Rikkinäinen joulupuhelin

Maailmassa on ihmisiä, joiden mielestä joulun pitäisi olla nimenomaan kristillinen juhla. Heidän mielestään joulun aikaan pitäisi hiljentyä juhlistamaan Vapahtajan syntymää, ja siitä pitäisi riisua pois kaikki tonttuleikit ja porot ja kuuset ja kaikki muu turha älämölö, millä ei ole mitään tekemistä joulun sanoman kanssa. Ja sitten on niitä ihmisiä, joiden mielestä oikea joulu menetettiin silloin, kun kristinusko tuli ja kulttuurisesti omi vanhat hyvät pakanalliset perinteet ja korvasi ne Jeesus-höpötyksellä, jolla ei ole mitään tekemistä aidon ja alkuperäisen joulun kanssa. Ja sitten on niitä ihmisiä, joille joulussa ainoa tärkeä asia on joulupöydän antimet, etenkin kinkku – porsaanlihan syöminen se on se, mikä tekee joulun. Ja on niitä ihmisiä, jotka ovat marraskuun puolivälissä innoissaan, kun he vihdoin taas saavat laittaa lempimusiikkinsa soimaan. Ei mitään hartaan mollivoittoisia Jeesus-virsiä tai lapsellisia tonttulauluja, vaan kaikki ne romanttiset poppikappaleet, joissa kulkusten helinän tahtiin lauletaan romanttisesta rakkaudesta ja särkyneestä sydämestä ja siitä, etten tahtoisi lähteä lumituiskuun, kun voisin kölliä tässä rinnallasi takkatulen loimussa.

Ja sitten olen minä, jonka mielestä parasta joulussa on nimenomaan kaikki tämä. Joulu on vuosituhansia elänyt perinne, joka on kerännyt matkan varrelta kerroksia itseensä useammastakin eri uskonnosta, vielä useammasta eri kulttuurista, aina niin kaukaa menneisyydestä saakka, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta jäljittää niiden alkuperää. Totta kai suurin osa joulustamme on viimeisimpien vuosikymmenten tuomaa, punapukuinen joulupukki, äärikaupallinen joululahjojen ostaminen, ja niistä joululauluistakin, jotka radiossa soivat, lähes kaikki on sävelletty toisen maailmansodan jälkeen. Mutta toisaalta se kapitalistinen Coca-cola-pukkikin on vain hieman modernisoitunut variaatio useammastakin eri perinteestä, Pyhän Nikolauksen pyhimystarinoista, Itämaan tietäjistä, ja esikristillisistä saturnalia-juhlallisuuksistakin.

Koko joulu on kuin rikkinäinen puhelin, jossa vuosituhansien ajan ihmiset ovat kuiskutelleet toisilleen keskitalveen sijoittuvasta juhlasta, lisänneet siihen aina vähän omiaan, joskus koska ovat ymmärtäneet väärin, ja joskus koska tarkoituksella ovat halunneet lisätä jouluun oman agendansa. Ja niinpä meille lopulta on tullut tämä joulu, joka meillä nyt on. Se ei ole sama joulu, joka meillä oli viisikymmentä vuotta sitten, eikä se ole sama joulu, joka meillä tulee olemaan viidenkymmenen vuoden päästä, mutta se on juuri se joulu, joka on juuri nyt täydellinen. (Aivan kuten se oli 50 vuotta sitten ja 50 vuoden päästäkin.)

Näitä olen miettinyt nyt täällä Balkanilla käyskennellessäni, kun olen katsellut täkäläistä joulua. En tietenkään tiedä paikallisesta joulusta mitään muuta kuin sen, mitä katukuvassa näkyy, ja se on luonnollisesti pelkkä jäävuoren huippu – jos sitäkään. Monesti täällä on tullut sellainen olo, että seuraan nimenomaisesti juoruämmä-leikin viimeisiä korvaankuiskauksia. Sekä entinen Jugoslavia, että vielä korostuneemmin Albania, ovat maita, jotka ovat tietoisesti katkaisseet jouluperinteen vuosikymmenten ajaksi. Uskonto on opiumia kansalle, Marx julisti kirjoituksissaan, ja monet hänen totalitaristisista seuraajistaan halusi väkipakolla pelastaa kansan riippuvuudestaan. Itä-Euroopassa joulun vietto kiellettiin, ja korvattiin uuden vuoden vietolla. Toki tosiallisesti juhla vain vaihtoi nimeä ja päivää, ja poisti kertomuksesta Betlehemin, samaan aikaan kun uuden vuoden ukki ja mummo jakoivat lapsille lahjoja uudenvuodenkuusen juurella, mutta silti se menetti paljon perinteitään.

Etenkin Albaniassa, jossa uskonnollisuudesta tehtiin 1960-luvulla oikeasti laitonta, ja papit ja imaamit kerättiin vankiloihin ja murhattiin. Kommunismin romahduttua joulu on hiljaa hiipinyt tännekin takaisin, mutta netin kertoman mukaan kunnolla joulu on palannut Albanian katukuvaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja kun se tapahtuu rytinällä, silloin se tietysti tapahtuu ulkomaita apinoiden.

Muistan jo aikoinani Intiasta, silloin 15 vuotta sitten kun siellä olin, kuinka siellä joulu oli korostuneesti kristittyjen kirkkojen juhla. Se tarkoitti sitä, että joulu näkyi ainoastaan kirkkojen pihamailla, ei sitä, että se olisi keskittynyt vain joulun kristilliseen ilosanomaan. Kirkkojen pihoille asetetuista ämyreistä jytisi kaikki joululaulut, olivat ne uskonnollisia tai maallisia tai jopa hämmentävän seksuaalisia kirkon pihamaalla soitettaviksi. Ne olivat ylipäätään mitä vain joululauluja, koska on joulu, ja joulu kuuluu kirkkoihin, ja jouluun kuuluvat kaikki ne kerrostumat jotka jouluun kuuluvat. Tämä palasin nyt mieleeni, kun vaeltelin päämäärättömästi täällä Albanian Shkodërissa, ja saavuin katolisen kirkon pihamalle, jossa oli kimmeltäviä punanenäisiä poroja, vilkkuvia jouluvaloja, ja kaiuttimista raikasi kauas naapurustoon Let It Snow.

Shkodërin joulutorikin on suhteellisen tuore ilmiö. Olin ensin lukevinani jostain, että se olisi tänä vuonna täällä vasta ensimmäistä kertaa, mutta faktantarkistusta tehdessäni huomasin, että ei, on se ollut täällä jo vuodesta 2015. Eli joulutori on perinteenä levinnyt Albaniaan samoihin aikoihin kuin se on Suomeenkin tullut. Joulutori on tietysti siitä miellyttävät jouluperinne, että se leviää joka paikkaan Saksasta käsin, toisin kuin lähes kaikki muut viime vuosikymmenten lisäykset jouluun, jotka hyökyvät aina Yhdysvalloista. Joulutoreissa näkyy hyvin se, että ne ovat tuoretta tuontitavaraa. Saksankielisessä Euroopassa ne ovat parhaimmillaan. Siellä ne ovat pitkä perinne, joka on ehtinyt muodostua omaan, perinteiseen muotoonsa lähemmäs vuosituhannen aikana, kun taas muualla, niin Suomessa kuin Albaniassa, ne vasta kömpelösti hakevat muotoaan, valitettavasti markkinatalouskapitalismi edellä.

Balkanilla joulutorit ovat suunnattu ensisijaisesti lapsille. Kojut myyvät lähinnä pikaruokaa, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa, ja kuumia juomia, jotka eivät nekään ole mitenkään erityisen jouluisia, mutta keskiössä ovat pienimmille tarkoitetut huvipuistolaitteet. Podgoricassa lapset istuivat reessä virtuaalilasit silmillään musiikin soidessa ympärillä, ja tietysti karuselleissa ja keinuvissa veneissä ja pientä ympyrää tuksuttavassa possujunassa (joka joulun kunniaksi tietysti oli maalattu poroksi). Shkodërissa laitteet eivät edes yritä olla erityisen jouluisia, mutta niitä on enemmän. On törmäilyautoja ja yksi isompikin karuselli, johon teini-ikäisetkin kehtaavat mennä pyörimään. Laitteiden koristeet eivät ole suomalaisiin silmiin jouluisia, mutta tietysti Ranskassa ja Espanjassakin joulu on täynnä Disney-hahmoja. Frozenin Elsa ja Anna tietysti, mutta myös Mikki Hiiri ja Aku Ankka – ja kun Albaniassa on lähdetty tekijänoikeusrikkomusten tielle, niin se viedään loppuun asti, ja saman tien karusellin seiniin on maalattu Tipi ja Sylvesteri ja Paavo Pesusieni ja Pikachukin.

Livemusiikki täkäläisissä joulutoreissa on myös isossa roolissa, mistä itse olen saanut eniten irti. Podgorican joulutorilla oli päivittäin livemusiikkia, oikeasti osaavilta artisteilta (nopean googlauksen perusteella osa oli ihan isojakin nimiä eri puolilta entisen Jugoslavian alueelta), ja Shkodërissakin esityksiä on ollut lähes päivittäin.  Ne, joita olen kuunnellut, ovat olleet vaihtelevia bändejä: joku soitti covereita niin kansainvälisiltä artisteilta kuin kotoisiltakin, jotkut ovat soittaneet energistä balkanilaista perinnemusiikkia, yksi oli jonkinlainen hiphoppari, josta en kieltä osaamattomana saanut tietenkään mitään irti, ja välillä lavalle ovat nousseet lapsikuorot laulamaan joululauluja. Paria esitystä pysähdyin kuuntelemaan ihan ajan kanssa.

Luistelurata löytyy joulutorin osana myös kaikkialta, niin Balkanilta kuin kaikkialta muualtakin Keski- ja Etelä-Euroopasta. Shkodërissa olen pysähtynyt useaan kertaan katselemaan luistelijoita, ja miettinyt, että nyt minulla olisi mahdollisuus mennä pätemään. Hädin tuskin yksikään pysyy edes pystyssä luistimillaan, joten minun kieltämättä vaatimaton luistelutaitoni olisi tässä ympäristössä huippuunsa hiotun sulokasta. Edes jääkaukalon vahdit eivät täällä pidä luistimia jalassaan. He kävelevät jäällä, koska todennäköisesti hekään eivät osaisi luistella.

Parasta Balkanin joulutoreissa on tietysti eteläeurooppalainen tunnelma. Nämä ovat koko perheen tapahtumia, jossa yleisöä on mukana vauvasta vaariin. Olen toistuvasti haukkunut ja vihannut typerää koti-Suomeani, jossa julkinen tila on annettu vain teineille ja humalaisille – joten on aina mukava palata tänne sivistyneeseen maailmaan, jossa lapset kulkevat vanhempiensa kanssa kaikkiin tapahtumiin, ovat mukana niin pitkään kuin aikuisetkin, eikä missään näy yhtä ainoaa ihmistä, joka vaikuttaisi olevan edes lievästi hiprakassa. Tämä on taas aluetta, jossa 20 000 tuhannen asukkaan pikkukylässä, tavallisena joulukuisena arkilauantaina, kaduilla kulkee enemmän ihmisiä kuin kymmenen kertaa suuremmassa Oulussa Taiteiden yönä. Tämä on aluetta, jossa on palvelusektori, ja jossa ihmiset käyttävät sitä, ja tekevät muutakin kuin murjottavat kodeissaan puhelimiaan tuijottaen. Ja tämä on aluetta, jossa lapsetkin saavat näkyä ja kuulua, ja osallistua yhteiskuntaan muuallakin kuin Hoplopissa tai Linnanmäellä. Aluetta, jossa lapset kuuluvat osana aikuisten elämään, eikä ainoastaan toisinpäin.

Joulu oli ja meni, ja tällä kertaa se oli tällainen. Katukuvassa erot ovat pieniä, mutta varmasti sitten, jos pääsisi mukaan oikeiden albanialaisten jouluarkeen, joulu olisikin jotain ihan muuta kuin Suomessa. Lyhytaikaisessa vuokra-asunnossa joulusarjakuvaa piirtäen ja WhatsApp-puheluita vanhemmille soittaen joulu on kuitenkin lopulta enemmän suomalainen kuin albanialainen.

Seuraavaksi sitten uusi vuosi. Ja mahdollisesti vielä juliaanisen kalenterin mukainen joulu. Joulusesonki jatkuu ja jatkuu vain. Eli toisin kuin Suomessa, nämä joulutorit ovat paikoillaan vielä pari viikkoa.