Miksi aina pakenen?

Miksi aina lähden Suomesta talveksi pois?

Ei niin, että kukaan sitä olisi minulta koskaan kysynyt. Ei Suomessa ole ihmistä, joka ei sitä ymmärtäisi. Lähes aina kun olen sanonut lähteväni keskitalven yli etelään ihmiset ovat joko kannustaneet (“niin sitä pitää”), tai olleet kateellisia (“kyllä minäkin haluaisin, jos vain pystyisi”), tai vielä useammin molempia. Nekin ihmiset, jotka itse pitävät talvesta, pimenevistä syysilloista ja laskevista lämpötiloista, ymmärtävät kyllä syvällä sisimmässään, miksi joku toinen tahtoisi pois. Ja harvassa ovat ne suomalaiset, jotka marraskuuta rakastaisivat.

Mutta on ihmisiä, jotka eivät pidä Suomen talvesta, ja on ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät kestä sitä.

Tänä vuonna en varsinaisesti edes tahtonut lähteä. Mutta toisaalta en tahtonut myöskään aamuisin nousta sängystä, en tahtonut astua ovesta ulos käydäkseni kaupassa, enkä tahtonut ottaa jääkaapista salaatinlehteä voileipäni päälle koska se oli liian työlästä.

Siksi lähden aina Suomesta talveksi pois. Pimeimpään vuodenaikaan en voi luottaa siihen mitä haluan ja mitä en. En voi luottaa siihen, että haluaisin syödä silloin kun minulla on nälkä, en voi luottaa siihen, että en haluaisi syödä vielä silloinkin kun mahani on jo ähkyssä. En voi luottaa siihen, että kesken työpäivän minua ei valtaisi hallitsematon halu alkaa itkeä ilman mitään näkyvää syytä. En voi luottaa siihen, etten julkisessa tilassa yhtäkkiä haluaisi juosta yksinäiseen rauhaiseen nurkkaan, pois ihmisten keskeltä seisomaan silmät kiinni, vain hengitykseeni keskittyen. En voi luottaa siihen, että jos allekirjoitan jonkun paperin, epäonnistuneeksi kokemani allekirjoitukseni ei pyörittelisi minua pitkään syyllisyydentunnossa kahtena seuraavana yönä ennen nukahtamistani.

Tänä vuonna masennukseni on ollut vielä tavanomaista syvempi. Viimeiset kaksi viikkoa kun kävin kaupassa ennen lähtöäni, ostosreissut olivat jatkuvaa taistelua pääni sisäistä pimeyttä vastaan. Seisoin kaupan käytävällä, halusin laittautua lattialle makaamaan sikiöasennossa ja jäädä nukkumaan siihen, halusin laskea ostoskorini lattialle ja mennä kotisänkyyn nukkumaan kevääseen asti.

Olen miettinyt, että kaamosmasennukseni on vuosi vuodelta vain pahentunut ja pahentunut, mutta onko se sittenkään? Muistan jo lukiovuosilta kuinka syksyisin koulusta palattuani rojahdin vain olohuoneen sohvalle nukkumaan. Ajattelin sen kuuluvan asiaan, olevan ehkä seurausta huonoista yöunista, joista ainakin silloin syyllistettiin kaikkien teinien iltaista televisionkatsomista ja tietokoneita. Kun muutin pois kotoa ja lähdin yliopistoon, keräsin oikeastaan kaikki opintoviikkoni ja -pisteeni keväisin. Luovutin edes yrittämästä marraskuussa. Olen aina ahdistunut jouluostoksia tehdessä, mutta onko se sittenkään johtunut joululahjoista itsestään, vaiko ennen kaikkea joulun sijainnista synkimmän vuodenajan keskellä?

On asioita, joita pystyn tekemään pimeimpään vuodenaikaankin. Ainakin niinä vuosina, kun masennus pysyy siedettävissä rajoissa. Mutta ne edellyttää ehdottomasti sitä, että kuuntelen itseäni ja mahdollisuuksiani. Antaudun tekemättömyydelleni. Hyväksyn sen, että vain istun kotonani, istun tietokoneellani, istun pianollani ja kitarallani. Hyväksyn sen, että tiskivuori kohoaa, hyväksyn sen, että viimeisen kuukauden likavaatteet ovat kaikki lattialla siinä mihin ne illalla laskin. En pakota itseäni mihinkään, mikä ei motivoi. Joskus löydän itselleni omaehtoisen projektin, joka pitää minut liikkeellä, joskus jokin ulkopuolinen tuki (tai paine) pitää minut edes osittain toimintakykyisenä. Joskus ei.

Tai sitten lähden etelään. Paitsi että siellä on aurinko aurinko, matkustaminen itsessään on juuri sellainen omaehtoinen projekti, johon pystyn. Matkustamisen aiheuttama lievä stressi pitää minut liikkeellä. Päivää ennen kun lähdin matkalle, matkallelähtöjännitys sai pääni heräämään ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Viimeiset pari päivää ennen lähtöä, ja tein asioita niin kuin ihan täysijärkinen ihminen tekee. Siivosin, tiskasin, viimeistelin sarjakuvan, rakentelin itselleni tämän blogialustan, pakkasin, kävin kaupassa ilman suurempia ahdistuskohtauksia, soittelin ihmisiä läpi kertoakseni heille että lähden — kunnes tarpeeksi moni jätti vastaamatta ja lopetin soittamasta etten masentuisi siihen.

Nyt istun laivassa, taas kerran Helsingistä Travemündeen. Nälissäni, sillä täällä on kasvisruokaa vielä tavallistakin vähemmän. Itämeren aallot ovat tällä hetkellä tyynet. Katson syysauringon matalaa kaarta pilven takana, siitä lohtua hakien, että kilometri kilometriltä aurinko kiipeää päivisin ylemmäs taivaalle. Jollain pituuspiirillä se alkaa valaista jo pilvien takaakin.

En minä sano, etteikö matkustamisessa olisi hohtoa jo itsessään. En minä sano, että olisin koskaan edes hetkellisesti katunut lähtöjäni. En minä sano, ettenkö haluaisi lähteä talvisin etelään vaikka saisin kaamosmasennukseni loppumaan. En minä sano, ettenkö olisi saanut kaukokaipuun puremaa jo vuosia sitten. Mutta sanon, että vaikka en haluaisikaan lähteä, joskus minun on vain pakko.

Huonokin reissu on parempi kuin kolme kuukautta itkuisena ja ahdistuneena sängynpohjalla.

Leave a Reply

Your email address will not be published.