Kun matkustaa tarpeeksi monta kertaa, kaikki matkat alkavat olla paluumatkoja. Tällä matkallani, koti-Oulusta lähdettyäni, olen palannut jo Helsinkiin, olen palannut Hampuriin, olen palannut Prahaan, Wieniin, Ljubljanaan ja Zagrebiin. Kaikissa olen käynyt aiemminkin. Tähän mennessä ainoat pysähdyspaikkani, joissa en ole koskaan ennen käynyt, ovat Saksan Leipzig ja Kroatian Zadar.

Toki paluut ovat keskenään hyvin erilaisia. Helsingissä olen asunutkin, viettänyt siellä pitkälle toista vuotta elämästäni, ja Hampuri on vain välttämätön pysähdys, jos Suomesta haluaa Keski-Eurooppaan (eikä halua matkustaa linja-autolla Baltian läpi). Praha on tympeä kaupunki, jota olen toistuvien yöpymisten myötä oppinut sietämään, kun taas Wien on suosikkikaupunkejani, joka on vuosien myötä alkanut arkistua. Ljubljanassa kävin kerran aiemmin, kesällä 2003, ja Zagrebissa pysähdyin ohimennen viitisen vuotta sitten, loppumatkasta, kun paikat ja kaupungit alkoivat jo pursuta silmistä ja korvista ulos.

Sekä Prahassa että Wienissä kiersin tänä vuonna keskeiset turistialueet kaukaa. Olen ne jo nähnyt, ja tympeiksi todennut. Ljubljanassa ja Zagrebissa kävin niissäkin. Toki sekä Praha että Wien ovat myös täysin eri luokan turistirysiä. Prahan vanha kaupunki on nelikilometrien kokoinen alue puhdasta turismiteollisuutta ilman vilaustakaan mistään paikallisesta elämästä; täynnä kaupustelijoita ja huijareita; epämääräisiä “rahanvaihtajia” ja “oppaita”; “museoita”, joissa ei ole mitään näytettävää; ja ravintoloita, joissa puolikas leipäpala ja lasi vettä maksaa 30 euroa – kun taas Ljubljanan vanha kaupunki vaikutti opiskelijakaupungin elävältä keskustalta täynnä nuoria paikallisia ihmisiä (ja vaihto-opiskelijoita) viettämässä arki-iltojaan. Wienin turistialueet Ringin sisäpuolella ovat — jaa… Itse asiassa en ole juuri koskaan edes käynyt siellä, vaikka kaupungissa olen kymmenisen kertaa pysähtynyt ja noin kuukauden elämästäni viettänyt. Kaupunki vanhaa keskustaa ympäröivän kehätien ulkopuolella on niin miellyttävä ja elävä, täynnä Euroopan parhaita museoita, taidegallerioita, mielenkiintoisia kasvisravintoloita ja eläviä lähiöitä, että sen vaihtuminen niljakkaaksi ylemmän keskiluokan turismikeskittymäksi ihan vain yhden tien ylittämällä on lähes aina käännyttänyt minut hyvin pian takaisin tien mukavammalle puolelle. Zagrebin vanhan kaupungin alue sen sijaan oli tähän aikaan vuodesta lähinnä hiljainen, tyhjä ja kuollut. Missään ei ollut ketään eikä mitään, ja kaikki museotkin oli päätetty sulkea talven ajaksi parempia yleisömääriä odottamaan.

Prahaan palasin vain siksi, että en halunnut istua liian pitkään yhteenmenoon busseissa ja junissa. Yövyin heti linja-autoaseman vieressä, kävin syömässä jo vakiopaikoikseni muodostuneissa vegaaniravintoloissa, joissa käyn aina kun Prahassa pysähdyn, ja jatkoin heti seuraavana päivänä eteenpäin. Muutaman tunnin kuljeskelin Vltava-joen rantaa ja bongasin tsekkiläisiä lintuja.

Wienissä oikeasti halusin pysähtyä. Halusin katsoa, vieläkö se nytkin olisi niin mukava kaupunki kuin aina ennenkin. Olisiko se yhä edelleen se kaupunki, jossa 20 vuotta sitten ensimmäistä kertaa käydessäni minusta tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Kuin olisin asunut siellä edellisessä elämässäni. Tällä kertaa majoituin tarkoituksellisesti sellaisessa kaupunginosassa, jossa en ole ennen käynytkään, ja kuljeskelin lähinnä kaupungin puistoissa mahdollisimman kaukana turistialueista. Käväisin kyllä kaupungintalon pihalla olevalla joulutorilla tarkastamassa tämänvuotiset jouluvalot (Wien on joulukaupungeista parhain), ja vilkaisin jos missään museossa tai taidehallilla olisi ollut mitään erityisen mielenkiintoisia näyttelyitä, mutta Ringin sisäpuolelle en hetkeksikään jalallani astunut. Viihdyin kaupungissa nytkin, ja mikä tärkeintä, näin siellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan auringon, joka oli tarpeeksi korkealla piristämään mielialaani. Ehkä tämä onkin juuri niitä keskeisiä syitä, miksi Wienistä niin pidän: Se on ollut useina vuosina se ensimmäinen kaupunki, jossa aurinko taas paistaa. 

Ljublajanassa yritin aistia jotain sellaista, joka olisi edes hetkellisesti lähettänyt minut nostalgiatripille muistelemaan ensimmäistä ulkomaanmatkaani 20 vuotta aiemmin, mutta aivan kuin Bratislavassakin, viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet näille kaupungeille hyviä. 2003 ne olivat vielä sosialistisen menneisyytensä vankeja, joissa murjottavat asiakaspalvelumummot vaativat asiakkailtaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta, ja edellisistä julkisivuremonteista oli vierähtänyt vähintään vuosisata – mutta nyt ne ovat molemmat aika mukavia keskieurooppalaisia kaupunkeja, joissa molemmissa on laaja, autoilta suljettu vanha kaupunki. Vaikka kuinka kuljin Ljubljanassa ympyrää, en löytänyt oikeastaan yhtä ainoaa nurkkausta, kadunpätkää tai kirkontornia, josta olisi tullut edes hetkellisiä takaumia edelliseen käyntiin. Sillankupeessa olevat lohikäärmepatsaat näyttivät kyllä tutuilta, mutta nekin olivat paljon puhtaammat ja kauniimmat kuin ennen, ja koko ympäristö oli täysin eri tuntuinen kuin silloin. Linnantornissa muistan meidän veljieni kanssa käyneen, mutta sekin oli aivan varmasti ihan eri näköinen silloin, ei lainkaan yhtä siisti ja järjestelmällisesti organisoitu. 2003 pidin Slovenian pääkaupunkia aika yhdentekevänä, mutta nyt se oli oikein mukava pikkukaupunki – ja Ljubljanan keskustassa on laaja metsikkö, joka on ehdoton bonus kaupungille kuin kaupungille.

Neljänteen peräkkäiseen pääkaupunkiin, Zagrebiin, en oikeasti edes halunnut, mutta alkuperäinen suunnitelmani matkustaa Rijekaan tyssäsi Adrianmeren rannikon tylyihin sääennustuksiin. Pakenin siis sisämaahan, jossa luvattiin satavan edes vähän vähemmän, joskin siellä oli paljon kylmempi. Edellisestä käynnistäni ei vielä ollut kovinkaan pitkää aikaa, olisiko ollut alkuvuotta 2018, joten Zagreb ei ollut muuttunut. Ei parempaan eikä huonompaan suuntaan. En keksinyt vieläkään, miksi siellä kenenkään kannattaisi pysähtyä – paitsi että siellä, aivan kuten Ljubljanassakin, on Intialaisia ravintoloita, jotka tarjoilevat eteläintialaista ruokaa! Tähän mennessä olen koko Euroopasta löytänyt kolme ravintolaa, joista on saanut eteläintialaista ruokaa: yksi Pariisissa, yksi Antwerpenissä ja yksi Frankfurtissa (tosin se oli remontissa ja kiinni kun sinne yritin). Mutta nyt niitä oli yllättäen lukuisia sekä Ljubljanassa että Zagrebissä. Hämmentävää. Eiväthän eteläintialaiset ruuat tietenkään yhtä hyviä ole kuin tutummat pohjoisintialaiset, mutta se on sitä ruokaa, mitä söin aikoinani Intiassa, ja se on täysin omanlaisensa ruokakulttuuri, josta euroopassa ei tiedetä juuri mitään. 

Tätä kirjoitan Zadarissa, johon pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa, ihan vain levätäkseni. Täällä olisi ollut mielenkiintoisia luontokohteita lyhyehkön bussimatkan päässä (osa jopa avoinna talvellakin), mutta flunssa sai kiinni ja olen ottanut vielä suunniteltuakin rennommin. Täällä en ole koskaan ennen käynyt, mutta välimeren lempeä kosteus ja joka puolella kasvavat oliivipuut toivat heti saavuttuani voimakkaan tuttuuden tunteen. Tässä osassa maailmaa olen ollut ennenkin. 

Seuraavaksi palaan Splitiin. Ainakin viimeksi (2018) se oli kovinkin mukava kaupunki. Sen jälkeen pyrin olemaan palaamatta mihinkään, mutta valitettavasti Balkanin huonot tieyhteydet näyttävät siltä, että ainakin Dubrovnikiin minun vielä täytyy palata. Tai sitten istun kymmeniä tunteja kahdensadan kilometrin bussimatkoissa, jotka kiertelevät vuoristossa pysähtelemässä joka ainoaan pikkukylään.

Olen palannut Balkanille. Minä muistan täällä matkustamisen vaikeuden. Tosin tämä on huomattavasti helpottanut viidessä vuodessa. Silloin linja-autojen aikatauluja ja kohteita ei vielä löytynyt netistä – etenkään englanniksi. Nyt niitä jo löytyy.