Tunnustan epäluuloni Itä-Eurooppaa kohtaan. Pääni sisällä koko alue on vähän sellainen musta aukko, jossa en ole koskaan kokenut olevan juuri mitään mielenkiintoista. Vain vanhan Neuvostoliiton karvalakkipäisiä miehiä rapustuneen betoniarkkitehtuurin keskellä jonottomassa ihan vain jonottamisen ilosta.

Eikä vaihto-opiskelijakauteni Miskolcissa sitä ainakaan parantanut. Oli siellä vietetty aika miten mukavaa ja hurmaavaa tahansa, niin olihan Itä-Unkari silti aika ankean byrokraattinen pussinperä, jossa ihmiset apaattisina hyväksyivät sen, että mikään ei oikein toimi. Ja nostalgia-arvot sikseen, ei Miskolc ole mikään maailman ihanin paratiisi vieläkään. Miskolcin jälkeen vietin vielä yhden yön Debrecenissä, joka oli lähinnä lohduttoman ankea — vaikka myönnänkin, että syynä oli myös loputon tihkusade, jonka onnistui tarpeeksi jatkuttuaan vuotamaan kenkäni sisään.

Mutta vielä Ita-Unkaristakin itään? Miksi ihmeessä sinne menisin? Mitä ihmettä tekisin Romaniassa?

Mitä tiesin Romaniasta? Romanien huonon aseman. Ympäri Eurooppaa levinneet romanikerjäläiset. Ceausescun. Hänen kuolemansa uutisoinnista minulla on jonkinlainen lapsuusaikainen muistikuvakin. Tiesin tietysti myös, että romanialainen elokuva on ollut elokuvataiteen terävintä kärkeä viimeiset kymmenisen vuotta, mutta niistäkin näkemäni ovat olleet lähinnä ahdistavia kuvauksia henkisestä ja fyysisestä väkivallasta rujon betoniarkkitehtuurin keskellä. Ei painajaismainen kuvaelma laittomasta abortista Ceasescun ajan Romaniassa hirveästi houkuttele turistiksi, vaikka se elokuvateatteriin asti houkuttelisikin.

Romaniaan pääsykin tuntui olevan työn ja tuskan takana. Unkarin ja Romanian liikennepalveluiden internet-sivut ovat toistakymmentä vuotta kehityksestä jäljessä, ja varsinkin Unkarin itärajan ylittäminen on jotain tarkoin varjeltua salatiedettä, jota ei ihan kaikille halutakaan kertoa. Tuntikausien etsimisestä huolimatta en onnistunut löytämään yhtä ainoaa bussiyhteyttä Debrecenistä rajan yli (sellaista, jolle olisin löytänyt lähtöpaikan ja keksinyt mistä voi ostaa matkalipun), ja junayhteydetkin kiersivät lähinnä Budapestin kautta ylimääräiset tuhat kilometriä. Debrecen ja Oradea ovat kaksi 200 tuhannen asukaan kaupunkia alle sadan kilometrin päässä toisistaan, enkä onnistunut mistään löytämään yhtä ainoaa järkevää liikenneyhteyttä kaupungista toiseen.

Lopulta onnistuin löytämään yhden Debrecenistä itään lähtevän junayhteyden Deutsche Bahnin sivulta (sillä totta kai Unkarin ja Romanian väliset junayhteydet etsitään Saksan junayhtiön aikatauluhausta), ja tarpeeksi aikaa pähkäiltyäni löysin jopa Debrecenin rautatieaseman nurkasta yhden tiskin, jolta pystyi ostamaan ulkomaanliikenteen lippuja. Juna- ja bussiyhteyksiä Wieniin mainostettiin kyllä joka paikassa, mutta itään päin kulkee vain yksi juna päivässä ja siitä kerrotaan vain niille, jotka osaavat sellaista erikseen kysellä. Ja lisäksi kulkemani noin sadan kilometrin matka Debrecenistä Satu Mareen kesti lähes viisi tuntia — josta noin puolet kului passintarkastukseen.

Niille, jotka haaveilevat Suomen eroamista Schengenistä ja rajatarkastusten palauttamista kaikille rajoille, minä sanon seitsemäntoista kirosanaa ja suoraan kasvoja kohden osoitetut kaksi keskisormea.

Mutta kun ylitin rajan, tulinkin yllätyksekseni parempaan paikkaan. Unkarin yksisanaisia murahduksia tuhisseet rajavartijat vaihtuivat ystävällisesti hymyilevään, täydellistä englantia puhuvaan mieheen, joka pahoittelen pyyteli anteeksi Romanian tämänhetkistä säätilaa, ja suositteli, että tulisin takaisin keväällä tai kesällä, jolloin maa olisi paljon kauniimpi ja miellyttävämpi. Ja sellaisena jatkui koko maa. Saavuin Satu Mareen, jota etukäteen hieman epäilin, romanialaista pikkukaupunkia. Löytyisikö sieltä kasvisruokaa, löytyisikö sieltä kielitaitoisia ihmisiä, miten pärjäisin taas kerran yhden uuden höpövaluutan kanssa. Ja sitten löysin itseni kaupungista, jossa puhuttiin yhtä hyvää englantia kuin Pohjoismaissa, istuin ravintolassa, joka olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla Helsingin trendikkäin hipsterimesta, söin siellä kasvishampurilaista, ja niin halutessani olisin voinut elää kokonaan vain pankkikortillani ilman yhdenkään Romanian lein nostamista.

Odotin jotain myyttisen vaikeaa ja köyhää Itä-Eurooppaa, mutta päädyinkin valtioon, joka oli modernimpi ja kansainvälisempi kuin Saksa. Kun saavuin Clujiin, päädyin siellä Street Food -festivalille, jossa ruokarekat möivät sitä samaa sipsikaljavegaanien mättöruokaa mitä kautta läntisen maailman syödään, samalla kun taustalla kolmihenkinen orkesteri soitti englanninkielistä Smooth Jazzia. Olin Keski-Euroopassa, mutta sen kielitaitoisemmassa ja huomattavasti halvemmassa versiossa.

Hyvä on, ei Länsi-Romania mikään Suomi tai Saksa ole. Hyvin pian keskusta-alueelta poistuttua kaupungit muuttuvat likaisiksi ja rähjäisiksi betonilähiöiksi — joista tulee lähinnä mieleen Italia tai Ranska. Mutta toisin kuin Unkarissa tai Slovakiassa tai Suomessa, täällä käytetyt betonielementit ovat olleet eri näköisiä. Useat loppumattomista betonikerrostaloista näyttävät jopa ihan oikeasti paikalla rakennetuilta, ilman niitä koko Itä-Euroopasta tuttuja samanlaisina toistuvia osia.

Ja kyllä niitä romaneitakin näkyy. Unkarin jälkeen, jossa romanit ovat syrjitty ja suljettu kaupungeista piiloon, Romanian kerjäläistilanne on ilahduttavan näkyvä. Ilmeisesti Romaniassakin tosin on kerjääminen kiellettyä, sillä jokainen romanikerjäläinen soitteli pienellä haitarillaan epätahtiin kahta nuottia edestakaisin. Kuten olen aina arvellut, että jos Suomessakin kerjääminen kiellettäisi, niin kohta kaikki kerjäläiset olisivat vain puhaltelemassa nurkkauksissaan kahden euron nokkahuiluja “katumuusikkoina”. Ne, joilla ei ollut haitaria, yrittivät kaupustella kuusenoksia. Havaintojeni mukaan kuitenkin ne, jotka antoivat näille oksankaupustelijoille rahaa, eivät kuitenkaan olleet oikeasti kiinnostuneita ottamaan niitä oksia mukaansa.

Mutta olin Romaniassa viikon. Kaikki, mitä siitä kerron, on sattumalta havaittuja yksityiskohtia. Näiden seitsemän päivän ja kolmen kaupungin (Satu Mare, Cluj-Napoca, Oradea) perusteella voisin väittää, että Romanian kaupunkien toreilla on aina laulavia pikkulapsia. Ehkä se on jokin joulujuttu. Ehkä se oli vain sattumaa. Tai ehkä Romaniassa ihan oikeasti on tapana, että joka ilta jokaisessa kaupungissa illalla kuuden aikaan kymmenkunta 3 – 9 -vuotiasta lasta nousee keskustorin lavalle laulamaan. Se on sitä paikalliskulttuuria.

Menin Romaniaan ihan vain kerätäkseni matkustushistoriaani yhden vieraillun valtion lisää. Mutta tämän viikon jälkeen jäi vahvasti sellainen olo, että tännehän täytyy palata. Ehkä jonain lämpimämpänä vuodenaikana. Sillä vaikka julkinen liikenne onkin unohtunut jonnekin vuosituhannen vaihteeseen, eikä lippuja voi vielä ostaa netistä ja aikatauluhautkin ovat vähän niin ja näin, niin Romania vaikuttaa kovin mukavalta maalta. En olisi oikeasti edes tarvinnut yhtään käteistä, sillä majoituspaikkojani lukuunottamatta kaikkialla kävi kortti, ja majoittajatkin olivat lähinnä yllättyneitä, kun sanoin maksavani paikallisella valuutalla enkä euroina.

Pitää siis palata. Tännekin.