Hostellielämää

Hostellissa huonetoverini oli jättänyt lapun roikkumaan sänkynsä reunaan, kaikkien huoneessa yöpyvien näkyville. Se oli käsin kirjoitettu, monistuskoneella monistettu paperi, jonka englanti oli lähes läpipääsemättömän kömpelöä. “Dear sirs/madams”, se alkoi. Huteran englannin takia yksityskohdat jäivät vähän epäselviksi, mutta sen verran ymmärsin, että hän olisi halunnut meidän muiden järjestävän hänelle kotimaistamme turvapaikan. Se oli avunpyyntö. Hänen oma hallituksensa oli läpeensä paha, sillä se johti maailmaa tietokoneilla. Vuosituhannen vaihteessa hallitus oli asettanut sekä hänen että hänen perheensä päähän mikrosirun, jota nykyisin käytettiin hänen ajatuksiensa kontrollointiin. “Tämä on ihmisoikeuksien vastaista”, kirje päättyi, ja vielä toisti pyynnön päästä kansainvälisen suojelun piiriin. Olinkin jo katsellut, että tuo nelissäkymmenissä ollut nainen oli käytökseltään jokseenkin outo, vältteli katsekontakteja ja naureskeli itsekseen, mutta paranoidia skitsofreniaa en sentään ollut osannut odottaa.

Tällaista tämä matkustaminen on.

Hostelleissa nukkuminen on tietysti rahakysymys. Oma huone on paljon kalliimpi kuin vuode jaetussa huoneessa parhaimmillaan viidentoista muun ihmisen kanssa. Mutta mitä enemmän on matkustanut yksin, sitä enemmän on oppinut arvostamaan myös hostellien sosiaalisuutta. Pitkään tien päällä kiertäessä ne ovat jopa välttämättömiä paikkoja lajitoverien kohtaamiseen. Vaikka introvertti olenkin, jossain välissä pelkkä yksinolo alkaa syömään sielua sisältäpäin. Ei ihmisiä juurikaan tapaa missään muualla, julkisissa liikennevälineissäkin nykyään kaikilla on luurit korvilla ja he katselevat puhelimeltaan videoita. Vaikka minulla olisi rahaakin, varmasti ennemmin tai myöhemmin valitsisin majapaikakseni hostellin. Ja lisäksi, hostelleissa on useimmiten keittiö, jossa voi laittaa halutessaan itse ruokaa, mikä on erittäin tarpeellinen lisä kaupungeissa joissa on vain kaksi kasvissyöjälle sopivaa ravintolaa, ja molemmat niistä järkyttävän huonoja.

Euroopan suurissa kaupungeissa hostellit ovat yleensä täynnä bilettämään tullutta nuorisoa, jotka vain haluavat säästää majoituskuluistaan pystyäkseen juomaan enemmän, tai kodittomia itäeurooppalaisia duunareita, joilla ei ole varaa kaupungin vuokriin. Mutta heti kun kulkee suosituimpien turistikohteiden ulkopuolelle, hostellit muuttuvat astetta samanhenkisempien maailmanmatkaajien kohtaamispaikoiksi. Niissä on ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita maailmasta ja sen paikoista, ja ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet kohtaamaan toisia maailmanmatkaajia.

Toisaalta hostelleissa valitettavasti huomaa myös, että kaikista ihmisistä ei ole elämään toisten ihmisten kanssa. Totta kai joku melkein aina kuorsaa kovaan ääneen. Kuorsaamiselle ei voi mitään,  se ei ole tahdonalaista, mutta toisinaan huoneessa on niitä oman elämänsä pikku prinsessoja, jotka tekevät kuorsaamisesta numeron. Ihmisiä, jotka alkavat yhtäkkiä keskellä yötä huutamaan kuorsaajille, että lopeta kuorsaaminen – ja herättävät kaikki huoneessa. Yleensä yli kolmikymppiset ihmiset majoitetaan erilleen alle kolmikymppisistä, joten aamukolmelta ympäripäissään huoneeseen jatkoille tulevia sankareita en ole nähnyt enää pitkään aikaan, mutta joskus huoneessa on (poikkeuksetta itäeurooppalaisia) ihmisiä, jotka pikkupäissään könyävät huoneeseen, päättävät alkaa tupakoimaan vessassa, ja sitten koko huone pysyy hereillä kun palohälyttimien päristessä heitä häädetään hostellista ulos. Ja mitä ihmettä ajattelevat ne ihmiset, jotka laittavat yhteismajoituksessa kovaäänisen herätyksen soimaan aamukuudeksi, ja sen jälkeen torkuttavat sitä kymmenen minuutin välein kahden tunnin ajan? Tai ne ihmiset, jotka pitkälle yöhön katselevat puhelimeltaan YouTube-videoita ilman kuulokkeita? Tai ne ihmiset, jotka jäävät kahdentoista ihmisen ainoaan yhteiseen vessaan kolmeksi vartiksi kuivaamaan hiuksiaan keskellä yötä?

Nuorella miehellä seisoi silmät päässä, ja hän vaelteli hostellin käytävillä muita väistämättä, muille tilaa antamatta, tupakalle, hielle ja päiväkausien peseytymättömyydelle haisten. Salakuuntelin, kun hän hostellin respassa selitti hukanneensa avaimensa. Hänelle huomautettiin, että avainten hukkaaminen maksaa viisi euroa, johon hän vain vastasi, että ei ole mitään ongelmaa. Ei hänen pidä maksaa. Lähikahvilasta soitettiin, että mies on jättänyt avaimensa sinne – ja samalla lähtenyt maksamatta laskuaan. Miehelle huomautettiin siitä, ja hän sanoo, että ei ole ongelmaa. Ei kahvilassa pidä maksaa, hän kertoi, jos tarjoilijat eivät tuo laskua pöytään. Minä menin huoneeseeni, ja laitoin kaikki arvotavarani huolellisesti lukkojen taakse. Mies vaikutti toiminnaltaan kuin moni tapaamani aivovamman saanut, olivat he saaneet sen jo syntymässä tai myöhemmin onnettomuudessa – tai pitkällisen huumeiden käytön seurauksena. Seuraavana aamuna mies oli poistunut hostellista, hänen majoitusaikaansa ei ollut suostuttu jatkamaan, ja hän jätti jälkeensä lattialla lojuvan läpeensä likaisen t-paidan.

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen siistinä ihmisenä. Masennuskausina kyvyttömyyteni siivota saa minut itsenikin vihaamaan törkyisyyttäni, ja niiden ulkopuolellakin pölyt imuroin vain joka toinen viikko. Epäjärjestelmällisenä ihmisenä tavarani voivat löytyä mistä milloinkin. Työpöydälläni on epämääräinen kokoelma paperilappuja, joihin kirjoittelen aina todo-listoja tai sarjakuvaideoita tai milloin mitäkin, eikä niillä ole mitään järjestystä tai logiikkaa. Mutta mitä pidempään olen elänyt, ja mitä enemmän ihmisiä tavannut, sitä enemmän olen alkanut huomata, että itse asiassa minä taidankin olla maailman mittakaavassa aika järjestelmällinen ja siisti. Toki olen käynyt monien yksin asuvien poikamiesten kodeissa, ja huomannut jo aikaa sitten, että tässä viiteryhmässä olen selkeästi sieltä siisteimmästä päästä, mutta vasta hostelleissa sitä oikeasti huomaa, kuinka epäsiistejä ihmiset ovatkaan. Hostellit ovat täynnä niitä ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että äiti siivoaa, tai ehkä vaimo tai aviomies, niin että he eivät ole koskaan joutuneet edes ajattelemaan, että ruokailuvälineet pitäisi pestä käytön jälkeen, tai että vessassa olisi tarkoitus tähdätä edes suurin piirtein pönttöä päin, ja jos jostain syystä päättää käydä suihkussa kuraiset kengät jalassa, lattian voisi edes yrittää huuhdella jälkeenpäin. Teflonastioiden pohjat näyttävät naarmuisilta leikkuulaudoilta, kattilat ovat paitsi pinttyneen likaisia, myös lommoilla, ja juomalaseissa näkyy vielä “pesun” jälkeenkin huulenjäljet reunoilla. Jätteenlajittelusta ihmiset eivät ole kuulleetkaan, eivät silloinkaan, vaikka seinällä olisi yksityiskohtaiset ohjeet. Hyvä jos laittavat jätteet roska-astiaan, eivätkä vain jätä pöydälle. Jos hostellin säännöissä odotetaan, että asiakkaat laittaisivat lakanat itse sänkyynsä, noin neljäsosa asukkaista nukkuu ilman lakanoita. Ja oli lakanat tai ei, osa ihmisistä ei ota yöksi edes kenkiä jaloistaan.

Saavuin hostelliin. Tästä tarinasta on jo vuosi. Huoneessa ei ollut määriteltyjä paikkoja, ainoana ohjeena “ota sellainen vuode, jossa ei ole ketään.” Laitoin tavarat johonkin sänkyyn, jossa ei ollut lakanoita laitettuina, ja menin pitkän matkustamisen jäljiltä peseytymään ja vessaan ja käymään nopeasti syömässä lähimmässä paikassa, mistä sai mitä tahansa syötävää. Kun tulin takaisin, sänkyni vieressä oli tappelu meneillään. Huoneeseen saapunut mies oli vihainen siitä, että minä olin vienyt hänen sänkynsä, ja toinen mies syytti häntä siitä, että hän oli yrittänyt edellisenä päivänä varastaa tältä tavaroita. Minä tulin paikalle rauhoitellen, että ei hätää, jos se kerran on hänen sänkynsä, minä menen tuonne toiseen sänkyyn – mutta mies oli jo päättänyt alkaa riehua, joten hän otti minun rinkkani, ja väkivaltaisesti ja kaikin voimin heitti sen huoneen halki toiselle sängylle. Onneksi mitään ei särkynyt. Herkimmät tavarat olivat sentään toisessa repussa. Mutta kun naapurisängyn kaveri meni valittamaan miehen käytöksestä, olin kyllä hyvin mielelläni antamassa omaa todistajanlausuntoani miehen häätämiseksi. Jos jotain olisi särkynyt, sitten paikalle olisi tietysti pitänyt jo saada poliisitkin, ihan jo vakuutusta varten.

Tämän tekstin olen kirjoittanut Splitissä. Kaksi ensimmäistä tarinaani huonetovereistani on tästä hostellista. Sekä mikrosiruja päähänsä saanut nainen, että aivovammansa kanssa kahviloista maksamatta karannut mies olivat täältä. Mutta samaan aikaan tämä hostelli on ollut myös yksi parhaista ja mukavimmista hostelleista, jossa olen ollut koskaan. Useampana iltana olen istunut keittiössä pitkälle yöhön juttelemassa niitä näitä. En edes pelkästään matkasuunnitelmia tai matkakokemuksia, vaan myös elämäntarinoita ja maailmanparannusta. Hostelli on kaukana täydellisestä: yhteinen sosiaalitila on pieni, vessoja on koko hostellin asiakaskunnalle tasan yksi, ja vapaaehtoisista koostuva henkilökunta on jokseenkin satunnaisesti tavattavissa. Mutta kyse onkin aina ihmisistä: Respassa oli vapaaehtoisena töissä suomalainen tyttö, joka pisti Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi Tuntemattoman sotilaan pyörimään televisiosta; Keittiössä aikaansa vietti enemmänkin alkujaan eteläafrikkalainen mies, jonka tarkoituksena oli pyöräillä maailman ympäri, mutta oli nyt ensimmäisen maanosansa (Euroopan) läpi polkemisen jälkeen jäänyt Kroatiaan lepäämään; Toisessa huoneessa yöpyi serbialainen kokki, joka tuli aina turistisesongiksi työskentelemään Kroatiaan, ja oli nyt palailemassa talveksi takaisin kotikyläänsä; ja kaksi euroopan ulkopuolista naista, australialainen ja ehkä kiinalainen, jotka suunnittelivat kolmikuukautisen Schengen-viisuminsa viimeisten päivien ohjelmaa. Ohimeneviä ihmiskohtaamisia, jotka olivat pohjimmiltaan vain small talkia, mutta niistä tuli tunne, kuin olisin osa jotain. Osa maailmanmatkaajien yhteisöä.

Ja lisäksi, mikä tärkeintä – ja tämä on jo tietysti jo syy itsessään hakeutua hostelleihin – joka ainoassa hostellissa, jossa olen Kroatiassa majoittunut, on ollut kissa! Kisumisu! Parhaassa kolmekin! Miau miau miau! Pör pör pör! Osa on ollut ihmisarkoja, mutta jotkut ovat mielellään antautuneet rapsuteltaviksi. Elämäni on vihdoin taas täydellistä.

Jos olisin tiennyt, että hostelleissa on kissoja, en olisi koskaan harkinnutkaan majoittuvani missään muualla.