sujuvan kaunista kieltä ja mielenkiintoista ihmiskuvaa, mutta pidin sitä lähinnä absurdina kertomuksena ihmisestä, joka reagoi ja käyttäytyy väärin. Toki se on sitä nykyisinkin, ja kukaan, joka on koskaan sarjakuviani lukenut, tietää, että tilanteissa väärin käyttäytyvät ihmiset ovat aina huumorintajuni ytimessä. Mutta en olisi uskonut silloin, että voisin jonain päivänä samaistua tuohon tuskastuttavaan mieheen, joka ei tee mitään, ei nouse edes porraskäytävän lattialta ylös, tai ei syö, ihan vain, koska “mieluummin ei” niin tee.

Nykyisin tuo lause, jonka luin kertomuksessa kaksikymmentä vuotta sitten, on se lause, jota vastaan joudun pääni sisällä taistelemaan joka päivä. Heräisinkö aamulla? Mieluummin en. Avaisinko jääkaapin, että voisin ottaa sieltä levitteen leipien voiteluun? Mieluummin en. Söisinkö jotain? Mieluummin en. En toki toimi kuten Bartleby, minä en kuuntele aivojani, aivoni ovat tyhmät. Jos kyse on vain siitä, että aivoni eivät mieluummin tee jotain, jätän sen yksinkertaisesti huomiotta ja laitan itseni tekemään. Jos taas kyse on aivojeni uhmaikäisistä itkupotkuraivareista, jolloin aivot kirkuvat täydessä vastarinnassa, että en halua laittaa kenkiä jalkaan! en halua nostaa lattialle pudonnutta leipää biojäteastiaan! en halua syödä mitään!, silloin minä olen kuin rauhallinen, malttinsa säilyttävä vanhempi, joka tyynesti toteaa, että taistelunsa pitää valita. Ei sitten laiteta kenkiä jalkaan. Kokeillaan parinkymmenen minuutin päästä uudelleen.

Haluaisinko nyt laittaa kengät jalkaan?

Mieluummin en.

No hyvä, nyt voin sentään neuvotella itseni kanssa.

Toki olin jo Unkariin lähtiessäni tarponut läpi ensimmäisen lievän masennuskauteni. Olin ymmärtänyt, että saamattomuuteni ja ilottomuuteni ei ollut normaalia. Se ei ollut minulle ominainen persoonallisuuspiirre, jotain, mitä minä nyt vain satuin olemaan, vaan se oli oire. Tämän oivallettuani minä otinkin ja lähdin Unkariin, hakemaan vauhtia jostain muualta, hakemaan alakuloiselle mielelleni piristystä vaihto-opiskelun tuomasta vaihtelusta. Olin silloin jo onnistunut hahmottamaan jo senkin, että Suomen talvi ei sovi minulle. Olin osannut laskea yksi plus yksi, ja huomannut, että joka marraskuu lihomani viisi kiloa, joka keväällä aina suli pois talvilumien mukana, ei ollut sekään normaalin rajoissa. Aivan kuten olin huomannut, että marraskuussa puoleen vuorokauteen kohonnut unentarpeeni ei ollut sekään tervettä. Jo silloin matkani tarina oli se, että halusin matkustaa auringon perässä etelään. Jo silloin näin itseni oman elämäni Nuuskamuikkusena, tai lintuna, joka talven tullen muuttaa etelään.

Ei niin, että olisin tehnyt talvisista pakomatkoistani silloin itselleni vielä mitään normia. Seuraavan kerran lähdin ulkomaille neljä vuotta myöhemmin. Ja sitä seuraavan kerran taas kolmen vuoden päästä. Mutta vuosi vuodelta kaamosmasennukseni ovat vain syventyneet, ja oikeatkin masennuskaudet pahentuneet. Pienestä väsymyksestä ja tahdottomuudesta on tullut lamauttavaa taistelua omia aivoja vastaan, ja vähäisestä harmituksesta on tullut pahimpina päivinä kaiken estävä läpipääsemätön muuri.

2010 olin Etelä-Ranskassa, 2011 olin Tansaniassa, 2013 olin Roomassa, 2014 myös, 2016 kävin Espanjassa ja Portugalissa, 2017 palasin Unkariin ja sen lähialueille, 2018 kävin vain lyhyesti Budapestissä, 2019 matkasin syvemmälle Balkanille, aina Kreikkaan asti — ja kahden masentuneeseen sumuun kadonneen suljetun vuoden jälkeen kävin 2022 taas Espanjassa ja Marokossa.

Tänä vuonna lähden taas.

Ihmiset kyselevät, minne suuntaan. Millaisen matkasuunnitelman olen tehnyt?

Minun varmaankin pitäisi tehdä suunnitelma.

Mutta mieluummin en.

Masennuksen ikävimpiä piirteitä on se, että siinä menettää kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Tällä hetkellä olen “vain” kaamosmasentunut, joten näen, että keväällä taas pystyn mihin vain, mutta siihen asti ei ole mitään. On vain päivä kerrallaan. En minä pysty nyt näkemään, mitä etelässä on, ja mitä siellä teen. Mutta tiedän, että kunhan vain matkustan etelään, ja näen taas itselleni niin rakkaan talon kattojen yläpuolelle kohoavan auringon, silloin näen myös taas tulevaisuuden, näen, minne haluan mennä ja mitä tehdä. Sinne asti minä vain matkustan jonnekin etelään päin, jotenkin, joskus tässä marraskuussa.

Haluanko lähteä etelään? Mieluummin en.

Bartleby oli surullinen mies, joka uskoi omaan masentuneeseen haluttomuuteensa. Minä onneksi en ole.

Vuosituhat oli saavuttamassa täysi-ikäisyyttään, ja minä olin kävelemässä Budapestin kaduilla. Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta raketit olivat paukkuneet kaikkialla jo tunteja, elleivät päiviä. Kaduilla leijaileva ruudinkatku kävi kurkkuuni, ja savu peitti näkyvyyttä, Tonavaa kohti lähestyessä sekoittuen joelta nousevaan sumuun.

En viihtynyt Budapestin illassa. Ihmisiä oli liikaa kaupungin kapeilla kaduilla, he olivat meluisia — paitsi paukkupommeineen myös torvineen ja yleisine älämölöineen — ja suuri osa heistä oli silmin nähden humalassa. Juttelimme tästä edellisenä päivänä Melindan kanssa. Ilmeisesti hän jakaa inhoni väenpaljouksia kohtaan, kertomansa perusteella vielä voimakkaammin kuin minä. Hän muisti sen piirteen minusta, mikä yllätti. En tiedä, oliko hän valmistautunut jälleennäkemiseemme lukemalla kaikki vuosien varrella vaihtamamme sähköpostit ja Facebook-viestit läpi, vai onko hänellä vain hämmästyttävän hyvä muisti. Minä muistin hänestä lähinnä sen, että neljätoista vuotta sitten hän oli joskus maininnut pitävänsä leijonista. Enkä ole varma, onko sekään oikea muisto. Ehkä se oli joku muu.

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi viettänyt uuttavuotta itäisen juomakulttuurin alueella. Siis niin, että olisin viettänyt sitä jossain julkisessa paikassa, muiden kuin lähimpien perheenjäsenten kanssa. Olisiko ollut peräti vuosituhanteen vaihde?

Muistan kun vuosituhat vaihtui. Tai tuhatluku, jos haluaa nipottaa. Olin Puolangalla, olin Paljakassa, paikallisessa laskettelukeskuksessa. Siellä oli puolankalaiseksi iso ja valtava ilotulitus, eli sellainen vaatimaton ja mukavankokoinen, etenkin verrattuna niihin loputtomiin ylilyönteihin, joita tuona uutenavuotena pitkin maailmaan ammuttiin. Ilotulituksen oli kuulemma tarkoitus päättyä suureen loppuhuipentumaan, laskettelurinteeseen syttyviin suuriin, palaviin numeroihin: “2000”. Mutta totta kai se epäonnistui, tietysti, miten muuten olisikaan voinut käydä, Puolangalla, pessimismin pääkaupungissa. Rinteessä pölähti vain iso tussahdus, sinänsä vaikuttava pieni sienipilvi, mutta huipentumaksi aika antiklimaattinen. Miksi edes yrittivät?

Oliko tämä myös se vuosi, jolloin Paljakassa kyyditsin erästä lomailijaa mökilleen, ja tuon kymmenminuuttisen matkan ajan hän kyseli autoradioni merkkiä ja mallia ja kertoili tarinoita autoradioiden varastamisesta? “En minä, mutta jotkut minun kaverit”, hän oikeasti sanoi jossain välissä kun katsahdin häneen epäilevästi. Ehkä se on edellinen vuosi. Silloinkin olin Paljakassa autokuskina. Pudotin auton avaimet erään mokin laudoituksen väliin, ja sitten sitä yritettiin onkia sieltä porukalla kymmeniä minuutteja, ehkä toista tuntiakin. Tietysti suuri osa avustajistani oli ympäripäissään, ja heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen muistan, ja muistan varmuudella vuodenkin.

Olen miettinyt muistiani paljon nyt kun olen taas palannut Unkariin. Muistiini nousee aina yhtäkkisiä katkelmia vuosien takaa, joista välillä saan kiinni, ja pystyn kaivamalla kaivamaan esiin lisää yksityiskohtia, ja välillä en. Päivää ennen Melindan tapaamista käveleskelin kaupungilla, ja satuin yhteen Budapestin suurista ja kauniista toista sataa vuotta vanhoista kauppahalleista. Yhtäkkiä muistin, että olen ollut siellä ennenkin, ja muistin että Melinda oli siellä myös. Etsin sieltä matkamuistoja, sen muistan. Senkin muistan, etten löytänyt. Silloin matkamuistomyymälöitä oli vähemmän kuin nyt, nyt koko yläkerran parvi oli varattu lähes vain ja ainoastaan turistikrääsälle, mutta aivan kuten nytkin, silloinkin lähes kaikissa matkamuistoissa luki Budapest. En minä halunnut Budapest -muistoa, minun Unkarini oli silloin Miskolc.

Mutta miksi Melinda oli siellä? Oliko Melinda siellä? Minulla ei ole muuten minkäänlaista muistikuvaa, että olisin koskaan ollut Budapestissä Melindan kanssa. Ja ketä muita oli mukana? En varmasti ollut Melindan kanssa siellä kahdestaan. En muista, että olisin koskaan ollut Melindan kanssa missään kahdestaan — ennen kuin nyt, loppuvuonna 2017.

Kysyin Melindalta, voiko muistoni pitää paikkaansa. Hän sanoi muistavansa, että olisi joskus jossain Budapestissä esitellyt jotain kauppahallia jollekulle, ja ihan vain loogisesti päättelemällä hän tuli siihen johtopäätökseen, että sen jonkun täytyi olla joku meistä Miskolcin vaihto-opiskelijoista. Miksi muuten hän olisi esitellyt kenellekään tyypillisiä unkarilaisia ruokia? Mutta en kysellyt enempää, juttumme siirtyi luontevasti seuraavaan aiheeseen. Miten päädyimme siihen kauppahalliin? Mistä Melinda putkahti Budapestiin? Matkustimmeko sinne yhtä matkaa vai tapasimmeko siellä? Melinda sanoi, että Yannis olisi ollut myös mukana — mikä on luultavaa, en muista käyneeni silloin millään pidemmällä reissulla, että Yannis ei olisi ollut yhtenä mukana. Mutta oliko muita? Ja missä yhteydessä tämä on tapahtunut?

Äh. Ei voi muistaa.

Budapestin keskusta uudenvuodenaattona puolestaan toi mieleeni Kundapuran, tuon pienen kylän Intian Karnatakan rannikolla. Sielläkin oli juhlapäivinä ihan hirveästi ihmisiä liikkeellä — ja Intiassa juhlapäiviä on paljon ja usein — ja raketteja ammuttiin koko ajan joka puolella. Ei välitetty turvavälineistä, turvaetäisyyksistä, koirien hyvinvoinnista, ei, raketteja ammuttiin mistä vain milloin vain. Lapset paukuttelivat kiinanpommejaan rajoituksetta, raketteja ammuttiin ilmaan väenpaljouden keskeltä ohikulkijoita asiasta edes varoittamatta, rakettien räjähdyksistä jäljelle jääneet muovi- ja pahviosat satelivat niskaan missä ikinä kävelikin. Sellainen oli Intia diwalina 2007, sellainen oli Unkari uutenavuotena 2018.

Siitäkin on jo yksitoista vuotta. Huh.

Ei niin, etteikö tuntuisi, kuin se kaikki olisi tapahtunut kaksi elämää sitten jollekulle muulle, mutta silti. Aika kuluu. Sitä Melindakin päivitteli: Voiko siitä tosiaan olla jo 14 vuotta kun viimeksi tapasimme. On siitä, minä sanoin. Ja kyllä siitä voikin olla. 14 vuotta on pitkä aika, melkein yhden aikuistumisen pituinen, ja siltä se minusta kyllä tuntuukin. Se Kimmo, joka oli aikoinaan Miskolcissa, ei ole se sama Kimmo, joka nyt istui Melindan kanssa tuossa Hare Krishnojen pyörittämässä kasvisravintolassa. Ei miltään osin. Eihän se ollut vielä edes kasvissyöjä.

Ajan kulumista ja muistojen haalistumista minä tietysti mietin myös ennen tapaamistani Melindan kanssa. Seisoskelin Westendin kauppakeskuksessa siinä kohdassa mihin olimme sopineet tapaamisemme, lueskelin kauppakeskuksen langattomasta netistä Suomen uutisia ja kavereideni ja puolituttujeni kuulumisia Facebookista, ja muistelin, mitä Melindasta muistinkaan. Muistin asioita, joita me olimme tehneet, paikkoja, joissa olimme käyneet. Muistin kuinka kävimme Debrecenissä hänen vanhassa koulussaan, jossa hän upposi nostalgiaan johon me muut emme voineet osallistua, muistan käyneeni joskus koripallopelissä hänen ja hänen ystävänsä kanssa, muistan, että hän auttoi meitä jollain niistä loputtomista byrokratiareissuistamme, joilla etsimme oikeaa paikkaa saadaksemme opiskelijaviisumiimme vaaditun leiman. Mutta kuka hän oli? Muistan toki, että hän oli miellyttävä ja ystävällinen ja avulias ihminen, mutta mistä hän piti, mistä ei pitänyt? Paitsi leijonista. Ehkä se ei tullut koskaan puheeksi.

Eikä sillä tietysti ole mitään väliäkään. Siitä on 14 vuotta. Siinä ajassa ehtii muuttua jo moneen kertaan, etenkin nuorena. Tykkäämiset ehtivät heitellä laidasta laitaan, vaatemaun täytyykin muuttua (mikään ei näytä nolommalta kuin 15 vuotta vanha muoti), tuskin hän pitää enää niistä leijonistakaan. Liekö edes muistaa pitäneensä? 23-vuotiaana sitä odottaa elämän alkamista ja suunnittelee kaikkea sitä, mitä tulee aikuisena sitten tekemään, 37-vuotiaana elämä on ehtinyt jo jatkuakin jonkin aikaa, ja aikuistuessaan on huomannut, että juuri mitään siitä, mitä nuorempana odotti, ei olekaan tapahtunut. Ja sekin, mikä on tapahtunut, onkin ollut täysin erilaista kuin millaiseksi sen kuvitteli.

Keskiyön lähestyessä ihmiset alkoivat kerääntyä Tonavan rantaan, tuhannet ihmiset, niin turistit kuin unkarilaisetkin. Minäkin menin heidän perässään. Ehkä tämä olisi se paikka, jossa uusi vuosi otetaan vastaan. Ehkä Budan palatsilta, joen toiselta puolelta kukkulan päältä, ammutaan kaupungin suuri ja virallinen ilotulitus. En tiennyt, netin lukuisat Uusi vuosi Budapestissä -mainossivustot olivat hyvin vaitonaisia asiasta. Ilotulitusta oli kuitenkin koko ajan kuulunut ja näkynyt joka puolelta.

Keskiyö saapui. Mölinä lisääntyi. Minulla ei ollut kelloa, mutta jollain hetkellä kaikki alkoivat huutaa ja puhaltaa torviinsa, ja sitten — ei mitään.

Ympärillä pyörivän ilotulituksen määrä ei lisääntynyt millään tavoin. Tonavan vastakkaiselta puolelta, Budan puolelta, ei näkynyt kuin yksittäisiä raketteja. Miksi kaikki kokoontuivat tänne? Vieressäni seisoi jotain intialaisen näköisiä turisteja, kännykät ojossa kuvaamassa Budan palatsia, odottaen että siellä alkaisi tapahtua. Minuutin jälkeen he alkoivat katsella toisiaan, laskivat kännykkänsä alas ja totesivat, että ei täällä mitään tapahdu. Antikliimaksi, kuin vuosituhannen vaihteen ilotulitus Puolangalla.

Uudenvuoden aatonaattona nojailin kauppakeskuksen keskuskaiteeseen, ja jännitin tunnistaisinko Melindaa kun hän tulee. Mietin, miten keskustelumme lähtisi sujumaan. 14 vuotta on pitkä tauko ihmissuhteessa, vaikka sen aikana olisikin parikymmentä viestiä netissä vaihtanut. Mutta en ollut erityisen huolissani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen vanhaa tuttavaa tapaamassa. Aina ne ovat sujuneet hyvin.

Eikä minun edes pitänyt tunnistaa Melindaa. Hän tunnisti minut. Ja vielä takaapäin. Kai se auttaa, että olen edelleen lyhyt niin kuin aina ennenkin, ja seisoin oikeassa paikassa.

Ja me menimme syömään, ja siirryimme sieltä kahvilaan, ja kuusi tuntia juteltuamme ja juoruituamme saatoin hänet junaan ja toivottelimme toisillemme, että näkisimme seuraavan kerran alle 14 vuodessa.

Uusi vuosi 2018 Budapestissä oli tympeä ja antiklimaattinen. Kävelin takaisin asunnolle humalaisten ihmismassojen välistä puikkelehtien, kaikkialla levinneitä loputtomia roskia talloen, loputtomasta rikinkatkusta kakoen. Tässä ei ollut mitään tarinaa. Tässä ei ole mitään muistettavaa. Tämä on vain yksittäisiä faktoja elämän varrelta: Yhden uudenvuoden kerran vietin Budapestissäkin. Eipä siitä jäänyt muuta kerrottavaa.

Mutta Melindaa oli mukava nähdä. Siitä voin jo nyt sanoa, että se on tämäntalvisen matkani kohokohtia, ja jotain, jota voin muistella vielä vuosien ajan jälkeenpäinkin. Jo itsessään yhden Unkarin-matkan arvoista. Mutta mitä muistan siitä 14 vuoden päästä?

Tällä kertaa emme puhuneet edes leijonista.

Tunnustan epäluuloni Itä-Eurooppaa kohtaan. Pääni sisällä koko alue on vähän sellainen musta aukko, jossa en ole koskaan kokenut olevan juuri mitään mielenkiintoista. Vain vanhan Neuvostoliiton karvalakkipäisiä miehiä rapustuneen betoniarkkitehtuurin keskellä jonottomassa ihan vain jonottamisen ilosta.

Eikä vaihto-opiskelijakauteni Miskolcissa sitä ainakaan parantanut. Oli siellä vietetty aika miten mukavaa ja hurmaavaa tahansa, niin olihan Itä-Unkari silti aika ankean byrokraattinen pussinperä, jossa ihmiset apaattisina hyväksyivät sen, että mikään ei oikein toimi. Ja nostalgia-arvot sikseen, ei Miskolc ole mikään maailman ihanin paratiisi vieläkään. Miskolcin jälkeen vietin vielä yhden yön Debrecenissä, joka oli lähinnä lohduttoman ankea — vaikka myönnänkin, että syynä oli myös loputon tihkusade, jonka onnistui tarpeeksi jatkuttuaan vuotamaan kenkäni sisään.

Mutta vielä Ita-Unkaristakin itään? Miksi ihmeessä sinne menisin? Mitä ihmettä tekisin Romaniassa?

Mitä tiesin Romaniasta? Romanien huonon aseman. Ympäri Eurooppaa levinneet romanikerjäläiset. Ceausescun. Hänen kuolemansa uutisoinnista minulla on jonkinlainen lapsuusaikainen muistikuvakin. Tiesin tietysti myös, että romanialainen elokuva on ollut elokuvataiteen terävintä kärkeä viimeiset kymmenisen vuotta, mutta niistäkin näkemäni ovat olleet lähinnä ahdistavia kuvauksia henkisestä ja fyysisestä väkivallasta rujon betoniarkkitehtuurin keskellä. Ei painajaismainen kuvaelma laittomasta abortista Ceasescun ajan Romaniassa hirveästi houkuttele turistiksi, vaikka se elokuvateatteriin asti houkuttelisikin.

Romaniaan pääsykin tuntui olevan työn ja tuskan takana. Unkarin ja Romanian liikennepalveluiden internet-sivut ovat toistakymmentä vuotta kehityksestä jäljessä, ja varsinkin Unkarin itärajan ylittäminen on jotain tarkoin varjeltua salatiedettä, jota ei ihan kaikille halutakaan kertoa. Tuntikausien etsimisestä huolimatta en onnistunut löytämään yhtä ainoaa bussiyhteyttä Debrecenistä rajan yli (sellaista, jolle olisin löytänyt lähtöpaikan ja keksinyt mistä voi ostaa matkalipun), ja junayhteydetkin kiersivät lähinnä Budapestin kautta ylimääräiset tuhat kilometriä. Debrecen ja Oradea ovat kaksi 200 tuhannen asukaan kaupunkia alle sadan kilometrin päässä toisistaan, enkä onnistunut mistään löytämään yhtä ainoaa järkevää liikenneyhteyttä kaupungista toiseen.

Lopulta onnistuin löytämään yhden Debrecenistä itään lähtevän junayhteyden Deutsche Bahnin sivulta (sillä totta kai Unkarin ja Romanian väliset junayhteydet etsitään Saksan junayhtiön aikatauluhausta), ja tarpeeksi aikaa pähkäiltyäni löysin jopa Debrecenin rautatieaseman nurkasta yhden tiskin, jolta pystyi ostamaan ulkomaanliikenteen lippuja. Juna- ja bussiyhteyksiä Wieniin mainostettiin kyllä joka paikassa, mutta itään päin kulkee vain yksi juna päivässä ja siitä kerrotaan vain niille, jotka osaavat sellaista erikseen kysellä. Ja lisäksi kulkemani noin sadan kilometrin matka Debrecenistä Satu Mareen kesti lähes viisi tuntia — josta noin puolet kului passintarkastukseen.

Niille, jotka haaveilevat Suomen eroamista Schengenistä ja rajatarkastusten palauttamista kaikille rajoille, minä sanon seitsemäntoista kirosanaa ja suoraan kasvoja kohden osoitetut kaksi keskisormea.

Mutta kun ylitin rajan, tulinkin yllätyksekseni parempaan paikkaan. Unkarin yksisanaisia murahduksia tuhisseet rajavartijat vaihtuivat ystävällisesti hymyilevään, täydellistä englantia puhuvaan mieheen, joka pahoittelen pyyteli anteeksi Romanian tämänhetkistä säätilaa, ja suositteli, että tulisin takaisin keväällä tai kesällä, jolloin maa olisi paljon kauniimpi ja miellyttävämpi. Ja sellaisena jatkui koko maa. Saavuin Satu Mareen, jota etukäteen hieman epäilin, romanialaista pikkukaupunkia. Löytyisikö sieltä kasvisruokaa, löytyisikö sieltä kielitaitoisia ihmisiä, miten pärjäisin taas kerran yhden uuden höpövaluutan kanssa. Ja sitten löysin itseni kaupungista, jossa puhuttiin yhtä hyvää englantia kuin Pohjoismaissa, istuin ravintolassa, joka olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla Helsingin trendikkäin hipsterimesta, söin siellä kasvishampurilaista, ja niin halutessani olisin voinut elää kokonaan vain pankkikortillani ilman yhdenkään Romanian lein nostamista.

Odotin jotain myyttisen vaikeaa ja köyhää Itä-Eurooppaa, mutta päädyinkin valtioon, joka oli modernimpi ja kansainvälisempi kuin Saksa. Kun saavuin Clujiin, päädyin siellä Street Food -festivalille, jossa ruokarekat möivät sitä samaa sipsikaljavegaanien mättöruokaa mitä kautta läntisen maailman syödään, samalla kun taustalla kolmihenkinen orkesteri soitti englanninkielistä Smooth Jazzia. Olin Keski-Euroopassa, mutta sen kielitaitoisemmassa ja huomattavasti halvemmassa versiossa.

Hyvä on, ei Länsi-Romania mikään Suomi tai Saksa ole. Hyvin pian keskusta-alueelta poistuttua kaupungit muuttuvat likaisiksi ja rähjäisiksi betonilähiöiksi — joista tulee lähinnä mieleen Italia tai Ranska. Mutta toisin kuin Unkarissa tai Slovakiassa tai Suomessa, täällä käytetyt betonielementit ovat olleet eri näköisiä. Useat loppumattomista betonikerrostaloista näyttävät jopa ihan oikeasti paikalla rakennetuilta, ilman niitä koko Itä-Euroopasta tuttuja samanlaisina toistuvia osia.

Ja kyllä niitä romaneitakin näkyy. Unkarin jälkeen, jossa romanit ovat syrjitty ja suljettu kaupungeista piiloon, Romanian kerjäläistilanne on ilahduttavan näkyvä. Ilmeisesti Romaniassakin tosin on kerjääminen kiellettyä, sillä jokainen romanikerjäläinen soitteli pienellä haitarillaan epätahtiin kahta nuottia edestakaisin. Kuten olen aina arvellut, että jos Suomessakin kerjääminen kiellettäisi, niin kohta kaikki kerjäläiset olisivat vain puhaltelemassa nurkkauksissaan kahden euron nokkahuiluja “katumuusikkoina”. Ne, joilla ei ollut haitaria, yrittivät kaupustella kuusenoksia. Havaintojeni mukaan kuitenkin ne, jotka antoivat näille oksankaupustelijoille rahaa, eivät kuitenkaan olleet oikeasti kiinnostuneita ottamaan niitä oksia mukaansa.

Mutta olin Romaniassa viikon. Kaikki, mitä siitä kerron, on sattumalta havaittuja yksityiskohtia. Näiden seitsemän päivän ja kolmen kaupungin (Satu Mare, Cluj-Napoca, Oradea) perusteella voisin väittää, että Romanian kaupunkien toreilla on aina laulavia pikkulapsia. Ehkä se on jokin joulujuttu. Ehkä se oli vain sattumaa. Tai ehkä Romaniassa ihan oikeasti on tapana, että joka ilta jokaisessa kaupungissa illalla kuuden aikaan kymmenkunta 3 – 9 -vuotiasta lasta nousee keskustorin lavalle laulamaan. Se on sitä paikalliskulttuuria.

Menin Romaniaan ihan vain kerätäkseni matkustushistoriaani yhden vieraillun valtion lisää. Mutta tämän viikon jälkeen jäi vahvasti sellainen olo, että tännehän täytyy palata. Ehkä jonain lämpimämpänä vuodenaikana. Sillä vaikka julkinen liikenne onkin unohtunut jonnekin vuosituhannen vaihteeseen, eikä lippuja voi vielä ostaa netistä ja aikatauluhautkin ovat vähän niin ja näin, niin Romania vaikuttaa kovin mukavalta maalta. En olisi oikeasti edes tarvinnut yhtään käteistä, sillä majoituspaikkojani lukuunottamatta kaikkialla kävi kortti, ja majoittajatkin olivat lähinnä yllättyneitä, kun sanoin maksavani paikallisella valuutalla enkä euroina.

Pitää siis palata. Tännekin.