Praha – Omien nähtävyyksien löytämisestä

Heräsin aamulla Prahassa, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta hotellihuoneeseeni. Tältäkö se tuntuu herätä aamulla, minä mietin. Tältähän se tosiaan tuntui herätä aamulla, minä totesin. Oli ensimmäinen päivä sitten syyskuun, kun aivoni eivät olleetkaan puolittaisessa sumussa, kun jokin osa aivoistani ei olisikaan jäänyt vielä nukkumaan. Selvästi kannatti lähteä matkalle.

Kun saavuin Prahaan, ihmettelin ensimmäisenä iltana, miksi minulla on edellisen käyntini pohjalta jäänyt tästä kaupungista niin huono maku suuhun. Kaupunkihan vaikutti kovin miellyttävältä, elävältä ja monipuoliselta. Vegaanisia ravintoloitakin näytti olevan joka toisessa korttelissa. Ainoa vika tuntui olevan maassa käytettävä höpöhöpö-leikkiraha, joka vaikeuttaa elämää, mutta ei sekään oikeasti tarkoita kuin vain sitä, että pankit varastavat minulta viitisen prosenttia ylimääräistä käyttämästäni rahasta, valuuttakursseillaan ja nostopalkkioillaan pelaten.

Tietysti olen käynyt täällä viimeksi neljätoista vuotta sitten, aikana jolloin maa oli vielä toipumassa itäblokin romahduksesta. Täällä oli silloin vielä likaista, täällä oli silloin vielä köyhää, täällä oli silloin vielä asiakastiskien takana niitä Neuvosto-Euroopalle tyypillisiä tylyjä ja tympeitä ja töykeitä asiakaspalvelumummoja. Muistan, että kun nousimme Interrail-matkallamme junasta, päällemme karkasi majoituksen tarjoajia kilpaillen, kuka saisi meidät mukaansa. Se oli sellaista kuin kehitysmaissa nykyään. Ei sellaista tietenkään enää ole. Lähes kaikilla on jo majoitus valmiiksi varattuna netitse. Kai tunnelmaani vaikutti silloin vielä jonkinlainen lievä kulttuurishokkikin, ensimmäistä kertaa ulkomailla sitten lapsuuden, ensimmäistä kertaa pois saksalaisen kulttuuripiirin tutusta turvallisuudesta.

Nyt tämä on jo paljon siistimpi ja rauhallisempi kuin vaikkapa Rooma tai Pariisi.

Mutta heti kun ensimmäisenä täälläolopäivänäni lähdin ulos ja kävelin vanhaan kaupunkiin, minä muistin, mikä Prahassa on vikana. Tämä on turistihelvetti, aivan kuten Rooma tai Pariisi, mutta Praha on kuollut turistihelvetti. Koko vanhakaupunki on vain ja ainoastaan turistialuetta, ilman mitään, minkä takia kukaan paikallinen haluaisi sinne asti koskaan tulla. Ylihintaisia ravintoloita, ylihintaisia kahviloita, matkamuistoputiikkeja, valuutanvaihtopisteitä, luksustuotemyymälöitä kiinalaisturisteille, kortteli korttelin perään, hämmentävän laajalla alueella. Kaikkia muita kieliä kuulee, mutta tsekistä ei ole tietoakaan. Paikalliseen elämään törmää vain tietä ylittäessään, kun kaupunkilaiset ajavat autoillaan pysähtymättä ohi.

Monet sittemmin suosioon nousseet turistikaupungit, Barcelona etunenässä, ovat koko ajan halunneet suitsia turismia, etteivät kaupungit kuolisi. Se on ihan oikea, vakavasti otettava huoli. Ettei kaupungeille kävisi niin kuin Prahalle, jossa kaupungin kaunein ja karismaattisin osa unohtuu vain tympeäksi museoksi, jonne kukaan ei halua kuin ottaakseen välttämättömimmät valokuvat. Jonne kukaan ei halua kuin vain kertoakseen, että on siellä käynyt.

Pysähdyin ennen Prahaa Dresdenissä, jossa on isolla rahalla ja vaivalla rakennettu uudelleen liittoutuneitten pommittamaa vanhaa kaupunkia. Hyvää työtä he ovat tehneet, aivan kuten Varsovan 1960-luvulla uudelleenrakennetussa vanhassa kaupungissa, ei kaupungin uutuutta osaisi välttämättä edes arvata, ellei tietäisi. Mutta uudelleenrakennus on tehty vain turisteille. Siellä ei ole mitään muuta. Miksi rakentaa uudelleen kokonainen tuhoutunut kaupunki, jos sille ei ole mitään muuta käyttöä kuin muistomerkkinä seisominen?

Kun olin Prahan vanhaan kaupunkiin kerran mennyt, otin tietysti ne pari turistivalokuvaa, mitkä pitää ottaa, ja, niin kuin pitää, kurkkasin johonkin kirkkoon, jossa oli ovi auki. Se oli täynnä ihmisiä, kuuntelemassa kuoroa, joka lauloi — Elton Johnin Can You Feel the Love Tonightia. Eikä edes mitenkään erityisen hyvin. Siellä olin, keskieurooppalaisessa kirkossa, musiikin kuljettaessa minut ajattelemaan toisiinsa rakastuvia teini-ikäisiä leijonia, ja minä mietin, että oikeasti, ei näin, ei näin. Kyllä kirkoissa voi populaarimusiikkia esittää, ja varmasti Leijonakuningas -soundtrack kuuluu monenkin ihmisen suosikkimusiikkiin, mutta täällä tunnelma oli vain tympeän populistinen. Väärä aika, väärä paikka, väärä ympäristö.

Kävin vielä pikaisesti kiertämässä Prahan linnaa, kun viimeisen vuoden aikana olen Euroopan linnoja niin Portugalissa, Espanjassa kuin Suomessakin kerran kiertänyt, väistelin ihmisten huitomia selfie-keppejä ja oppaitaan seuraavia kiinalaislaumoja, ja sitten livahdin nopeasti pois kaupungin turistihelvetistä. Ja vain pari sataa metriä linnansuulta itäänpäin, minä aloin taas pitää kaupungista. Aurinko lämmitti selkääni niin, että riisuin jo pipoa ja kaulaliinaa, ja minä istuskelin kasvisravintolan terassilla syömässä halloumisalaattia. Vain parin sadan metrin päästä linnasta pohjoiseen avautuu jo suuri, rauhallinen, leppeästi kumpuileva puisto, ja sinne menin käveleskelemään ja katselemaan koirantaluttajia, lenkkeilijöitä ja lapsiperheitä, katselemaan ihmiselämää valokuvia ottavan ihmismassan sijaan.

Minä en ymmärrä massaturismia. Tai tietysti ymmärrän periaatteessa, kyllähän minäkin ensimmäistä kertaa ulkomaiden kuuluisissa kaupungeissa kulkiessani halusin suorinta tietä juuri niihin tunnetuimpiin kohteisiin, aivan kuten ensimmäistä kertaa Ateneumissa käydessänikin matkan kohokohtia olivat nimenomaan ne taulut, jotka olin lukemattomia kertoja nähnyt koulukirjoissa ja julisteissa ja Don Rosan tai Mauri Kunnaksen ankka- tai koiramaisina mukaelmina. Turismi nyt vain on sellaista, näin turismia tulee toteuttaa, jos turistiksi lähtee. En vain enää jaksa kokea sitä itse mitenkään mielenkiintoisena — ja siihen nähden, että vierastin Prahan vanhaa kaupunkia jo ensimmäisellä kerralla kun olen ulkomailla ollut, en ole sitä kokenut erityisen mielenkiintoisena koskaan.

Hämmentävintä massaturismissa on se, että Prahan vanhassa kaupungissa vain hyvin harva, jos hekään, näyttivät oikeasti iloisilta, tai edes kiinnostuneilta. Pääasiallinen tunnetila ihmisten kasvoilla tuntui olevan väsymys, turtuminen ja tympääntyneisyys. Tietysti monet varmasti potivat edellisillan seikkailuiden krapulaa, tässä halvan oluen kaupungissa, turismikulttuurissa jossa runsas juominen kuuluu kiinteästi matkustamisen ohjelmaan — mutta heillekin tämä vanhan kaupungin kiertäminen kai sitten on vain sellaista kultturellia pakkopullaa, sosiaalisen hyväksynnän hakemista ryyppyreissulleen. “Kyllä me siellä muutakin tehtiin, katso vaikka tätä valokuvaa, siinä on kello, otin sen koska siitä kellosta oli tuhat muutakin ihmistä ottamassa valokuvaa. Se on varmasti tärkeä kello.”

Ehkä he kuitenkin ovat innoissaan. On se mahdollista, ei kaikki tunnetilat näy aina päällepäin. Ja voi olla yhtä aikaa innoissaan ja väsynyt. Kun Dresdenissä kävin matemaattisten ja fysikaalisten välineiden museossa, ja siellä oli 1800-luvulla valmistettu kuuta esittävä karttapallo, minä olin innoissani, enemmän innoissani kuin varmaan pitkään aikaan, ainakin enemmän innoissani kuin kertaakaan tämänsyksyisen masennukseni alettua. Avaruudentutkimisen ja karttapallojen suurena ystävänä hypin sisäisesti tasajalkaa ja hihkuin mielessäni niin, että varmasti kaikki, joilla on minuun telepaattinen yhteys kokivat silloin hetkellisesti käsitttämätöntä innostuneisuutta. Mutta ulospäin näytin varmaan lähinnä vain väsyneeltä, ehkä haukottelinkin, lepuuttelin jo kilometrien kävelyn rasittamia jalkojani. Sitten otin kameran esiin ja nappasin pari kuvaa.

Ei sitä voi aikuinen mies oikeasti alkaa museossa innoissaan hyppiä. Mitä nekin ajattelisivat?

Ehkä kyse on siitä, että jos se tuntuu tylsältä, minne kaikki muut menevät, niin sitten pitää löytää se oma juttu, joka kiinnostaa. Minä kävin Prahassa taidemuseossa, jättimäisessä tilassa, jossa ei vaikuttanut olevan oikeastaan ketään muuta, ja siellä joidenkin teosten edessä olin hyvinkin iloinen, että olin sinne tullut. Kävin samassa museossa katsomassa toisen kerran Julian Rosefeldtin Manifeston, ihan vain vertaillakseni Helsingin taidehallin näytteillepanoa Prahan kansallisgallerian näytteillepanoon. Monenko mielestä siinä olisi mitään järkeä? Minusta se oli tähänastisen matkan mielenkiintoisimpia asioita. Ja Dresdenissä parasta oli se karttapallo kuusta.

Kuten pieni lapsi, jota raahataan ympäri maailmaa katsomaan ihmeitä ja leikkimään parhaissa huvipuistoissa, mutta aikuistuttuaan matkasta muistaa vain sen, kuinka kämmenselälle laskeutui leppäkerttu ja pusikosta löytyi hauskasti käppyrä keppi, minäkään en osaa arvostaa sitä, mitä pitäisi.

Mutta juuri sen vuoksi pidän nyt Prahasta paljon enemmän kuin viime käynnilläni 14 vuotta sitten.

Leave a Reply

Your email address will not be published.