Tiedättekö, mitä eroa on puukiipijällä ja etelänpuukiipijällä? Ei mitään. Wikipedian mukaan noin 5% näistä linnuista ei ole mitenkään toisistaan erotettavissa. Ja loputkin voi erottaa lähinnä takakynnen pituudesta, jos näiden kahden lintulajin erottamiseen erikoistunut asiantuntija pitää lintua kädessään ja mittaa kynnen.
Tämä on taas näitä. Pistä tiedemiehet asialle, ja pian kaikki on lajiteltu tarpeettoman pieniin ja eksakteihin alaryhmiin, jotka vain sotkevat ja heikentävät ymmärrystä maailmasta. Biologit ovat ihan kuin kielitieteilijätkin, jotka pilkkovat maailman kieliä yhä pienempiin ja pienempiin kieliryhmiin. Onneksi 1800-luvulla kielitieteet olivat vielä lapsenkengissään, tai muuten suomenkieliäkin olisi vähintään kaksi – itä- ja länsisuomi. Ehkä enemmänkin.
Näitä mietiskelin, kun kävellessäni kuulin pikkulinnun, jonka laulun puhelimeni nimesi puukiipijän (tai etelänpuukiipijän) lauluksi. Olin kävelemässä Ljubljanan Tivoli-puiston suurehkossa metsikössä, kiroamassa kovaäänisiä lehtipuhaltimia, jotka vielä satojen metrien päässäkin peittivät pikkulintujen äänet alleet, ja ihastelemassa hylättyä mäkihyppytornin rauniota. Sää oli viileä ja pilvinen, mutta onneksi aurinko pilkahteli hetkittäin valaisemaan maailmaa ja mielialaani.
Vaeltelin metsikössä linnunlaululta linnunlaululle ja maisemapaikalta maisemapaikalle. Ljubljana tuntui mukavalta pikku kaupungilta. Mikään kaupunki, jonka keskustassa on useiden neliökilometrien kokoinen metsikkö, ei voi olla läpeensä paha. Vilkuilin kuitenkin vähän väliä kännykkäni kelloa. Bussi Zagrebiin lähtisi 14.05, ja sitä ennen tarkoitukseni oli vielä käydä syömässä ja hakemassa matkatavarani hostellilta. Kello oli vasta vartin yli kahdentoista, joten ajattelin vielä ehtiväni näpsäistä kuvan puiston yhä käytössä olevista, ehjistäkin mäkihyppymäistä.
Naps, naps, laulatin sekä puhelintani että järjestelmäkameraani. Kuvista ei tullut kovin mielenkiintoisia, mutta minulla ei ollut nyt aikaa etsiä parhaita kuvakulmia eikä mielenkiintoisimpia sommitelmia. Kävinpä vain mäkihyppymäen juurella. En ole sitä kovin usein elämässäni tehnyt. Ehkä ne olisivat mielenkiintoisempia lumiseen aikaan.
Kello tikitti vääjäämättömästi eteenpäin, ja minulla alkoi tulla kiire. Olin noin puolen tunnin kävelymatkan päässä majapaikastani, ja sieltä olisi vielä varttitunnin kävely linja-autoasemalle. Jos haluaisin syödä rauhassa, nyt oli viimeistään vihoviimeinen hetki lähteä metsiköstä takaisin päin.
Nappasin puhelimeni kartan auki, syötin sinne hostellini osoitteen, ja annoin Google Mapsin algoritmien tarjota minulle parasta reittiä. Tietenkään suurinta osaa metsikön poluista ei ollut karttapalveluun syötetty, mutta isoimmat kuitenkin, vähän suuntaa antamaan. Huomasin kartasta, että olinkin eri suunnassa vanhaan kaupunkiin nähden kuin mitä olin kuvitellut. Luulin sen olevan itsestäni etelään, mutta se olikin itään.
Ja sitten puhelin sammui. Ihan yhtäkkiä, odottamatta. Akku oli näyttänyt vielä 40 prosenttia, ei se voinut siitä johtua. Puhelin vain kaatui. Pimeni mustaksi, eikä hetkeen reagoinut mitenkään mihinkään. Ajattelin kirosanan, ehkä kolmannenkin.
Lopulta sain puhelimen vähän virkoamaan. Nyt akku näytti kymmentä prosenttia. Hienoa. Sekoileva puhelin on juuri se, mitä matkalla tarvitsee. Etenkin silloin, kun on kiire eikä tiedä missä on. Käynnistin puhelimen, ja sitten, yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa varmaan koskaan, se päätti kysyä SIM-korttini PIN-koodia.
Naputtelin koodin. Sen saman, mikä minulla on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Puhelin ei hyväksynyt sitä. Ehkä näpyttelin sen väärin. Puhelin ei hyväksynyt uuttakaan yritystä. Kolmannella kerralla kirjoitin variaation tunnusluvusta, jota olisin saattanut jossain mielenhäiriössä käyttää.
Puhelin kysyin PUK-koodia.
Nyt sanoin kirosanoja jo ääneen, ja monta.
Onneksi olin ehtinyt nähdä puhelimen kartasta sentään tarvittavan ilmansuunnan. Itään. Lähdin kävelemään polkua suuntaan, johon ehdin nähdä puhelimen minua aluksi neuvoneen. Kävelin polkua pitkin eteenpäin. Polku jakaantui useampaan haaraan. Siinä oli opaste, mutta mikään ei opastanut minnekään, mikä olisi tarkoittanut mitään, enkä voinut olla edes varma, mihin suuntaan opasteiden nuolet olivat osoittavinaan. Jatkoin polkua eteenpäin, ja päädyin taas hylätylle mäkihyppytornille. Se ei ollut hyvä asia, koska se oli täysin eri suunnassa kuin mihin yritin päästä. Onneksi se kuitenkin oli paikka, jossa olin jo käynyt, joten saatoin yrittää kulkea takaisinpäin niitä polkuja, joita olin tullessani seurannut.
Ljublanan Tivoli-puisto suurine metsikköineen ei ole paikka, jossa on tarkoitus päästä jonnekin. Se on ulkoilualue, jossa on tarkoitus tallustella rauhassa, ehkä koiran kanssa, ehkä piknik-koria kantaen. Se ei ole paikka, jossa polut olisi selkeästi merkitty määränpäätä ajatellen, jos ylipäätään. Se ei ole paikka, jossa polut kulkisivat suorinta tietä haluttuun paikkaan, ei, vaan se on paikka, jossa polut mutkitellen kiertelevät mäenrinteitä rauhallisen päämäärättömästi. Sinne tullaan vapaapäivänä ulkoilemaan, ei kiirehtimään linja-autoasemalle.
Palautin mieleeni taas ne taidot, joilla suunnistin kaupungeissa ennen kännykkäkarttoja, ja otin suunnan auringosta. Jos pitäisin auringon oikealla puolellani, kävelisin itään. Ja jos kävelen itään, ennemmin tai myöhemmin minun pitäisi päätyä metsiköstä takaisin Tivolin hoidetummalle, puistomaisemmalle viheralueelle. Mutta polku kääntyi etelään, ja sitten se pyörähti pohjoista kohden, ja sitten huomasin käveleväni länteen, ja sitten aloin hokea vittuperkelesaatana joka ainoalla askeleella. Ne polut eivät johtaneet mihinkään.
Hylkäsin isot polut, ja lähdin jääräpäisesti tallustamaan suoraan itään päin. En tiennyt edes mitä kello oli, sillä olin laittanut puhelimeni reppuuni latautumaan. Onneksi olin sentään aiempien matkojeni virheistä oppinut jo sen verran, että ostin puhelimelleni varavirta-akun. Puhelimeni äkillistä kaatumista en voi estää, mutta pelkkään akun loppumiseen ei matkani etenemisen pitäisi enää tyssätä.
Päädyin jonkin hylätyn talon pihaan, alueelle, jossa ei ole ollut mitään ihmiselämää vuosikymmeniin. Jos minulla ei olisi ollut kiire, olisin ollut innoissani. Mikä olisi kauniimpaa kuin hylätyt, hiljakseen raunioituvat talot. Mutta nyt vain kiroiluni yltyi. Tämä ei ollut todellakaan se paikka, minne halusin. Se oli vieläpä suljettu umpikuja.
Yritin kuikuilla puiden väleistä edes maamerkkejä. Kaupungissa, jonka korkeimmalla paikalla kohoaa maamerkkinä suuri linna, oikea suunta pitäisi olla helppo löytää. Sinne linnalle olin menossa. Sen juurella kiemurtelevan joen rannalle. Mutta ei. Ei näkynyt sen enempää linnaa kuin Trg Republican ahdistavia, korkeita, parhaimman sosialistisen opin mukaan luotaantyöntäviä pilvenpiirtäjiäkään. Vain tuntemattomia savupiippuja ja lähetinmastoja.
Aloin jo luovuttaa. Päässäni pyöri jo suunnitelmia siitä, että jäisin kaupunkiin yöksi tai pariksikin. Jäisin sänkyyn makaamaan kunnes minusta taas tuntuisi siltä, että elämässä edes jokin onnistuu. Mutta en ollut vielä luovuttamismoodissa. Minä olin ongelmanratkaisumoodissa. Vaikka kaikki olikin tähän asti mennyt pieleen, se ei ollut todiste siitä, että kaikki myöhemmätkin yritykset epäonnistuisivat. Sänkyyn itkemään jääminen sai edelleen pysytellä B-suunnitelmana. Ihan varteenotettavana sellaisena, mutta silti vasta siinä tapauksessa, että A-suunnitelma epäonnistuisi.
Silloin vihdoin löysin edes yksittäisen polun, jolla pääsin metsiköstä pois. En tunnistanut suuntaa, jonne polku vei, mutta jo metsästä ulos pääseminen oli peräksiantamattomuuden ja jääräpäisyyden voitto pahantahtoista maailmaa vastaan. Metsän ulkopuolella olisi helpompi suunnistaa. Metsän ulkopuolella oli suorien teiden muodostama ruutukaava, ei mäkien rinteillä kiemurtelevia satunnaispolkuja.
Lähdin seuraamaan metsänreunaa itäänpäin maanteitä pitkin, ja lopulta löysin sen Tivoli-puiston puistomaisemmankin osan. Sen saman, mistä olin metsikköön alun alkaen lähtenyt.
Sen saman, josta olin jo tullessani katsellut, että sieltä ei oikein pääse pois, eikä sinne pääse sisään.
Ljubljana on itäeurooppalainen kaupunki. Ihan niin kuin vaikka Suomen kaupungit, se on suunniteltu vain ja ainoastaan autoille. Tosin siinä missä Suomessa 1960-luvulla lopulta järki voitti, ja Helsingin keskustaa ei suunnitelmista huolimatta korvattukaan kahdeksankaistaisella moottoritiellä, Itä-Euroopassa ei ollut demokratiaa hidastamassa trendikkäimpien idioottimaisuuksien toteutumista. Vuonna 2010 Ljubljanan vanha kaupunki on suljettu autoilta, ja se on palautettu ihmisille, mutta sen ulkopuolella jalankulkijat ovat edelleen vain sujuvan autoilusuunnitelun riesana olevia ärsyttäviä esteitä.
Mutta se oli vain hidaste. Kyllä minä suomalaisena osaan taistellen kävellä läpi kevyttä liikennettä vihaavan kaupunkisuunnittelun. Olen kasvanut siihen.
Nyt näin jo linnankin. Tiesin, mihin suuntaan piti kulkea, ja kävelin vain puiston autotiestä erottavan muurin reunaa niin pitkään, että siinä tuli vastaan ensimmäinen aukko. Ja sitten vain kävelin linnaa kohden. Kello oli vartin yli yhden. Olin harhaillut vain parikymmentä minuuttia ylimääräistä. Sen ajan, minkä olin suunnitellut käyttävän ruokailuun. Ehtisin vielä hyvin bussiini.
Hostellini ulko-ovella (sisään en enää päässyt, avaimen jo palautettuani) käytin seinän läpi hostellin langatonta verkkoa ja hain Elisan nettisivuilta heidän PUK-koodinsa. Se oli kiireellisintä, se oli välttämätöntä. Kaikki, mitä tarvitsin, oli netissä. Myös bussilippuni. Ilman puhelinta ei nykyisin voi selvitä. Ilman nettiä vähän aikaa voisi, mutta siihen pitäisi varautua etukäteen. Sitten juoksin majoituksen respaan – joka oli sata metriä edempänä – ja hain sieltä matkatavarani. Ja sitten kävelin linja-autoasemalle.
Ei minulla kiirettä ollut enää tässä välissä. Ruokailu vain jäi välistä. Aamupalakseni syömälläni jugurtilla ja hummuksella päällystämilläni riisikakuilla pitäisi nyt pärjätä iltaan asti.
Toivottavasti huomenna ei tulisi migreeni. Toivottavasti en lyhistyisi Zagrebissa rinkkani painon alle väsyneenä ja heikkona. Verensokerin laskiessa kaikesta tulee tarpeettoman vaikeaa.
Tätähän tämä matkustaminen on. Ei kukaan ole koskaan väittänyt, että se olisi mukavaa ja rentouttavaa. Tai ehkä mukavaa, mutta rentouttavaa tuskin koskaan.
Tuohan oli suorastaan jännityskertomus.