Paluu Budapestiin, niin muistoissa kuin todellisuudessa

Alitajuntani alkoi työstämään Unkariin paluuta jo viikkoja ennen kuin tietoinen minä. Heti kun Kaisu, veljeni vaimo, kertoi minulle saaneensa töitä Budapestista, aivojeni syvyyksissä alkoi raksuttaa. Yö toisensa perään aloin nähdä unia paikoista ja ihmistä, joita en ollut edes ohimennen ajatellut vuosikausiin. Täysin satunnaisina hetkinä mieleeni alkoi putkahdella unkarinkielisiä sanoja ja rakenteita, lauseita joita olin osannut toistakymmentä vuotta sitten, mutta jotka olivat käyttämättöminä unohtuneet vuosien varrella.

Vasta hyvän aikaa myöhemmin, vasta matkaanlähtöni kynnyksellä, aloin tietoisemmin palata noihin kaukaisiin muistoihin. Vilkuilin vanhoja valokuvakansioitani, laajan digi-arkistoni vanhimpia kuvia, sillä ostin ensimmäisen digikamerani Unkarista. Kansiossa oli kuvia Miskolcin yliopistosta, meistä sen opiskelijoista, opettajista, henkilökunnasta, matkoistamme Budapestiin, Egeriin, Pécsiin, Debreceniin, Unkarin ulkopuolellekin. Kurkkasin myös muistojeni laatikkoon, siihen epämääräiseen ylitäyteen pahvirasiaan, johon olen heittänyt mitä epäolennaisimpia ja tarpeettomimpia paperipaloja ja lipareita elämäni varrelta ihan vain, että voisin niihin ehkä joskus palata. Vuosien varrella olen heittänyt noista rojuista kaksi kolmasosaa suosiolla roskiin, mutta on siellä yhä tallella Miskolcin paikallisliikenteen kuukausilippuja, opiskelijakortteja, sekalaisia luentomonisteita, satunnaisia kuitteja, ja muutamia kappaleita vuoden 2003 viikottain julkaistuja kaupunkien tapahtumalistauslehtiä. Miskolci Est, Pesti Est, mitä niitä olikaan. Nykyään ne ovat siirtyneet nettiin.

Siitä on jo neljätoista vuotta. Kaikki on muuttunut. Myös Unkarissa, mutta etenkin minä olen muuttunut. Se nuori mies, pitkine hiuksineen ja finnisine siloposkineen, joka silloin saapui Miskolciin, oli ensimmäistä kertaa matkustamassa yksin Suomen rajojen ulkopuolella, silmät ihmetyksestä auki kummastellen kaikkea, mikä täällä suuressa maailmassa oli erilaista kuin Kainuun korvessa. Kaikki oli jännittävää, eksoottista, erilaista. Nyt Unkariin palaa kyynistynyt keski-ikäinen mies, hiuksensa jo aikaa sitten menettäneenä, jolle Keski-Eurooppa on vain kotimaan yhtä arkinen jatke.

Kun kävelen Budapestin katuja, pystyn nostalgian voimalla löytämään sisältäni vielä tuon nuoren miehen tuntemuksia. Kun olen jossain tutussa paikassa, jossa mieleeni tulvii käytyjä keskusteluja, tunnettuja tuntemuksia, ajateltuja ajatuksia, minä saan vielä otteen siitä, miltä tämä paikka näytti 23-vuotiaan Kimmon silmin. Minä kuuntelen silloisia ajatuksiani huvittuneena, laajentuneen elämänkokemuksen tältä puolen, mutta pystyn silti yhä tuntemaan ne. Kiivetessäni Budan palatsille pystyin jopa tuntemaan sen hyytävän joulukuun alun pikkupakkasen, joka paikalla oli viimeksi käydessäni. Vaikka nyt aurinko paistoi niin, että minun piti avata takkia ja poistaa pipoa, mielessäni tunsin viimeisimmän käyntini säätilan.

Turistimäärä on kymmenkertaistunut. Sen huomaan heti. Ilmansaasteiden tummentamat seinät on valkaistu sitten viime käynnin. Sen huomasin jo silloin, työ oli jo kovassa vauhdissa vuosituhannen alussa, kaikkien keskeisten turistikohteiden ollessa rakennustelineiden peittämiä. Itä-Eurooppa on vetäytynyt, eikä Budapestin keskusta eroa nykyään mitenkään minkä tahansa keskieurooppalaisen kaupungin keskustasta. Kaikki alle 50-vuotiaat pukeutuvat tasan samoin kuin he pukeutuvat Saksassakin, tai Espanjassa, tai Suomessa. Viisitoista vuotta sitten tuo ikäraja kai kulki sitten 35 vuodessa.

Vanha Itä-Eurooppa näkyy vain pieninä pilkahduksina. Niin se näkyi tietysti myös vuonna 2003, mutta ne pilkahdukset olivat vähän isompia. Heti saavuttuani istuin metrossa vastapäätä vanhaa, ehkä noin 80-vuotiasta miestä, pukeutuneena ruskeaan nahkatakkiin, parhaan 1970-luvun itäeurooppalaisen herrasmiesmuodin mukaisesti. Tämän ihmistyypin muistan viime käynniltäni täältä, enkä sitä ole missään muualla nähnyt. Siinä hän istui lukien runoutta vanhasta kovakantisesta kirjasta, jonka sivut olivat jo vuosikymmenten saatossa kellastuneet, kumartuneena penkillä sanoihin keskittyneenä, ja minä olin iloinen nähdessäni edes vilauksen jotain sellaista, mitä ei ole kaikkialla muuallakin.

Tai en tiedä, ehkä aika on vain kullannut eksotiikan. Ehkä kaikki oli silloin jo ihan samanlaista kuin muuallakin, mitä vain vähän köyhempää. Muistoissani korostuu pienet eroavaisuudet, koska niitä silloin niin kovin hain. Muistan Unkaristani vain ne tarinat, jotka silloin joko mielessäni tai blogiini kirjoitin, olivat ne sitten yleispäteviä tai eivät, ja kokemukseni todellisuus on unohtunut matkan varrelle. Muistan, että melkein kaikki naiset pitivät jaloissaan korkokenkiä. Varmasti pitivätkin enemmän kuin ikäpolveni naiset Suomessa silloin — mutta kun katson 2003 ottamiani valokuvia, ihan samoin nuoret ihmiset niissä pukeutuvat kuin samaan aikaan Suomessa pukeuduttiin. Muistan, että ihmisten rytmi ja etäisyys toisistaan oli erilainen kuin Suomessa, ainakin Pohjois-Suomessa, mutta en tiedä, olen sopeutunut jo Unkaria kummallisempiinkin kulttuureihin, ja toisaalta Suomikin on muuttunut. Muistan, että kiinnitin huomiota joka paikassa näkyneisiin julkisiin hellyydenosoituksiin, kaikki penkit olivat aina täynnä toisiaan suutelevia pariskuntia — no, se on säilynyt, mutta näkyypä noita nykyään jo Suomessakin, ja muutenkin se on silmissäni arkistunut laajempana Itä-Euroopan ilmiönä eikä vain unkarilaisena erikoisuutena.

En ollut enää vuosiin ajatellut palaavani Unkariin. Ne neljä Miskolcissa viettämääni kuukautta kuuluvat elämäni kohokohtiin, ja ovat aikaa jota lämmöllä muistelen. Ne neljä kuukautta ovat myös keskeisiä identiteettini rakennuspalikoita: Se minä, joka olen tänään, suurelta osin lähti syntymään noiden kuukausien aikana. Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin, että kaamosta ei ole pakko kärsiä, sitä voi myös paeta. Mutta Unkarissa maagista ei ollut paikka, ei Unkarilla itsellään ollut mitään merkitystä. Oli tärkeämpää vain olla pois Suomesta. Ja muistoissani itse Unkari on vain sivuroolissa, tuossa vaihto-opiskelulukukaudessa tärkeintä oli se kokonaisuus. Ihmiset, tekeminen, toimistoissa juokseminen jonkin byrokraattisen leiman perässä, asuntolan portailla hanhea teurastava ovivahti, kampuksen keskellä töröttävä neuvostoarkkitehtuurin rumin hirviötalo, joka huonon kuntonsa vuoksi oli käyttökiellossa. Kaikki asioita, joita ei täällä enää ole.

Sen sijaan on vain maa, joka on poliittisesti matkalla hyvin kyseenalaiseen suuntaan. Ei niin, etteikö tämän kansan viehtymys rasismiin ja fasismiin olisi tullut hyvin selväksi jo 14 vuotta sittenkin, niin monta kertaa täysin asiallisen oloiset ihmiset (täysin ilman selkeää asiayhteyttä) päättivät minulle haukkua mustalaisia ihmisryhmänä, tekivät käytävillä natsitervehdyksiä tai kertoivat kuinka Hitler teki hyvää työtä, mutta valitettavasti jätti työnsä kesken. Monellekaan unkarilaiselle ei voinut puhua yli varttituntia, etteivät he olisi ottanut esille Trianonin sopimusta (joka päätti ensimmäisen maailmansodan), ja kuinka sen koettu epäreiluus pitäisi korjata. Toki silloin toivoin, että valtion suunta tulisi olemaan toinen, mutta en voi sanoa, että viime vuosien kehitys olisi minua myöskään yllättänyt.

Tietysti silloin, kun olin Unkarissa vasta käynyt, kun olin ensimmäistä kertaa suurta maailmaa päässyt maistamaan, minä hetken ajan uskoin, että tulevaisuuteni voisi hyvinkin olla Unkarissa. Mietin, milloin voisin sinne palata, ja mitä voisin siellä tehdä. Ajattelin, että elämäni voisi hyvinkin tapahtua Suomen ja Unkarin väliä matkustaen. Muistan monia kertoja katselleeni erilaisia vaihtoehtoja osittaiseen unkarilaistumiseeni, ja yritin jatkaa unkarin kielen opintojakin Oulussa (mutta olin ainoa kiinnostunut, joten kurssia ei järjestetty). Aina kun mahdollista, ja se ei ollut kovin usein, yritin katsella Unkarilaisia elokuvia.

Mutta kuten aina käy, elämä menee eteenpäin, ja minä kävin Intiassa, kävin Ranskassa, Tansaniassa, Italiassa, ja niissä monissa maissa noiden maiden välissä. Asuin Oulussa, innostuin sukupuolentutkimuksesta, aloin piirtää säännöllisemmin sarjakuvia, ryhdyin auttamaan vammaisia työkseni, asuin Helsingissä, muutin Tampereelle. Sain ystäviä, menetin ystäviä, sain uusia ystäviä, menetin uusia ystäviä. Unkari oli vain vanha, jo hiipuva muisto vuosi vuodelta kauemmasta nuoruudestani, jota edes hetkellisesti ajattelin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemminkin.

Kunnes Kaisu sai täältä töitä, ja muistin taas.

Ja nyt muistot vasta putkahtelevatkin mieleeni. Kun kuorin omenaa, muistan kuinka söin lähes päivittäin iltapalaksi omenan Miskolcin opiskelija-asuntolassa. Kun seison Budapestin metron pelottavaa ylinopeutta kiitävillä liukuportailla, muistan ihmetelleeni niitä jo 14 vuotta sitten. Kun näen West Endin kauppakeskusksen seinällä virtaavan vesiputouksen, minut valtaa hämmentävä déjà vu. Olen ollut täällä ennenkin.

Mutta se on kuin eri elämästä. Se on kuin se olisi tapahtunut eri ihmiselle.

Ajatukseni on käydä ensi viikolla ihan Miskolcissa. Miltähän se tuntuu?

Leave a Reply

Your email address will not be published.