Majapaikkani järjestyttyä ensimmäiseksi menin Szinvaparkin yläkertaan. Sama tuttu pyöröovi, samat rappusiin maalatut opastekyltit, sama lasiseinän viereen ahdettu liukuportaat. Onneksi olin yksin. Kukaan ei joutunut kuuntelemaan päämäärätöntä nostalgista hehkutustani. Nämä liukuportaat minä muistan! Tämä seinä on ihan samannäköinen kuin ennenkin! Tässä oli ennen kreikkalainen ravintola, mutta nyt siinä on joku askartelukauppa! Tästä kirjakaupasta minä ostin englanninkielistä kirjallisuutta, tässä kohti oli kirjahylly, jonka tällä puolella oli vieraskieliset kirjat! Tällä bussipysäkillä me kerran odotettiin myöhään illalla bussia! Pääni tulvi täyteen hetkiä ja kuvia, jotka eivät suurimmaksi osaksi muodostaneet minkäänlaista tarinaa, vaan vain tunnelmia ja tuntemuksia. Se oli tuttuuden tunnetta, tunnetta että olen ollut täällä ennenkin. Ei se ketään sellaista olisi voinut kiinnostaa, joka ei ole kokemuksiani jakanut.

Szinvaparkin yläkerta oli remontoitu uusiksi. Tai sitten en vain muistanut, miltä se näytti. Samoja ruokatiskejä oli samoissa paikoissa, unkarilainen arkiruoka nurkassa, kreikkalainen tiski keskellä, kiinalainen ravintola oikealla puolella. Pari uutta ja paremman näköistä ruokapaikkaa oli tullut lisäksi. Kävelin kreikkalaiselle tiskille. 14 vuotta sitten olin täällä muistaakseni syönyt useimmiten kiinalaista ruokaa, mutta silloin olin vielä lihansyöjä, eikä tiskillä enää ollut minulle mitään vaihtoehtoja. Tervehdin tiskin takana seissyttä keski-ikäistä naista, ja kysyin puhuuko hän englantia. Muistoissani 14 vuoden takaa tämä kysymys yleensä aina aiheutti ihmisissä paniikkia, pariinkin kertaan muistan, että asiakaspalvelija ihan oikeasti käveli pois jos yritin asioida englanniksi, ja kerran eräs nuori nainen, hän työskenteli siinä kiinalaisen ruuan tiskillä, hän kumartui ja meni piiloon tiskin taakse. Vitsinä tosin, kyllä hän sieltä pian ylös nousi ja antoi minulle ruokani. Mutta nyt, täällä ja tänään, tämä nainen hymyili minulle kauneimman asiakaspalveluhymynsä ja sanoi saksaksi minulle puhuvansa saksaa. Sitten hän kaivoi englanninkielisen menun tiskin alta, ja ystävällisesti hymyillen tein tilauksen saksan, unkarin ja sormilla osoittamisen sekoituksella.

Mitä ne ovat tehneet minun Miskolcilleni? Ystävällisesti hymyileviä, kielitaitoisia asiakaspalvelijoita?

Seuraavana aamuna lähdin kävelemään yliopistolle. Matka keskustasta ei ole pitkä, viitisen kilometriä, mutta muistan kävelleeni sen vain kerran. Se, minkä olin Miskolcista unohtanut, oli kuinka kaunis kaupunki tämä onkaan. Tai, korjaan: Kuinka kaunis kaupunki tästä voisi tullakaan vain pienellä vaivalla. Onhan Miskolcin keskusta kauniimpi kuin yhdenkään suomalaisen kaupungin keskusta. Kauniita 1800-1900 -luvun taitteen rakennuksia, nyt vuonna 2017 jo suurelta osin julkisivuremontoituina. Rumimmillaan Miskolc näyttää ihan Suomelta, betonielementtitalolähiöineen, tai Suomelta, jota ei ole remontoitu sitten rakentamisen. Kerrostaloissa on edelleen ne 1970-luvun henkiset, tulehtuneen virtsan väriset lasit parvekkeilla. En ymmärtänyt sitä neljätoista vuotta sitten, eivätkä nuo värit ole tulleet muotiin vieläkään (eivätkä toivottavasti tulekaan).

Mutta kun puhuin Miskolcin kauneudesta, en tarkoittanut keskustan taloja, tarkoitin luonnonympäristöä. Tässä lättänän tasaisessa ja tylsässä Unkarissa Miskolc on rakennettu laaksoon kauniisti kumpuilevien mäkien väliin. Jos joku vain vetäisi puskutraktorilla sileäksi muutaman betonilähiön ja vanhan rautasulattamon tornin, Miskolc voisi olla piilotettu helmi.

Saavuin yliopistolle, ja muistin, miksi olin unohtanut Miskolcin kauneuden. Yliopiston kampuksella siitä ei ole jälkeäkään. Käsittämätön, UFO:ksi kutsuttu betoninen liikuntahalli, 1960-lukulaisia kerrostaloja, joiden seiniä on koristeltu parhaan sosialistisen realismin mukaisilla patsailla. Kampuksen julmin rakennus, käyttökiellossa ollut kerrostalo on purettu — mutta kiitettävästi sen tilalle on rakennettu aivan yhtä ruma talo, joskin huomattavasti matalampi sellainen. Koko kampusta taustoittaa Avasin kukkulan päällä nouseva järkyttävä betonilähiö, muistuttamassa, että vaikka Suomi onkin ruma, niin suomalaisen rumuuden mittakaava on sentään hallitumpaa kuin sosialistisen Itä-Euroopan.

Tästä huolimatta kampuksella oli vain vähän nostalgiaa. Olen ehdottoman ja yksiselitteisen EU-myönteinen ihminen, mutta Miskolcin yliopistolla olin Unionillemme oikeasti vihainen. Kurja EU, olet mennyt pilaamaan nostalgiani. Koko yliopisto on täynnä isoja tauluja, jossa kerrotaan kuinka se ja se paikka on remontoitu tai rakennettu uusiksi EU:n rahoilla, ja kuinka tähän ja tuohon projektiin on annettu niin ja noin monta miljoonaa forinttia kehitystukea. Olihan kampusalue toki paljon siistimmän näköinen, olivathan talot toki kauniimpia ilman vuosikymmenten lika- ja vesivahinkokerroksia. Olihan kampuksen ruokala toki mukavamman näköinen nyt trendikkäine sisustuksineen kuin se neljätoista vuotta sitten ollut betonisen kalsea muovituolihelvetti.

Mutta se ei ollut minun Miskolci egyetemini! Englannin laitoksen kulahtaneen keltaiset seinätkin oli maalattu ihan tavallisen valkoisiksi. Juhlasali, jonka muistan olleen synkkä ja ankea, olikin nyt valoisa ja miellyttävä. Kirjaston aula, joka oli ennen ankean kalsea byrokraattis-sosialistinen palvelutiski, olikin nyt leppoisa kahvila, jossa nuoriso luki viimeisiin tentteihinsä ennen joululomaa. Puita oli kaadettu, alue oli nyt paljon valoisampi. Uusia puita oli istutettu, mutta ne olivat vielä pieniä. Joitain uusia patsaita oli tullut. Monia uusia talojakin. Joka paikkaan oli rakennettu uudet isot pyörätelineet, ja kampusaluetta halkoi uudet hienot pyörätiet. Polkupyöriä ei sentään näkynyt oikeastaan yhtään.

Kävelin vanhalle asuntolarakennukselleni. Asuntola numero 5. En edes tunnistanut paikkaa. Kaadetut puut, puhtaaksi remontoidut seinät. Voisin vaikka vannoa, että talon kattokin oli muuttanut muotoaan. Entinen tasakatto oli saanut kallistukset. En kehdannut mennä sisään. Osin en uskaltanut nostalgiankaan vuoksi: Kuitenkin olisivat tehneet senkin sisätiloista miellyttävät. Ei enää synkkiä kylmiä käytäviä, joissa juoksentelee hiiriä, pieniä likaisia keittiöitä jossa on liasta pinttynyt yksittäinen pöytä ja nurkassa pieni liesi. Haluan säilyttää jotain muistojani.

Nostalgia on elähdyttävä tunne, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin aina surumielinen. Se on kaihoisaa ikävää aikaan, joka on mennyt, eikä koskaan enää palaa. Kun minä katsoin niitä tuttuja ovia ja portaita ja tiessä olevia routavaurioita, muistoni lennättivät minua kerta toisensa jälkeen ei niinkään tähän paikkaan, vaan niihin ihmisiin, joiden kanssa täällä olin. Siihen elämään, jota täällä elin. Ja sitähän ei enää täällä ole. Minä olin täällä onnellinen. Nyt vain muistan olleeni täällä onnellinen.

Kävelin takaisin keskustaan reitiiä, jota en ollut koskaan kävellyt. Se kulki kuraisia hiekkateitä pitkin, huonokuntoisten omakotitalojen ohi. Muistan, kuinka kauhistelin aikoinani miskolcilaista köyhyyttä. Näitä samoja alueita ja niiden huonoa kuntoa. Nyttemmin olen käynyt Intiassa, olen käynyt Tansanian maaseudulla, olen viettänyt aikaa Ranskan ja Espanjan pikkukylissä. Ei Miskolcin rappio näytä kehitysmaalta. Kyllä se näyttää ihan vain eurooppalaiselta maaseudulta. Ei kaikkia jätevuoria jakseta viedä pois. Ei jokaista ruostunutta aitaa viitsitä vaihtaa, jos se kuitenkin tehtävänsä vielä ajaa.

Koska ei kävelyni vienyt minua pelkästään puolentoista vuosikymmenen takaiseen Miskolciin, kyllä minä hetkittäin sain nostalgisia takaumia myös vuoden taakse Espanjaan, ja seitsemän vuoden takaiseen Ranskaan. Yksi tie, sen vieressä ollut polku ja hautausmaa muistutti minua ihan eräästä Granadan lähiöstä, yksi metsämaisema näytti aivan samalta, kuin metsä kiivettyäni Pyreneiden laelle.

Nostalgian ongelma on myös siinä, että se sammuu nopeasti. Ne samat liukuportaat, jotka laukaisivat sielun täydeltä muistoja, ovatkin jo heti seuraavana päivänä ihan vain liukuportaat. Se sama seinä, joka ensimmäisenä iltana oli elävä muisto vanhojen seikkailuideni taustamaisemasta, onkin yön yli nukuttua muuttunut tämänhetkisen elämäni taustaksi. Kaupunki täynnä muistoja ei olekaan vain menneisyyteni museo, vaan se muuttuu hyvin nopeasti muistoksi paluustani, näistä tunnelmista jotka tänään ja täällä tunsin.

Kun olin kolmivuotias, ja äitini oli opiskelemassa Tampereella, söimme aina hapankorppuja. Jostain syystä emme koskaan syöneet niitä kotona. Vuosien ajan, aina kaksikymppiseksi asti, hapankorppujen maku vei minut muistoissani varhaislapsuuden tunnelmiin. Sitten aloin ostaa itselleni hapankorppuja, söin niitä ja nautiskelin niiden mausta. Ja hyvin nopeasti niiden minkäänlainen nostalgia-arvo kuoli. Ne olivat vain hapankorppuja. Eikä siinä mitään, hapankorput ovat hyviä, mutta makuaistimuksellinen tieni takaisin kolmivuotiaaksi pikkupojaksi on kadonnut iäksi.

Miskolc näyttää tänään paljon paremmalta kaupungilta kuin neljätoista vuotta sitten. Se on elävämpi, puhtaampi, ehjempi. Ilmaisia internet-yhteyksiä on joka kauppakeskuksessa. Netistä löytyy tietoa turisteille ja paikallisille ei-unkarilaisille englanniksi. Iltapäivälehtien lasten silmien tasolla ollut porno on siistitty pois. Raitiovaunut ovat uudempia ja parempia, ja nyt niihin pääsee jopa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Miskolcissa järjestetään vuosittain Oopperajuhlat sekä Unkarin ainoat vakavastiotettavat elokuvafestivaalit. Toisin kuin vaikkapa Saksassa, pankkikortti käy joka paikassa. Ja toisin kuin 14 vuotta sitten, Unkari on (ainakin vielä toistaiseksi) EU-maa.

Kun pari päivää Miskolcissa on ollut, kyllä se kodilta tuntuu. Nostalgia alkaa olla haihtunut, ja tilalle on tullut tuttuus ja tieto siitä, miten tämä kaupunki toimii. Muistot on muisteltu, ja nyt alkaa tuntua siltä, kuin olisi palannut kotiin. Täällä olen joskus elänyt ja asunut. Kaipa täällä voisi asua nykyäänkin.

Ihan mukava kaupunki Miskolc näyttää olevan. Parempi kuin muistoissani.

Huomenna jatkan matkaani. Kohti uusia muistoja.