Lähdön lähestyessä aloin miettiä kaikkia aiempia kertoja, kun olen lähtenyt maailmalle. Tämä on yhdestoista talvi, kun olen Suomen jättämässä, tai kolmastoista kerta kun aikuisiällä olen ylipäätään yli kahdeksi viikoksi Suomen rajojen ulkopuolelle lähtemässä. Olen lähtenyt jo monen monta kertaa. Mutta en onnistunut muistamaan lähdöistäni oikeastaan ainuttakaan.

Voisi ajatella, että ainakin ensimmäisistä maailmallelähdöistäni olisi jäänyt vahvakin muistijälki, mutta ei. Vaikka kuinka kaivelemalla kaivelin muistini kätköjä, en onnistunut muistamaan, miltä tuntui lähteä 2003 interrailille, tai myöhemmin samana vuonna Unkariin vaihtoon.  Interraililla muistan meidät Tukholmassa, ja Unkariin lähdöstä muistan lyhyitä hetkiä Helsingistä, ja paljonkin heti sen jälkeen, kun lentokone laskeutui Budapestiin, mutta itse lähtö, se hetki, kun astun kotiovesta ulos, siitä ei ole mitään muistijälkeä. Muistan kyllä perille saapumisen, mutta lähtö on hävinnyt ajan sumuun. Aivan varmasti minulla on ollut pelkoja ja epävarmuuksia ja jännitystä, ehkä innostusta ja jopa onnellisuuttakin matkalle lähdöstä, mutta se kaikki on unohtunut. Uuteen maailmaan astumisen mullistava vieraus on peittänyt kaiken kotona aiemmin koetun alleen.

Toki neljä ensimmäistä kertaa kun lähdin maailmalle, joka kerralla irtisanoin vuokrasopimukseni ja vein omaisuuteni johonkin varastoon. Lähtiessäni minulla ei siis ollut enää kotia. Ovi oli suljettu perässä, avaimet palautettu, ja muuttokuorma purettukin hyvissä ajoin ennen lähtöä. En lähtenyt maailmalle kotoa. Selkeää lähdön hetkeä ei edes ole. Se voi selittää jotain. Mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, ja johan niistä alkaa olla kaksikymmentä vuotta, en oikeastaan muista edes asunnoistani poismuuttoa. Luulisi, että ensimmäisestä omasta asunnosta pois muuttaminen olisi niin iso tapaus, että siitä olisi jäänyt jokin muistijälki (muutakin kuin muisto yhdestä valokuvasta, jonka otin lähtiessäni jo osin tyhjentyneestä huoneesta), mutta ei. On myös mahdollista, että muutin asunnosta pois jo keväällä, vaikka lähdin Unkariin vasta syyskuussa, mutta en pysty muistamaan edes vuodenaikaa. Ja toinen muuttoni, silloin kun lähdin puoleksi vuodeksi Intiaan, siitäkään en muista mitään. Muistan kyllä, kun muutin sisään siihen asuntoon Unkarista palattuani, ja raahasimme kaverin kanssa sänkyä kapeita portaita pitkin ylös aina kahdeksanteen kerrokseen, mutta poismuuttoa en muista koskaan edes tapahtuneen.

Sen tunteen sen sijaan muistan, kun ensimmäisten matkojeni lopussa lähdin paluumatkalle takaisin kotiin. Se on ollut voimakas tunne. Muistan miskolcilaisen asuntolan ovella iskeneen pakahduttavan tunteen, kuinka yksi elämänvaihe oli pysyvästi takana, ja vastaavan tunteen, mutta lievempänä, kun lopullisesti lähdin Kundapurasta. Ne ovat tallentuneet. 

Toki voisin psykoanalysoida itseäni, ja arvuutella johtuuko tämä siitä, etten ole koskaan juurikaan kokenut aikuiselämääni omakseni. Kun olen lähtenyt Suomesta, olen lähestulkoon aina lähtenyt pois jostain, missä minulla ei oikeastaan ole mitään, ja maailmalta kotiinpalaamisen surun voimakkuus on johtunut ihan jo siitäkin, etten oikeastaan edes halua palata. Joillain matkoillani tuo pitää jonkin verran paikkansakin, mutta laajassa perspektiivissä se on vain fiktiota. Ehkä todenmukaisemmin tämä johtuu vain siitä, että Suomi on koti, ja koti on rakkaimmillaankin tylsä. Elämä Suomessa on “varsinaista elämää”, ja matkat maailmalla ovat mielenkiintoismpia, vaihtelevia väliaikanumeroita, jotka kuitenkin loppuvat ajallaan. Matka on muusta elämästä itsenäinen tarina, joka alkaa kun pääsee perille, ja päättyy kun sieltä lähtee pois. Kun katson Netflixistä elokuvaa, en minä muista miltä tuntui alkaa selailla Netflixin valikoita, tai miltä tuntui sammuttaa televisio elokuvan jälkeen – kyllä minä muistan ainoastaan sen elokuvan. 

Vuosi vuodelta syksy on myös tuntunut aina raskaammalta. Kun kaamosmasennus on tarpeeksi ottanut syliinsä, ei mikään tunnu enää miltään. Minä vain lähden. Jossain takaraivossani on pieni toivon pilkahdus, että etelän aurinko toisi elämääni taas edes ripauksen iloa – ja elämänkokemus kertoo, että se on tähän asti joka vuosi aina auttanut – mutta vastentahtoisesti pakottaen minä liikkeelle lähden. Ei lähteminen ole mikään suuri hetki – onneksi. Sillä jos se ei olisi jo rutiinia, se olisi tänäkin vuonna jäänyt varmasti tekemättä.

Mutta ei lähtö ollut tällaista silloin ensimmäisillä kerroilla, ei tietenkään. Ei minulla ollut rutiinia. Minulla ei ollut oikeastaan edes vielä kaamosmasennusta, pelkkä kaamosväsymys vain. Sen takia onkin hämmentävää, etten lähtöjä muista.

Toki muistan joihinkin lähtöihini liittyviä hetkiä vuosien varrelta: Kuten sen kerran, kun yhtäkkiä lähdettyäni huomasin, etten ollut ollenkaan kurkannut pakastimeeni ennen kuin irrotin sen seinästä. Päässäni pyöri vain mielikuvia katastrofaalisesta vesivahingosta, joten soitin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle (jolla oli yleisavain), että voisiko hän käydä vilkaisemassa. Tai Tansaniaan lähdöstäni muistan sen, että nukuin lähtöä edeltävän yön lentokentällä – osittain tietysti lentopelostanikin johtuen, mutta etenkin säästääkseni taksimatkan hinta.

Hämmentävää.

Ehkä maailmalle lähteminen ei vain ole yhtä iso juttu kuin siellä oleminen.

Tai toisaalta tämä voi johtua myös ihan näistä blogeistanikin. Kaikki alkupään blogini alkoivat vasta siitä tilanteesta, kun olen jo perillä. Olen sanallistanut muistoni vasta perille päästyäni, ja aivan kuten valokuvien ottaminen, myös ajatusten ylös kirjoittaminen auttaa muistojen rakentamisessa. Ovatko kirjoitetut muistot totta, sen enempää kuin valokuvatutkaan, siitä voi tietysti aina keskustella, mutta ne ovat kuitenkin muistoja. Ja muisto, joka on olemassa, on parempi kuin muisto, joka on unohtunut. Eivätkä muistot pääsääntöisesti totta ole koskaan.

Tänä vuonna viimeisenä aamuna kävelin asuntoa ympäri, ja yritin keksiä mitä vielä olen unohtanut pakata mukaan. Tarkistin moneen kertaan, että kaikki välttämätön on mukana. Aina kun keksin vielä jotain, heitin sen nopeasti jonnekin laukkuihini. Kaikki edellisen päivän rinkan tasapainottamiset menivät täysin hukkaan. Kiehautin itselleni nopeasti purkkihernekeittoa, ja tyhjensin huoneeni roskakorin. Sitten huomasin, että kohta myöhästyn junasta, jätin loppusotkujeni siivoamisen veljeni hommaksi, heitin rinkan selkään, repun vatsapuolelle, ja lähdin kävelemään asemaa kohden.

En minä ajatellut mitään. Enintään sitä, että nyt pitää mennä. Aurinko pilkahteli kaupungin kattojen takaa. Ahdistuskin oli kurissa. Edes käteni ei tärissyt.

Näin minä lähdin tällä kertaa.