Perjantaina 24. marraskuuta 2017 automaattiset vesihanat lakkasivat uskomasta käsiini.

Se alkoi prahalaisen kasvisravintolan miestenvessassa. Vessa oli kätketty sokkeloisen ravintolatilan perimmäiseen takanurkkaukseen, ja jouduin kysymään useammaltakin tarjoilijalta apua löytääkseni sen, mutta muuten se oli ihan tavallinen miestenvessa. Kellertäviksi maalatut seinät, pari seisomapaikkaa, pari koppia, kolme vierekkäistä käsienpesuhanaa, vanha epäkäytännöllinen puhallin käsien kuivaamiseen korkealla seinällä.

Kun tuli käsienpesun aika, kuten vessassakäynnin lopuksi aina tulee, laitoin käteni hanan alle, niin kuin tapana on, jos mitään näkyvää väännintä ei ole havaittavissa. Mitään ei tapahtunut. En pitänyt sitä minään, se ei ole mitenkään outoa, tunnistimet kun ovat mitä ovat, ja veden saaminen ulos hanasta edellyttää useimmiten monimuotoista käsienheiluttelua paremmissakin paikoissa. Mutta hanasta ei vain tullut mitään. Tällaisessa tilanteessa noin kymmenen sekunnin kohdalla tulee aina se kiusallinen hetki, jolloin tiedostaa huitomisensa näyttävän nolostuttavan koomiselta, ja siirtyy seuraavalle hanalle. Tein sen. Mutta jos sekään ei toimi, ja sehän ei toiminut, siinä jaksaa heilutella vain viitisen sekuntia ennen kuin turhautuneena ja epätoivoisena kokeilee kolmatta. Ja kun sekään ei toimi, itsekeskeinen ihminen ei voi muuta kuin tehdä johtopäätöksen, että vika ei välttämättä olekaan minussa, vaan hanoista nyt vain ei tule vettä — ellei sitten juuri samalla hetkellä viereiselle hanalle tule toista miestä, jolla ei ole mitään ongelmia kättensä pesussa. Näin tapahtui. Siihen hän vain laittoi kätensä hanan alle, simsalabim, ja vesi valui, ilman yhtäkään ylimääräistä kättenpyöräytystä.

Mitä ihmettä, minä ajattelin, tuo on nimenomaisesti se hana, jonka ympärillä huidoskelin kymmenen sekuntia? Odottelin vaivihkaisesti, että mies poistui, mukamas asetellen peilissä muutamia yksittäisia hiuksiani suoriksi, ja siirryin takaisin sille hanalle, josta mies oli saanut vettä tulemaan. En kävele ulos likaisin käsin, tuhisin mielessäni, jos vika on kerran kyvyttömyydessäni käyttää hanoja eikä hanoissa itsessään. Jatkoin huitomista, hanan alla, hanan sivuilla, hanan päällä, hanan suuta hyväillen, välillä altaan pohjaa koskettaen — ja huraa! Vettä tuli, yhtäkkiä! Noin puolen sekunnin ajan. Sain toisen käden sormista melkein puolet märiksi. Enempää vettä en hanasta enää saanut.

Annoin olla. Näin ne suurin osa muistakin aina “kätensä pesevät”, vain ohimennen vedelle käsiään näyttäen. Riittänee se minullekin; vaikka nyt hoiva-alalla työskennellessäni olenkin opetellut kaksikymmensekuntiset käsien hinkkaukset kämmenselät ja sormenpäät puhdistavine tarkkoine akrobatioineen.

Olisin unohtanut koko tapauksen, ei se kuitenkaan mitenkään erityisen epätavallinen ollut, ellen olisi seuraavana päivänä bussissa, viimeisessä vessajonossa ennen linja-auton saapumista Wieniin, jotunut taas tappelemaan tottelemattoman vesihanan kanssa. Bussien vessat nyt tietysti ovat mitä ovat, niitä ei ole koskaan ihan syystä käytetty varman toimivuuden vertauskuvana, mutta voin vaikka vannoa, että jonottaessani vuoroani minä kuulin edellisen asioijan pesseen kätensä. Tai ainakin varmuudella kuulin käsienkuivaimen puhalluksen, ja miksi kukaan kuivaisi kätensä, jos eivät niitä ensin kastelisi.

Mutta ei. Vettä ei tullut. Painelin seinässä olleita nappejakin, mutta ei mitään. Painoin melkein sitä isoa punaistakin nappia, jossa isoin valkoisin kirjaimin luki SOS — ennen kuin viime hetkellä totesin että se ei varmaankaan ole oikea nappi.

Siellä en saanut käsiäni pestyä. Wien lähestyi, enkä ollut jonon viimeinen. Olkoon, ajattelin. En ollut tehnyt vessassa mitään, mikä olisi käsiäni erityisemmin liannut (ovenkahvaan koskemista lukuunottamatta), ja julkisissa liikennevälineissä jokainen kosketettavissa oleva pinta on joka tapauksessa täynnä kaikkien ihmisten kaikkia bakteereja. Tautien välttämismielessä tärkeintä on vain pitää kädet kaukana nenästä ja pestä ne sitten huolellisesti kuin pääse hygienisemmille vesille.

Vaan onnistuuko se sittenkään? Kävin syömässä Wienin Westbahnhofin Vapianossa, isossa, tyylikkäässä, keskihintaisessa ketjuravintolassa, ja kävin sen itävaltalaisittain kiiltävän siistissä vessassa. Enkä saanut vettä sieltäkään. En. Vieressäni ensimmäinen kanssavessakävijä pesi kätensä, ja minä vielä etsiskelin kättentunnistinta, toinenkin pesi kätensä, ja minä veivasin käsiäni kuin hananalaista orkesteria johtaen, mutta vesi ei totellut minua. Kokeilin koskettaa vesihanan päätä, viimeisenä epätoivoisena yrityksenäni manata vesihanan henki suomaan puhdistavan nektarinsa likaisille käsilleni — ja tietysti, juuri silloin kun tukin hanan suun käsilläni, sieltä ampaisi paineella kaikki ne vedet, jotka olivat minua viimeisen vuorokauden ajan vältelleet. Ja niin vedet suihkusivat käteni ohjastamana suoraan ylöspäin, suoraan oikealle päin, suoraan minua päin, pitkin seiniä, pitkin minua, kastellen koko oikean hihani.

Tämä oli uutta. Olen minä tietysti tullut vessasta ulos satoja kertoja hihansuut märkinä, toistuvasti myös nolostuttavia vesipisaroita housunreisilläni kantaen — kerran teini-ikäisenä jopa kesken pissasuihkun kompastuneena koko housuni ja seinät ja vessanlattia märkinä (viimeinen kerta kun olen kenenkään kotivessassa pissannut seisaallaan) — mutta märkä olkapää oli ennenkokematonta.

Aloin jo epäillä, että käsistäni olisi tulleet kummituskädet, että olisin hiljalleen hiipumassa näkymättömäksi kuin Muumilaakson Ninni, vaellettuani liikaa yksinäisenä muukalaisena vieraiden kaupunkien kaduilla, kenenkään tuntematta, kenenkään välittämättä. Olisin sulautunut vihdoin osaksi maailman kasvotonta massaa, niin epäolennaiseksi ihmiselämien ohikulkijaksi, että edes koneet eivät enää kiinnostu minusta tarpeeksi huomatakseen olemassaoloni.

Mutta ei. Se kesti vain vuorokauden. Käteni palasivat maailmaan, sensorien saavutettaviksi, kaikkien näkyville, ja nyt vesihanatkin taas tottelevat minua. En osaa selittää. Ehkä se olikin vain sattumaa. Ehkä se ei sittenkään ollut vertauskuva yhtään millekään.

Useimmiten elämä on sillä tavalla tylsää.