Kuivuminen keinuttaa

Laivamatkan päätyttyä aivoni jäivät vielä keinumaan. Vielä kaksi vuorokautta myöhemmin sänky keinui silmien sulkeuduttua kuin kovemmassakin myrskyssä. Se on hassua. Joskus käy näin.

Loputon keinuminen alkoi kuitenkin ärsyttää minua niin paljon, että aloin selvitellä, mistä se johtuisi. Miksi maailma keinuu nyt, kymmeniä kertoja saman lyhyen laivamatkan tehneenä, kun silloin kymmenisen vuotta sitten, kun olin heittelehtinyt 19 päivää paljon suuremman avomeren paljon suuremmilla aalloilla, maalle paluuseen sopeutui heti? Tällä kertaa meri toki osan matkasta höykytti laivaa niin, että minun piti mennä sänkyyn ja laittaa silmät kiinni, mutta se kesti vain pari tuntia kolmenkymmenen tunnin laivamatkasta. Olen paljon pahemmillakin matkoilla ollut. Silloin Afrikasta palatessani laiva ei myrskyn takia päässyt edes satamaan. Jouduimme odottelemaan vuorokauden meren höykyteltävänä keskellä Välimerta.

Googlasin. Nettisivut kertoivat, että sitä sattuu. Joskus tasapainoaisti vain menee sekaisin. Joskus, onneksi harvoin, se voi kuulemma jäädä päälle ihan pysyvästikin, kuukausiksi, vuosiksi, vaikka loppuelämäksi, jos oikein huono tuuri käy. Mutta, nopeasti vilkuilemani nettisivut kertoivat, yleensä se menee nopeasti ohi, kunhan vain pitää huolta hyvistä yöunista ja hyvästä nesteytyksestä.

Ah. Se. Hyvä nesteytys.

Veden saanti on aina jonkinasteinen ongelma tien päällä eläessä. Ei niin, etteikö vettä saisi hanasta kuin hanasta. Euroopan vesijohtovedet ovat aina juotavia – joskin paikoin niin voimakkaasti kloorattuja, että ei niitä ilokseen juo. Jopa laivoilla hanojen vedet on aina lähtösataman vesiä – Helsinki – Travemünde -väliä seilatessa se on aina Helsingin hanavettä. Ongelma on ennemmin se, että vesi painaa. Päiväreppuun tai -kassiin ei kovin suurta vesipulloa voi ottaa mukaan, jos haluaa, että seuraavana päivänä tekee muutakin kuin kiroaa niska- ja hartiakipujaan. Olen toisinaan puolitoistalitraisia vesipulloja läpi päivän kanniskellut, ja aina katunut seuraavana päivänä. 

Totta kai vettä aina saa. Joka ainoa kauppa ja kioski ja ravintola myy vesipulloja. Jos ylenpalttinen muovijäte ei tuottaisi syyllisyydentuntoja, ja budjetti antaisi myöten siihen, että käytän kymmenen euroa päivässä pieniin vesipulloihin, ei olisi mitään ongelmaa. Sen kuin joisin vesipullon tyhjäksi, heittäisin lähimpään roskakoriin, ja seuraavan janon tullessa ostaisin uuden. Kapitalismi kiittää. Luonto ei.

Ruokaillessa tietysti yleensä saa vettä. Sitä vain ei voi koskaan varmuudella etukäteen tietää, minkälaista vettä. Ranskassa voi aina pyytää vesikannun pöytään, ihan hanavettä ja vielä ilmaiseksi (ainakin pahimpien turistialueiden ulkopuolella), mutta kaikkialla se ei käy. Jossain paikoin ravintolat alkavat painokkaasti inttämään, että ei, kyllä sinun on nyt vain pakko ostaa tämä Euroopan toiselta laidalta lennätetty puolentoista desin San Pellegrino -pullo kolmella ja puolella eurolla. Ja sitten minä ostan sen. Ja sitten minulla on jano, koska puolitoista desiä vettä kattaa enintään kymmenesosan päivän tarpeesta. Ja senkin vain sellaisina päivinä, ettei hikoile.

Ja minähän hikoilen. Minä olen hikoileva hirvitys, pelkkä litimärkä lätäkkö vaatteitteni alla. Jo kaksikymmentä vuotta sitten muistan, kuinka veljeni nauroivat selkääni repun ja hien piirtämää jäniksenkuvaa jo lyhyen käveleskelyn jälkeen. Rinkkaa ei montaa sataa metriä voi kantaa, ennen kuin vähintään aluspaitani on jo likomärkä.

Sitä luulisi, että talvella matkustaminen auttaisi hikoiluun, mutta se edellyttäisi sitä, että Keski- ja Etelä-Euroopassa ymmärrettäisiin jotain sisätilojen lämmityksestä. On mahdotonta pukeutua joka tilanteeseen sopivasti, kun ulkona on nolla astetta ja tihkusadetta, ja joka ainoa sisätila on hehkutettu kolmeenkymmeen asteeseen. Kävin Leipzigin eläintarhan trooppisten eläinten osastolla, jossa erikseen varoitettiin, että tilassa on lämmintä ja kosteaa, koska talon eläimet vaativat sellaisia olosuhteita – mutta voin vaikka vannoa, että siellä oli huomattavasti viileämpää kuin yhdessäkään bussissa tai majapaikassa, missä olen tällä matkallani ollut.

Varsinkin pitkän matkan bussit ovat kaikki saunoja. Jos heittäisin löylyä lämpöpattereiden päälle, ne varmasti sihahtaisivat pistävästi. Kilometri kilometriltä vähennän vaatekappaleita, kunnes lopulta häveliäisyys ja lainsäädännöllä määrätty soveliaisuus tulevat vastaan. Lahkeita voi ehkä kääriä ylöspäin, mutta housuja ei voi enää poistaa. Hikoilen kuin pieni porsas, tunnen syyllisyyttä kenkien pois ottamisesta ja kanssamatkustajien altistamisesta sukkahielleni, mutta olen varma että lemuan jo muutenkin läpi linja-auton. Ja sillä vedenhukalla mikään määrä vettä ei olisi riittävä. Eikä etenkään se puolen litran pullo lähtiessäni nappaamaa hanavettä, joka on juotu loppuun jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. 

Ja sitten kun ne yöpaikatkin ovat aina kuumia. Yölläkin tekisi mieli heittää kaikki vaatteet pois, mutta jos yöpyy jaetussa sekamajoituksessa, taas kerran yhteiskunnan säännöt ja normit estävät muuten välttämättömän naturismin. Etenkin näin nykyisin, kun on vanhentunut rumaksi keski-ikäiseksi setämieheksi, maailma ei antaisi itsensäpaljasteluani ikinä anteeksi, #metoo jahtaisi minua koko loppuelämäni ajan. Peitotkin ovat talvisin erityisen paksuja, koska jostain syystä talvella kolmenkymmenen asteen sisälämpö on keskieurooppalaisille liian kylmä.

Tällä hikoilulla vettä pitäisi juoda vähintään kolme litraa päivässä, mutta hyvä, jos saa juotua litran.

Varmastikin nesteytyksellä on yhteytensä maailman keinumiseen. Minä uskon tohtori Googlea. Sillä nyt, kun vihdoin olin päässyt merimatkan huimauksesta eroon, matkustin bussilla Leipzigista Prahaan: nelituntisen matkan, sisälämpö vähintään kaksisataakuusikymmentäneljä astetta celsiusta, ja nyt bussimatkastakin jäi keinuminen päälle. Ja jano. Ja nelituntisesta saunomisesta luontaisesti seuraava migreeni.

Ja sitten, jos ei juo, alkaa närästämään, ja rintakivuista tulee ahdistusta, ja nestehukasta ja ahdistuksesta tulee vatsakipuja, ja vatsakipujen takia ei saa syötyä, ja syömättömyydestä tulee migreeni, ja yhtäkkiä matkustaminen ei olekaan yhtään kivaa.

Joten pitäisi juoda enemmän.

Ei se oikeasti ole vaikeaa. Mutta siihen pitää vain erikseen osata kiinnittää huomiota, ja aina matkojen alussa se hetkeksi unohtuu.

Kirjoitin tämän junamatkalla Prahasta Wieniin. Junalipun hintaan (12,4 euroa) kuului ilmainen vesipullo. Olen kiitollinen.

Tosin Wienissä kävelen taas pari kilometriä rinkkani kanssa, jolloin hikoilen varmasti enemmän kuin tuon juomani kolmanneslitran. Koskaan ei voi onnistua.