Category: Budapest 2017 – 2018

Unkarin tylsä maisema

07. 02. 2018 / Kimmo / 0 Comments

Olin unohtanut jotain Unkarista, joka palautui heti marraskuussa mieleeni kun istuin linja-autossa matkalla Wienistä Budapestiin. Unkari on maantieteellisesti aivan uskomattoman tylsä maa. Vain tasankoa silmänkantamattomiin, peltoa, peltoa, peltoa, yksittäisten pienten kukkuloiden noustessa laakeuden keskeltä ihan vain muistuttaakseen mitä maisemasta puuttuu.

Muistan aikoinani yliopiston taidehistorian alkeiskursseilta, kun siellä käsiteltiin Suomen kultakauden maisemamaalareita, ja kuinka he maalauksillaa loivat suomalaisen kansallismaiseman. Jylhät korkeusvaihtelut, monimuotoiset vesistöt, kalliosta ponnistavat yksinäiset solmuunkasvaneet männyt. Se herätti keskustelua kansallismaiseman luonteesta: kokevatko pohjanmaalaiset tuota maisemaa omaksi Suomekseen? He oppivat sen peruskoulussa, he oppivat sen televisiosta, heille opetetaan, että tällainen on Suomi, mutta kodilta heistä alkaa vasta tuntua, kun kukkulat lakkaavat ja pohjanmaan lakeudet alkavat. Ehkä pohjanmaalaiset tuntisivat olonsa kotoisaksi Unkarissa. Tai ehkä tämä lakeus olisi jo heillekin liikaa. Ei tarpeeksi metsiköitä. Ja kaukana horisontissa kohoavat naapurimaiden vuoristot taustoittasivat maailmaa väärin, niin kovin eri näköisenä kuin Pohjanmaata reunustava Pohjanlahti.

Minä olen kuitenkin Kainuun vaaramaisemien kasvatti. Ja kesäni olen viettänyt Pirkanmaalla, juurikin siellä kansallismaisemien seutuvilla. Minulle kodikkuus on korkeusvaihtelua, minulle kodikkuus on korkean vaaran tai mäen päältä avautuvat metsämaisema (jota tilkuttavat ankeat avohakkuut). Minulle Unkari on vieras ja outo, ja loppumattoman tylsä.

Muistan, kuinka joskus juttelimme tästä Ioannisin kanssa silloin viisitoista vuotta sitten, tuon kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa, jonka seurassa silloin seikkailimme pitkin Itä-Unkaria. Hän puhui merimaiseman puolesta. Hänestä Unkari ei ollutkaan väärä siksi, että sieltä puuttuivat mäet, tasaisuus oli hänenkin sydämensä kotimaisemaa. Vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei ollutkaan sinistä, vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei lainehtinutkaan tuulessa. Vierasta oli se, että missään ei näkynyt purjeveneitä.

Toki talotkin ovat eri näköisiä täällä. Ei tätä voi Pohjanmaana erehtyä pitämään. Täällä ei ole riehunut Suomea 1970-luvulla riivannut käsittämätön viehtymys tasakattoihin. Täällä ei ole riehunut Pohjoismaat 1700-luvun alussa pilannut isojako — asutus on keskittynyt kyläyhteisöihin, ei yksittäisiin taloihin siellä täällä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Ja puutkin ovat vääriä, ei ole mäntyjä ja koivuja, ei ole silmänkantamattomiin tasaikäistä monokulttuurista puupeltoa. Itse asiassa on hädin tuskin puita missään.

Eikä tietenkään järviä. Muistan silloin viisitoista vuotta sitten, kun kävimme suuremmalla unkarilaisseurueella Siófokissa, Balaton-järven rannalla. Järven tullessa näkyviin unkarilaisista pääsi ihastuneita hihkauksia ja huokauksia, aah, uuh, siellä se nyt on, Balaton. Balaton on iso järvi, koko Euroopan toiseksi suurin järvi heti Laatokan jälkeen (jos oikein muistan), ja sellaisenaan tietysti vaikuttava kuin meri. Varmasti vaikuttava näky näin sisämaan keskelle lukittuneessa maassa, tuhansien kilometrien päässä lähimmästä oikeasta merestä. Mutta ihmiselle, joka Suomeen palattuaan näki kahdeksannen kerroksen kotinsa ikkunoista kolme järveä ja meren, en onnistunut näkemään Balatonia Euroopan luonnon suurimpana ihmeenä. Ennemminkin se vain näytti siltä miltä maailman pitääkin näyttää. Järviähän on kaikkialla.

Mietin tätä nyt kun palasin Kroatiasta päin Unkariin, ja bussi kaartoi Balatonin ohi. Kyllähän se näytti mukavalta. Zagrebista Budapestiin bussi kulkee suurimman osan matkasta aika puuduttavan tasapaksua tasankoa pitkin, joten matkaa yhtäkkiä edes hetkellisesti täplittävä vilaus jotain sinistä oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Järven vieressä kun on muutama mäkikin.

Tommi, veljeni, oli hänkin huomannut, kuinka Unkari on todellakin keskeistä Keski-Eurooppaa. Hän sanoi lähestulkoon innostuneena, kuinka viiden tunnin ajomatkan päässä Budapestistä löytyy melkein mitä vain. Korkeita vuoria laskettelurinteineen, Välimeri aurinkorantoineen, vaikka kuinka monen maan pääkaupungit, ja Euroopan historiaa niin paljon, ettei siihen kukaan jaksa edes tutustua.

Pointti on vain siinä, että viiden tunnin päässä Budapestistä ei olla enää Unkarissa. Ei Unkarista löydy vuoria, korkein huippu on jopa matalampi kuin Suomessa, ei Unkarista löydy merta, ja jos Budapest unohdetaan, niin ne kulttuuri- ja historiakohteetkin löytyvät enimmäkseen maan rajojen ulkopuolelta.

Olen nyt jo poistunut Unkarista, taas kerran. Tuolla maalla on paikkansa minun sydämessäni, ja sillä on tärkeä rooli siinä, kuka minä tänään olen. Mutta en tiedä. Tietysti kun 14 vuotta sitten jätin sen taakseni, Unkari oli ihmeellinen ja upea, se oli ainoa ulkomaa johon olin yhtään paremmin tutustunut. Mutta nostalgia-arvot sikseen (ja toki koin pieniä nostalgiahetkiä Budapestissä vielä nyt helmikuun puolellakin, kaikki muistot eivät olleet vielä limittyneet yhteen nykyhetmaaken kanssa), ei minulla jäänyt nyt mikään suuri ikävä Unkariin. Tunne oli ennemminkin, että johan se on nähty. Unkarin pusta on vaikuttava ja kotoisa ehkä niille, jotka ovat siellä syntyneet, mutta minulle se on vain tylsää peltoa. Kun minä olen Koillis-Unkarin silmänkantamattomilla aroilla, minä lähinnä vain ihmettelen, miksi ihmeessä ihmiset eivät pyöräile täällä enempää. Tämän helpommaksi pyöräilymaasto ei voisi mennä — miksi ihmeessä Debrecen ei ole yhtä kuulu pyöräilykaupunki kuin Amsterdam tai Kööpenhamina, tai edes Oulu? Miksi pyöriä ei oikeastaan edes näy missään?

Kotimatka on alkanut. En tiedä, haluanko palata, ainakaan vielä, mutta tiedän, etten jaksaisi enää nyt matkustaa. Jos voisin, haluaisin vain hypätä lentokoneeseen ja lentää suoraan Tampereelle. Mutta ei, matkaan menee vähimmilläänkin päiviä.

Sisällissota, 25 vuotta sitten

28. 01. 2018 / Kimmo / 0 Comments

Mostarin keskustassa, puiston keskellä, seisoo Bruce Leen patsas. Patsas seisoo taisteluasennossa, valmiina ottamaan haastajansa vastaan, valmiina mätkimään turpaan ketä vain, joka uskoo hänelle pärjäävänsä. Saman puiston reunalla nousee myös synkeänä ja uhkaavana vanhan 8-kerroksisen pankin betoninen ranka, hylättynä, harmaantuneena, graffitien peittämänä. Tornitalon vanhat lasiseinät ovat varisseet alas jo vuosikymmeniä sitten, ja talon tukirakenteessakin on selkeitä reikiä. Monet niistä ovat luodinreikiä, jotkut isompienkin aseiden räjäyttämiä aukkoja.

Olen käynyt elämässäni synkeissä paikoissa, toisen maailmansodan keskitysleireillä, satoja uhreja nähneillä teloituspaikoilla, aikoinaan maan tasalle pommitetuissa kaupungeissa, taistelukentillä joilla on matkansa lopettanut tuhansia ihmishenkiä. Viimeksi Serbian Nišissä näin tornin, jonka ottomaanit olivat vuosisatoja sitten rakentaneet vihollistensa pääkalloista.

Mutta Mostar tapahtui äsken. Nämä kauheudet minä muistan uutiskuvista. Näiden hirmutekojen jäljet näkyvät vielä kaupungin kaikilla seinillä, luodinreikinä, raunioituneina taloina, sotaa kommentoivina graffiteina. Sen sodan läpikäyneet ovat vielä nuoria: kadulla vastaan kävelevät 30-vuotiaat muistavat vielä kuinka heidän naapureita, tätejään, vanhempiaan, leikkikavereitaan, on ammuttu kadulle ilman mitään syytä, ilman mitään tarkoitusta. Heidät ammuttiin, koska tarkka-ampuja sattui heidät näkemään. Tarkka-ampuja, joka istui tuon kahdeksankerroksisen pankinraunion yläkerrassa, kiikaritähtäimellään etsien jotakuta, ketä tahansa, jota ampua. Se talo oli monen kuukauden ajan bosnialaisten painajainen, äkkiväärä Damokleen miekka, heidän yläpuolellaan nouseva uhkaava, satunnainen kuolema — ja siinä se seisoo edelleen, rumana ja raunioituneena, traumaattisten muistojen avohaavana, suuren puiston vieressä, jossa lapset laskevat liukumäkeä ja pelaavat palloa.

Sodan päättymisestä on jo kolmattakymmentä vuotta, mutta sota näkyy kaupungissa yhä kaikkialla. Ilmeisesti johtuen korruptiosta, epäselvistä omistusoikeuksista ja edelleen riitaisista kroaatti- ja bosnialaiskaupunginosista (joilla molemmilla on paitsi oma hallinto, myös omat posti- ja sähkölaitokset), kaupunki on yhä täynnä raunioita sodan jäljiltä. Luodinreikiä löytyy lähes joka seinästä, sortumistaan millä hetkellä tahansa odottavia talonjäämiä on kaikkialla — etenkin kadun varrella, joka oli kroaattien ja bosnialaisten rintamalinja kiivaimpien taisteluiden aikana — ja useammankin hautausmaan kaikki kuolinvuodet osuvat kahden vuoden sisään, 1992 tai 1993. Kun Suomessa jossain lukee “1995 – never forget”, se on ironinen vitsi, lempeästi pilkallinen jääkiekkopistos talvisotaa epäterveesti ihannoivia leijonariipusmiehiä kohtaan, mutta kun Mostarin sillan kupeessa lukee kiveen hakattuna “don’t forget ’93”, se pysäyttää. (Ja pelottaa, jos muistajat haikailevatkin vielä kostoa, eivätkä vain muistele järjetöntä hävitystä surumielisinä.)

Mostarin vanha silta, jonka joku tunnistamattomaksi jäänyt taho pommitti sodan aikana — tarinan mukaan sillan punaiset tiilet olivat värjänneet koko joen punaiseksi, kuin koko Mostar olisi vuotanut verta — se on rakennettu uudestaan. Kansainvälisellä rahalla, UNESCOn valvonnassa, keskiaikaisin menetelmin, jopa yksittäisiä kiviä historiallisilta alkuperäislouhoksilta hakien. Mostar elää, kerää turisteja, myy matkamuistoja, houkuttelee ihmisiä vanhalla kaupungillaan ja lähiympäristön luonnonkauneuksillaan, ja näyttää elävältä ja viihdyttävältä kaupungilta paikallisillekin. Mutta voin vain arvailla, mitä ajattelevat sodan läpi eläneet ihmiset nähdessään turisteja, jotka pysähtyvät kuvaamaan luodinreikiä, ottamaan selfieitä pommitusten raunioiden äärellä, ja kiipeävät fiilistelemään sortumisvaaraiseen torniin, josta käsin tarkka-ampujat teurastivat pikkulapsia.

Tänään on tasan 100 vuotta Suomen sisällissodan syttymisestä. Punaiset ottivat Etelä-Suomen kaupungit valtaansa, valkoiset pohjoisen, ja rintamalinjat muodostettiin. Murha-aallot ja kostonkierteet oli käynnistetty jo aikaisemmin. Olen joskus kävellyt nykyisen kotikaupunkini Tampereen katuja ihan vain miettien, että isoisovanhempieni aikaan siellä velloi vielä viha ja veri. Niin tyhmää, niin turhaa, niin järjetöntä. Ja silti, jo heti seuraava sukupolvi (se, jolla silläkin oli omat kauheat sotansa), rakastui, meni naimisiin ja perusti perheitä rintamalinjoista välittämättä. Haavat paranevat hitaasti, ja voivat revetä auki vielä pitkienkin aikojen päästä, mutta paranevat kuitenkin.

Olen nyt matkan aikana lueskellut netistä paljon tekstejä sekä Suomen sisällissodasta että Jugoslavian hajoamissodista. Molemmat ovat kauheita ja hirvittäviä jaksoja alueidensa historiassa, ihmisvihaajan kaipaamia aukottomia todisteita eläinlajinsa yleisestä kelvottomuudesta. Mutta Suomen sisällissodassa on vielä jotain, jota voi edes yrittää ymmärtää. Siellä oli selkeät puolet, selkeät tavoitteet, ja suurin osa joukkoteloituksistakin noudatti jonkinlaisia makaabereja herrasmiessääntöjä. Ylilyönneistään ja sotarikoksistaan huolimatta se oli Jugoslavian hajoamissotiin verrattuna kohteliaiden herrasmiesten leppeää kisailua. Balkanin sodissa puolet ovat vaihdelleet viikosta toiseen, ja kylästä toiseen. Yhdessä kylässä kroaatit ja bosnialaiset ovat sotineet rinta rinnan serbejä vastaan, mutta jo naapurikylässä kroaatit ovatkin ammuskelleet bosnialaisia vanhan pankin kahdeksannesta kerroksesta ihan vain huvitellakseen. Se, kuka on sotinut ketä vastaan ja kenen liittolaisena on vaihdellut pahimmillaan viikosta toiseen, ja osapuolia on niin paljon, YK ja NATO mukaanluettuina, että niitä on vaikea hahmottaa sodan yleisesityksiä lueskellessani.

Mutta elämä palailee Mostariinkin, kaupunkiin joka on kärsinyt sekä sodan serbejä vastaan että kroaattien ja bosnialaisten välillä. Mostarin pirstaleiksi ammuttujen raunioiden välistä pilkistää uusia koulurakennuksia, kahvioita, ravintoloita. Maan tasalle pommitetut moskeijat on rakennettu uudelleen, täysin tuhottu ortodoksikirkko on enää vain tapulinhuippuaan vaille palautettu. Haavat paranevat, hirmutyöt haihtuvat unohduksiin.

Siksi kaupungin puistossa seisoo Bruce Lee. Bruce Lee on kaikkien mielestä siisti, ja Bruce Lee ei taistellut ei serbien, ei kroaattien, ei bosnialaisten puolella. Bruce Lee ei lyhyeksi jääneen elämänsä aikana koskaan edes käynyt Jugoslaviassa.

Bruce Lee on jotain ihan muuta kuin loput Mostarin kauniista, mutta surullisesta kaupungista.

— — —

Olen viime aikoina muutamia kertoja netissä törmännyt äärioikeiston (etenkin Venäjä-mielisen äärioikeiston) uuteen kertomukseen, jossa Jugoslavian hajoamissodat yritetään pakottaa nyt niin trendikkääseen islaminvastaiseen muottiin, yrittäen sanoa, että se oli “ensimmäinen näytös” sodista, joita seuraa muslimien invaasiosta Eurooppaan. Ottamatta kantaa siihen, minne kertomuksessa unohtuu puolitoista tuhatta vuotta erinäisiä sotia (ja aivan yhtä kauan rauhallista yhdessäeloa) ennen tätä “ensimmäistä näytöstä”, yhtäkkiä äärioikeiston narratiivissa Srebrenican verilöylyn enimmäkseen islaminuskoiset bosnialaiset ovatkin syypäitä kansanmurhaansa, ja sotien lopussa, 10 vuotta ensimmäisten laukausten jälkeen hävitettäviksi suunnitellut Kosovon albaanit ovatkin olleet koko sodan alullepanijoita.

Onkin oikeastaan hämmentävää huomata, että vaikka lähes kaikilla sodan osapuolilla onkin oma uskontonsa — serbit ortodokseja, kroaatit katolisia, bosnialaiset ja albaanit muslimeja — se ei ole ollenkaan sellainen osa tarinaa, johon paikalliset kiinnittäisivät oikeastaan mitään huomiota. Kyllä, sodan osapuolet ovat kerta toisensa jälkeen tuhonneet toistensa uskonnollisia rakennuksia, mutta aina kuulostaa siltä, että tuhon kohteena on ollut ihmisryhmän historia, heidän kulttuurinen perimänsä, ei heidän jokapäiväinen uskontonsa. Eivätkä uskonnolliset rintamalinjat edes ole keskeisiä määrittelijöitä — ihminen voi olla islaminuskoinen serbi tai ortodoksinen bosnialainen, sodassa kansallinen identiteetti määräsi puolen, ei uskonto.

Kun eräässä hostellissani yksi muista vieraista yritti kovasti johdatella hostellin omistajaa kertomaan sodasta uskonsotana, tämä suorastaan loukkaantui. Ei, se ei ollut uskonsota, ei uskonnolla ollut mitään roolia sodassa, hän toisti kerta toisensa jälkeen, ääntänsä korottaen, se oli sota Slobodan Milosevicin ajamaa serbien diktatuuria vastaan, paikallisen itsehallinnon puolesta. Yksinkertaistus sekin, mutta varmasti lähempänä sitä totuutta, jonka sodan itse eläneet tuntevat.

Aloin miettiä, että voisi kai Suomenkin sisällissodan nähdä uskonsotana ateististen punaisten ja protestanttisten valkoisten välillä. Mutta vaikka tämäkin varmasti oli arvomaailmaerona selkeästi sodan puolia erotteleva tekijä, joka monelle oli varmasti tärkeäkin ero, se on kuitenkin aika epäolennainen osa sodan kokonaiskertomusta.

Kolme lyhyttä kertomusta

23. 01. 2018 / Kimmo / 0 Comments

Pysähdyin Prizrenin keskustassa vilkaisemaan ohi kulkemani ravintolan ruokalistaa, joka ainakin etäisyydestä näytti olevan ainakin osittain englanniksi. Heti seisahduttuani nuori miestarjoilija juoksi ovelta luokseni ja tervehti minua (oletettavasti) albaniaksi.

– Hello. I’m vegetarian, minä sanoin, Do you have anything for me to eat.

– We have very good food. Come in. We have very good pasta bolognese. We have kebab.

– Okay. But do you have anything for a vegetarian?

– We have very good food. We have very good kebab. We have very good steak.

– Okay. Do you have something with no meat.

– We have pizza, we have very good kebab.

– Yes. But NO meat, NO fish.

– Ah! Fish, we have very good fish.

– NO fish, NO meat, I don’t eat meat, I don’t eat fish.

– Come in. We have very good food.

– Yes. I’m sure you have. I’ll find some other place, thank you.

Keskustelun edetessä nuoren miehen ilme alkoi muodostumaan yhä epäuskoisemmaksi ja epäuskoisemmaksi. Tuli mieleeni aikoinaan aikani Intiassa, kun samantasoista englantia puhuneet ilmaisivat hetki hetkeltä kasvavan ärtymyksensä siitä, että eikö tuo osaa englantia, kun se ei kerran ymmärrä näitä meidän lauseita joissa ei ole kieliopillisesti eikä sanastollisesti mitään järkeä. Tämän nuoren miehen kasvoilta kuitenkin näkyi ennemmin surumielinen kyvyttömyys kommunikoida kanssani.

Siitä on kuitenkin jo pitkä aika, kun olen viimeksi keskustellut englanniksi ihmisen kanssa, joka puhuu minulle englantia, mutta ei tunne englannin sanaa “no”.

— — —

Pakkasin tavarat huolella, tarkistin että kaikki tulee mukaan, vilkaisin latauksessa olevasta puhelimestani kellonajan. Noin tunti bussin lähtöön. Kävelymatkaan asemalle menee noin puoli tuntia, joten vaikka vähän eksyisinkin matkalle, ja joutuisin jonottamaan lippuluukulla, silti olen siellä hyvissä ajoin. Ehtisin käydä vielä nopeasti matkan varrelta vilkaisemassa Skopjen sosialistista betoniarkkitehtuuria edustavan pääpostinkin. Puhelimen akku oli vielä harmittavan tyhjä, toivottavasti lataus kestäisi Prizreniin saakka.

Kävelin alas, soitin respan kelloa, annoin avaimen, sanoin lähteväni, otin jonkinlaisen virallisen majoitustodistuksen vastaan (mikähän tämäkin on, mietin, tarviikohan sitä johonkin, ja lähdin kävelemään. Olin kävellyt Skopjessa jo kolmisen päivää edestakaisin, reitti hostellilta keskustaan oli jo selkeä ja tuttu, ja keskustasta bussiasemalle ei ollut enää pitkä matka.

Vähän toista kilometriä käveltyäni tein tieltä pienen koukkauksen päästäkseni postitalon luokse. Olin kävellyt siitä ennenkin ohi, mutten ollut kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Se ei ole mitenkään selvästi esillä oleva rakennus. 40 vuotta vanha talo, jonka likaisenruskeaa betonista julkisivua ei ole koskaan siistitty ja puhdistettu, mutta muodoiltaan mielenkiintoinen ja saattanut olla uutena omalla tapaa ihan kauniskin. Pyöreät, ulkonevat ikkunat toivat kyllä vahvasti mieleen betoniset viemäriputket, mutta kaipa se johtui vain materiaalista.

Huomasin, että kännykkäni laturi ei ollutkaan taskussa. Minnehän olin sen laittanut, mietin. Varmaankin reppuni vasempaan sivutaskuun, siellä useimmat johdot ovat, mutta tällä matkalla olen useimmiten pitänyt laturia taskussani, etenkin tällaisilla matkoilla, jolloin puhelimen akku on uhkaavan tyhjä. Toivottavasti bussissa on laturipistokkeet, ajattelin. Pitää vain sitten muistaa kaivaa laturi pois repusta, etten pakkaa sitä bussin tavaratilaan ja jätä puhelintani kuolemaan. Majapaikkojen löytäminen ilman kännykkään talletettua nimeä ja osoitetta — ja karttaa — on hyvin vaikeaa. Nimimerkillä “senkin olen tehnyt”.

Jatkoin matkaani. Skopjen jättimäiset patsaat ja kulissimaiset rakennukset olivat jo tulleet tutuiksi, mutta nyt vasta kiinnitin huomiota yhteen taloon, en tiedä mikä se on, joka ihan oikeasti oli alle 10 metriä leveä sivultapäin. Eihän tuohon taloon mahdu edes kunnollisia huoneita sisään, mietin, siitä puhumattakaan että siellä olisi käytäviä joita pitkin niihin huoneisiin voisi kulkea.

Keskusta alkoi jäädä taakse, enkä ollut enää täysin varma kulkusuunnastani. Kaivoin kännykkäni esille. Ei tuossa taskussa. Eikä tässä. Ihan normaalia, laitan kännykkäni aina täysin satunnaisiin taskuihin. Ei povitaskussakaan. Nyt vasta aloin yhdistämään kännykän puuttumisen laturin puuttumiseen. Niin, ne olivat siinä seinässä latautumassa, kun katsoin kellonaikaa silloin. Enkö muka ottanutkaan niitä mukaan.

Olin jo melkein bussiasemalla perillä. Olin kävellyt jo kolmisen kilometriä painavine kantamuksineni, reppu selässä, kameralaukku toisella olkapäällä, Puolangan pessimistien kassi kädessä roikkumassa. Kaivoin reppuni mukamas läpi, oikeasti hetkeäkään uskomatta, että sieltä kännykkää löytyisi, ja vilkaisin muodon vuoksi pessimismikassiinikin. Mitäpä se hyvejää, siinä lukee. Ei ole mitään järkeä kaivaa kasseja, kun tietää, että kännykkä on kolmen kilometrin päässä hostellin töpselistä roikkumassa.

Tiedättehän sen tunteen, kun unohtaa puhelimensa kotipöydälle, tai jättää sen sinne tarkoituksella, ja sen jälkeen on koko ajan varma, että juuri nyt joku soittaa, että juuri nyt tulee se koko elämän mullistava koko elämän tärkein puhelu. Vaikka kukaan ei koskaan soittaisi, niin silti on varma, että tämän kymmenminuuttisen kauppakäynnin aikana juuri nyt kaikki olisivat soittamassa. No, kun olen entisessä Jugoslaviassa, EU:n ulkopuolella, en vastaisi puhelimeen vaikka se olisi kädessäni soimassa. Vastaaminen maksaa puolitoista euroa minuutti, netin käyttö maksaa 10 euroa megatavu. Siihen nähden, että EU poisti EU:n sisältä roaming-maksut käytännössä kokonaan, entisen Jugoslavian hinnasto on ihan vain operaattorien tahallista kiusantekoa. Ei tällaiset hinnat voi olla kannattavaa bisnestä, ei kukaan käytä puhelintaan jos siitä laskutetaan ihan älyttömiä.

Mutta jokin psykologiassani kuitenkin tökkäsi pahemman kerran, nyt kun olin ilman puhelinta. Minä eksyin. Minä lähdin kävelemään takaisin samaa matkaa, jota olin juuri nyt kävellyt toiseen suuntaan, samaa matkaa, mitä olin jo kolmatta päivää kävellyt ongelmitta edestakaisin ilman karttaa — ja nyt, kun minulla ei ollut taskussani puhelimen karttaa, johon yleensä en pientä lähtöä edeltävää vilkaisua lukuunottamatta kiinnitä mitään huomiota, minä eksyin. Enkä edes vain kerran, enkä edes kahdesti, vaan kolme kertaa. Lähettääkö kännykkä taskustani käsin jotain gps-säteilyä aivoihini, jonka avulla normaalisti suunnistan, vai mitä tapahtui? Joka tapauksessa olin ihan hämilläni: Yhtäkkiä missään risteyksessä ei näkynyt mitään tuttua — paitsi silloin kun olin väärässä risteyksessä ja olin ihan varma että tästä minä olen aina ennenkin kääntynyt.

Olen hyvä kaupunkisuunnistaja. Olen tehnyt sitä jopa viime vuodet työkseni. Kännykkä on aina ollut vain apuväline niihin lyhyisiin hetkiin, kun olen epävarma sijainnistani, mutta yleensä olen vilkaissut sitä vain liikkeelle lähtiessäni, ja sitten perille päästyäni varmistaakseni että olen oikeassa paikassa. Muuten puhelimen kartta on vain turva, mahdollinen apuväline, jos jostain syystä kaikki menee pieleen. Ja nyt kun se turva puuttui, käännyin levottomana jokaisesta risteyksestä väärään suuntaan, uskaltamatta luottaa suunnistustaitooni, kun suojelusenkelini oli jäänyt pistorasiaan makaamaan.

Mutta monen väärän käännöksen jälkeen löysin kuin löysinkin perille. Bussi ehti tietysti jo lähteä, mutta kännykkäni ei ollut hävinnyt minnekään. Hostellin respa heti minut nähtyään nosti puhelintani esille kysyen, huomasinko, että se on unohtunut. Siksihän palasin, minä vastasin. Hän sanoi myös lähettäneensä minulle juuri sähköpostia, jossa kertoi puhelimen jääneen hostellille, mutta en tiedä, miten hän ajatteli minun sen sähköpostin vastaanottavan ilman puhelinta.

Seuraava bussi kohti Prizreniä lähti vielä illalla, mutta sitä ennen vietin vielä yhden lisäpäivän mahtipontisessa Skopjessa. Ennen uutta lähtöäni tarkastin vielä taskuni moneen kertaan, jotta nyt kaikki olisi varmasti mukana.

Tarkistin tavarani moneen kertaan myös Prizrenissä, kun sieltä parin yön jälkeen jatkoin matkaani, samalla sikäläisen majapaikkani omistajalle kertoen, kuinka unohdin kännykkäni Skopjeen enkä halua tehdä sitä uudelleen.

Sinne unohdin sateenvarjoni. Siellä se on vieläkin.

— — —

Yleensä matkustaessa bussimatkat ovat niitä tylsimpiä hetkiä, jossa yritetään saada aika jotenkin kulumaan, kirjaa lukemalla, puhelinta näpläten, nukkuen, miten vain. Mutta viimeiset bussimatkat, Prizrenistä Ulcinjiin, ja etenkin Montenegron rantaviivaa seuranneet bussimatkat, niissä ei ole tarvinnut ylimääräistä viihdykettä. Ikkunasta avautuvat maisemat riittävät, kyllä niitä aina pari tuntia kerrallaan pystyy ihastelemaan.

Vaikka kyllähän jumalainen kauneuskin arkistuu. Yhtä tylsistyneitä nämä paikalliset ovat näissä busseissaan kuin mitä minä olen matkalla Tampereelta Helsinkiin — tai Oulusta Puolangalle, jonka olen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja bussissa elämäni aikana istunut. Miksi ihastella vuorten ja meren välillä kiemurtelevia teitä ja rannalla kohoavia punakattoisia rakennuksia ja vuosisatoja vanhoja kirkkoja, luostareita ja linnoituksia, jos ne ovat jokapäiväinen arki. Aurinkokin laskee meren taakse, Montenegron mustia vuoria punaiseen päin sävyttäen, ihan joka ainoa ilta, läpi vuoden, oli kesä tai talvi.

Pari vuotta sitten kuljin bussissa Wienistä Roomaan, ja bussi kulki Alppien halki. Kun joka puolella näkyi upeaa vuoristomaisemaa, jossa maailma näkyi kymmenten kilometrien päähän, korkeiden huippujen ja jyrkkien laaksojen jylhänä vaihteluna, kaikki ihmiset vain tuijottivat puhelimiaan tai yrittivät löytää hyvää nukkuma-asentoa. Mutta heti kun eräällä harvinaisen tylsällä vuorenhuipun tasanko-osuudella taivaalta alkoi sataa harmaata ja rumaa räntää, ihmiset kaivoivat innoissaan puhelimensa esille ja alkoivat ottamaan kuvia jakaakseen ne kaikille kavereilleen sosiaalisessa mediassa. Katsokaa, lunta! Maailman kahdeksas ihme. Toisin kuin tylsä ja puuduttava vuoristomaisema.

Kun suurin osa maailman ihmistä ajaa autollaan Pohjois-Suomen poronhoitoalueella keskelle porotokkaa, hän kaivaa kameran esille ja pitää tätä villieläinten kohtaamista yhtenä matkansa ehdottomista kohokohdista. Pohjoissuomalainen hakkaa vain autonsa torvea ja ärsyyntyneenä tuhisee eläimille että menkää pois tukkimasta tietä, minulla on parempaakin tekemistä kuin seistä tässä teidän perässä.

Niin se maailma toimii.

Mutta onneksi on Skopje

15. 01. 2018 / Kimmo / 0 Comments

Kävin alkusyksystä Tampereen taidemuseossa Tampereen Backlight -valokuvafestivaalin näyttelyssä. Siellä oli paljon hienoja valokuvia, toiset dokumentaarisempia, toiset taiteellisempia, mutta mikä itselleni erityisesti pisti silmää olivat yhden nurkkahuoneen täyttäneet puolalaisen Michal Siarekin valokuvat Skopjesta, Makedonian pääkaupungista. Ne eivät jääneet mieleen välttämättä kovinkaan kummoisina valokuvina, mutta ne esittivät maailmaa, jota en tiennyt niin läheltä löytyvänkään.

Kuvissa oli yli-isoja, jättimäisiä kitsch-patsaita, pseudoklassisia palatseja, halvalla tehtyä pursuavan mahtipontista luksusta. Valokuvien Skopje näytti Keski-Aasian -Staneilta (Kazakhstan, Turkmenistan, Uzbekistan, mitä niitä nyt onkaan), suuruudenhullulta kaupunginrakennusprojektilta, jossa innokkuus ja näyttämisen tarve ohittavat tyylitajun — ja paikoin rakennustaidonkin.

Valokuvien pitkissä esittelyteksteissä kyseenalaistettiin myös Makedonian halua esiintyä antiikin Makedonian, tuon Aleksanteri Suuren puoli tunnettua maailmaa valloittaneesta sotaretkestä tunnetun valtakunnan, suorana perillisenä. Mutta tässähän nyt ei ole mitään erikoista, tämä kuulostaa ihan vain arkisen tylsältä itäeurooppalaisuudelta. Olen nyt vieraillut suhteellisen lyhyen ajan sisällä neljässä pienessä ja historiallisesti melko merkityksettömässä valtiossa, jotka kilvan yrittävät huutaa kaikille olevansa maailmanhistorian avainpelaajia, eurooppalaisen kulttuurin urheita puolustajia itämaista invaasiota vastaan, ellei peräti koko eurooppalaisen kulttuurin alkukoteja — itse jokseenkin nolostuttavasti uskoen valheisiinsa, mutta ulkopuoliset eivät silti ole noista maista juuri kuullutkaan. Makedonia? Ai, sellainenkinko maa on? Ja vielä Euroopassa? Kaikenlaista sitä kuuleekin. Onneksi itse olen suomalainen, kotoisin kansakunnasta, jolla muutamaa hörhöä lukuunottamatta on ihan realistinen käsitys pienen kotimaansa merkityksettömyydestä.

Yhtä kaikki, siitä museokäynnistä asti olen koko ajan halunnut käydä Skopjessa, tuossa pienessä entisen Jugoslavian sirpaleen pääkaupungissa, josta sitä ennen olin hädin tuskin koskaan kuullutkaan. Ja kas, miten elämä minua aalloillaan keinuttelikaan, jo nyt olen täällä. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

On juliaanisen kalenterin mukainen uusi vuosi, on sunnuntai, istun kaupungin keskustassa meksikolaisen ravintolan nurkassa ja kirjoitan näitä ajatuksiani käsin muistivihkooni. Tämä ravintola voisi olla missä tahansa päin maailmaa. Tätä ruokaa olen syönyt melkein joka puolella Eurooppaa. Vain tilaamani kaakaon ilmestyminen pöytään jonkinlaisena lämmitettynä suklaavanukkaana oli yllätys, jollaista en ole ennen kokenut. Kuten kaikki maailmalla yhtään enemmän matkanneet, minunkin toistuvat harmitukseni on paikalliskulttuurien kuolema. Kaikkialla näyttää samanlaiselta, ihmisillä on samanlaiset vaatteet, he syövät samaa ruokaa, istuvat samoilla Ikean huonekaluilla. Jos näen valokuvan kaupungin keskustan kauppa-aluuelta, ei kuvasta voi päätellä, olenko Pariisissa, Barcelonassa, Budapestissä, Vilnassa vai Oulussa. Halki Euroopan äärioikeisto pelkää oman kansalliskulttuurinsa kuolevan muslimien muuttaessa maanosaansa, mutta siinähän valittavat Samsungin puhelimillaan jonottaessaan Burger Kingiin, ruotsalaisen liikkeen kiinalaisessa tehtaassa valmistuttamissa amerikkalaisissa farkuissaan. Niissä ihan samoissa housuissa, joissa libanonilaiset ja pakistanilaisetkin jonottavat kotimaissaan niihin samoihin pikaruokaketjuihin, ihan samat puhelimet taskuissaan. Ei kannata pelätä paikalliskulttuurin kuolemaa, kun se on kuollut jo vuosikymmeniä sitten.

Luojalle siis kiitos Skopjesta. Onko kaupungin keskusta Kitschiä? — Aivan varmasti on. Onko tämä suuruudenhullu ja älytön? — Kiistatta on. Onko kaupungissa betonipatsaita, jotka jokseenkin tökerön näköisesti on yritetty maalata hapettuneen pronssin näköiseksi? — No onpa hyvinkin (tai voivat ne olla kipsiäkin, pronssia eivät kuitenkaan). Ovatko nämä valkoiset palatsit nopeasti kyhättyjä valkoiseksi maalattuja betonikolosseja? — No sitähän ne nimenomaan ovat: Vielä vuosikymmenen vaihteessa niistä ei ollut täällä jälkeäkään.

Mutta vähänkö tämä on absurdissa tyylittömyydessään upea. Kaupungin keskustorilla kohoaa 15-metrinen ratsastajapatsas (joka ei virallisesti ole Aleksanteri Suuri, koska se suututtaisi kreikkalaiset, mutta joka se tietysti oikeasti on), joka on asetettu 10-metrisen pylvään päälle, jota kiertää kolmimetristen leijonien lauma. Massiivisia suihkulähteitä ja patsaita on joka puolella, kaikkien ollessa tarpeettoman isoja, oli aiheena sitten jokin historian suurmies tai lastansa halaava äitipatsas. Suosittelen ehdottomasti kaikkia käymään täällä viiden vuoden päästä, kunhan keskustassa vielä kaikkialla näkyvät rakennustyömaat ovat valmiita — mutta kannattaa tulla ennen vuotta 2030, sillä en voi luvata, että nämä rakennukset välttämättä kestävät sitä pidemmälle. Näissä on jo nyt, kolme vuotta valmistumisensa jälkeen, ulkopinnoilla paikoin pahan näköisiä kosteusvaurioita ja ainakin näin tammikuussa laaja-alaisesti hometäpliä, ja maalikin alkaa jo ensimmäisistä paikoista rapistua. (Puhumattakaan siitä, että ainoastaan julkisivut on ylipäätään tehty kunnolla. Jos taloja katsoo sivusta päin, ei niistä ole aina viitsitty edes pinnan betonia tasoittaa kunnolla.)

Skopjen keskustassa on flyygelin muotoinen ja kokoinen ruukku kukkaistutuksille, jossa on enää jäljellä vain muistuma hyvästä ideasta, ruosteen syötyä läpi maalin jo aikaa sitten, sivupeltienkin jo alettua taittumaan, jonkun niitä potkittua tai ihan vain painovoiman ja ajan vaikutuksesta. Se on vähän kuin vertauskuva koko kaupungista.

Kaupungin keskustan suuruudenhulluutta korostaa se, että kaupungin massiivisuus ei ole missään suhteessa siellä kulkevien ihmisten määrään. Tietysti nyt on tammikuu, ja tietysti nyt on uusi vuosi, jota lukemani mukaan täällä vietetään perhejuhlana läheisten kanssa. Mutta silti kaupungin laakeat, leveät kadut ja suuret torit ovat lähestulkoon autioita, vain yksittäisten ihmisten täplittämiä. Katselen ravintoloiden ikkunoista sisään tyhjiä tiloja, joissa viisi tarjoilijaa istuvat tylsistyneinä baaritiskin äärellä ilman ensimmäistäkään asiakasta. Skopje on puolen miljoonan asukkaan kaupunki, jossa hevoskärryt vielä ratsastavat liikenteen keskellä, eikä paikallisilla varmaan ole liiemmin varaa syödä keskustan (suomalaisille halvoissa) ravintoloissa, ja kun turistit eivät kaupunkia ainakaan vielä ole löytäneet, keskusta on lähes aavekaupunki.

Mutta kyllähän ne talot paikoin näyttävät hienoilta. Vaikkapa kaupungin arkeologinen museo, joka on vallan suloinen yhdistelmä 1800-luvun uusklassismia ja viime vuosikymmenen lasiseinäarkkitehtuuria. Talossa on oikeasti ideaa, enemmän kuin yhdessäkään Suomeen viimeisten vuosikymmenten aikoina rakennetuissa taloissa. Valitettavasti illuusio vain alkaa nopeasti murtua, kun koskettaa talon hentoisiin ja heliseviin muovioviin, ja tutustuu sisätilojen kovin epäkäytännölliseen huonesuunnitelmaan (eikä missän tietenkään ole mitään opasteita ja totta kai vessojen ovet ovat lukossa). Vaikka eipä siinä mitään, eipä siellä ollut ulkona pärskineestä sateesta huolimatta lisäkseni juuri muita asiakkaitakaan.

Kaupungin yläpuolella kohoaa suuri linnoitus. Wikipedia sanoo, että se tuhoutui kokonaan vuoden 1963 maanjäristyksessä, joten sekin on rakennettu keskiaikaiseen asuunsa ihan vasta. Tai sitä ollaan rakentamassa. Linnoituksen sisäänkäynnillä lukee ruosteisessa osittain ylimaalatussa kyltissä, että alue on suljettu turisteilta, mutta portti on siitä huolimatta auki ja kaikki sinne silti näyttävät menevän. Alue näyttää siltä, että siellä on suuret uudistustyöt meneillään, mutta ne ovat unohtuneet kesken. Rakennustelineet ovat jo alkaneet ruostua paikoilleen, ja uudisrakennusten kesken jääneet seinät ovat alkaneet putoilla tiiliskivi kerrallaan maahan.

Pisteet kotiin kuitenkin siitä, että Skoplje yrittää olla jotain erilaista. Kaupungin patsaissa ja rakennuksissa on myös helmiä kaiken sen mauttoman kitschin seassa — ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin eivätpä ne siltojen patsaat Pariisissa tai Roomassakaan (tai Tampereella) ole pääsääntöisesti mitään suurta taidetta.

Toivottavasti sijoitus kannattaa, ja matkailijat löytävät suuruudenhullun Skopjen. Ettei nyt ihan kaikki verorahat, joilla olisi voinut parantaa koulutusta ja sairaanhuoltoa, ole mennyt ihan turhiin seiniin. Ja sitten 20 vuoden päästä, kun Skopjen palatsit ovat jo purkukuntoisen rappeutuneita ja läpihomeessa, ehkä joku toinen kaupunki, tai Skopje uudelleen itse, päättää tehdä jotain samanlaista, mutta ammattitaitoisemmin ja kestävästi.

Sillä onhan pompöösi kitschikin nyt mielenkiintoisempaa kuin aaltopelti-, betoni- ja lasikuutiot.

Serbia lie muutakin kuin sotansa

11. 01. 2018 / Kimmo / 0 Comments

Serbialla on imago-ongelma. Kun kävin Romaniassa, mietin kerjäläisiä, mietin rasismia, mietin Ceaucescun ajan laittomia abortteja (luin Wikipediasta, että Ceaucescun kuoltua Romaniassa tehtiin kolme aborttia jokaista syntynyttä lasta kohden). Mutta Serbia? Kun minulle sanotaan Serbia, minä mietin kansanmurhaajia, ja minä mietin järjestelmällisiä joukkoraiskauksia. Serbia on Euroopan lähihistorian narratiivissa 1990-luvun Natsi-Saksa, äärimmäinen paha, syypää kaikkeen siihenkin, johon se ei oikeasti ole syypää.

Kun katson kadulla vastaani käveleviä ihmisiä, en voi olla ajattelematta jokaisen yli nelikymppisen kohdalla, että tuokin on ollut mukana siinä sisällissodassa. Mitä kauheuksia he ovat nähneet, mitä kauheuksia he ovat kokeneet — ja mitä kauheuksia he ovat tehneet? Millaisia demoneja he kantavat sisällään? Heräävätkö he joka yö painajaisiin, itkevätkö he humaltuessaan hirveyksiin hukkunutta nuoruuttaan?

Ei sota tietenkään enää missään näy. Netin matkaoppaissa mainostetaan, että jos kulkee tarpeeksi syvälle Belgradin lähiöihin, niin siellä pitäisi vielä olla Naton pommitusten raunioittamia taloja — mutta makaaberi tuhoturismi lähihistorian järjettömyyksiin ei välttämättä ole se minun juttuni. Haluan tietää, mitä muuta tämä maa on kuin se sotansa, sillä johan tänne on jo kasvanut ensimmäiset aikuisetkin jotka ovat syntyneet Naton pommitusten jälkeen.

Millainen siis Serbia on? Belgrad on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin paikat. Kaunis keskusta, pitkä kävelykatu, H&M, MacDonalds, KFC, iso ostoskeskus jossa on Tommy Hilfiger ja Zara ja Desigual, kirkkoja ja linnoitus. Matkailijalle positiivisesti kaikki puhuvat englantia ja kortilla voi maksaa joka paikassa, ja etukäteen pelkäämäni kyrillinen kirjoituskin rajoittuu lähinnä vain virallisiin teksteihin. Ei tunnukaan siltä kuin olisin taas alle kouluikäinen, lukutaidoton pikkupoika, jolle kirjoitusmerkit ovat vain salaperäisiä taikasymboleita, vaan tuntuu vain tavalliselta matkailijalta, joka yrittää epätoivoisesti löytää teksteistä edes yksittäisiä tuttuja sanoja joihin tarttua. Belgradissa voisi helposti unohtaa, että tätä kieltä ainakin virallisesti kirjoitetaan kyrilisillä aakkosilla. Ja silloinkin kuin kyrilisiä kirjaimia käytetään, ja sille on matkailijalle väliä, alla tai vieressä on usein sama teksti englanniksi.

Kun saavuin bussilla Belgradin bussiasemalle, silloin tunsin palanneeni taas kehitysmaahan. Asema oli ankea ja betoninen, niin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, mutta heti bussin portaitten alla oli ihmisiä jonossa repimässä minua takseihin. Yksi ei ei riittänyt, toinen houkutteli paikalle vain toisen taksikuskin, ja samaan aikaan yli-innokas kantaja yritti saada minua asettamaan reppuani hänen maksulliseen nokkakärryynsä. Miksi ihmeessä minä haluaisin, että joku kantaa reppuani nokkakärryllä? Minulla ei ole edes rinkka mukana, sen jätin tämän reissuni ajaksi Budapestiin.

Kun vastaan vielä tuli nuoria miehiä kainalosauvoilla hyppien, ja muitakin alaraaja-amputoituja jollaisia harvemmin rauhaisan lähihistorian maissa näkee, minä hetken ajan mietin tulleeni oikeasti mielikuvieni entiseen Jugoslaviaan. Mutta se kesti vain hetken. Ankeaa oli vain bussiasema, mutta sellaisia ne ovat Pariisissa, Roomassa ja jopa Wienissäkin. Bussiaseman ulkopuolella hämmentävää oli se, että olin palannut jouluun.

Joulu jatkuu monin paikoin pitkälle tammikuuhun, Roomassakin jouluvalot ilmestyivät katukuvaan vasta pari päivää joulua ennen ja pysyivät joka paikassa helmikuulle asti, ja muistan kuinka sekä Miskolcissa 14 vuotta sitten ja Laroque-des-Alberesissä seitsemän vuotta sitten jouluvalot olivat paikoillaan läpi vuoden, mutta vain suurimman osan ajasta pimeinä. Mutta täällä vastaani kulki joulupukkeja, jotka yleensä on rajattu tiukasti joulun ympäristöön, ellei peräti vain joulukuun kuudenteen, Pyhän Nikolauksen päivään. Amerikkalaiset joululaulut raikasivat kaiuttimista, kohta kahden viikon tauon jälkeen kun unkarilaiset niihin jo ehtivät kyllästyä, ja kaikkialla oli melkein jouluisempaa kuin itse jouluna (vain lumi ja pakkanen puuttuivat).

Ei se minua loputtomasti hämmentänyt. Toki suomalainen venäläisen joulun tuntee kun sellaisen näkee (tai kai se ortodoksinen oikeaoppisesti on), mutta kun joululle kerran oli jo sanonut hyvästit, niin sen yllättävä paluu vain viiden tunnin bussimatkan päässä pääsi hieman huvittamaan. Jos oikein tykkää joulusta, niin sopivasti maailmaa kiertämällä sitä voi optimoida jatkumaan ja jatkumaan. Voi aloittaa ihan Suomesta, jossa joulukoristeet tulevat kauppoihin ja joululaulut alkavat raikaamaan jo tukevasti lokakuun puolella, ja sitten matkustella joulun toisensa perään pitkin Eurooppaa. Etenkin Serbiassa ne pukit näyttivät kovin tutuilta, ihan samanlaisilta jouluperinteiltä kuin Nyky-Suomessakin, niin ei pidä joutua ihmettelemään italialaisten Befana-noitia tai espanjalaisten itämään tietäjä -kulkueita.

Kävelykadulla oli myös lukuisia ilahduttavan hyvätasoisia katumuusikkoja. Kaukana ne Cluj-Napocan kahta nuottia mukamas soittavat kerjäläiset, täällä hanuristit vetivät virtuoosimaisia sooloja ja kaunisääniset laulajattaret kaunistivat säestämättöminä iltaa surumielisen kuuloisilla balladeilla. Tietysti se yksi ja ainoa sotaan liittymätön asia, jonka tästä alueesta olen tiennyt, on ollut alueen voimakas ja tunnelmallinen musiikkikulttuuri, jota Emir Kusturica on elokuvissaan (ja musiikkiprojekteissaan) tuonut maailman tietouteen, ja olinkin ilahtunut, kuinka katumuusikkojen musiikki edusti myös sitä äänimaailmaa. Kyllä he tietysti soittivat myös Knocking on Heaven’s Dooria ja Hotel Californiaa, mutta ne ovat yhtä kiinteä osa länsimaista kaupunkia kuin se H&M tai Burger King, joten ei niihin sen kummemmin jaksa kiinnittää edes huomiota.

Kun kävelykeskustasta siirtyi etäämmäs, siellä alkoi näkyä menneen vaurauden jälkiä. Hylättyjä ja unohtuneita laivoja Tonavan rannassa, betonisia ravintoloita, jotka ovat 30 vuotta sitten olleet varmasti olleet vauraiden ja eliitin suosikkeja, mutta nyt ovat vain surullisesti rappeutuneita. Yksityiskohdista näkee, että elämä on taas palautumassa, rappioituneiden laivojen keskelle on noussut ja on nousemassa uusia ja hienoja ravintola- ja majoituslaivoja, mutta jossain välissä on ollut musta aukko. Nykytaiteen museossa salakuuntelin joidenkin yksityistä opastuskierrosta, josta kuuntelemani osuus keskittyi lähinnä siihen, kuinka museo on ollut vuosikymmeniä lähinnä unohdettuna, varattomana ja heitteillä, ja kuinka se ihan vastikään on remontoitu taas käyttökuntoon.

Mutta se museo loi uskoa Serbian tulevaisuuteen. Belgradin nykytaiteen museo on kriittinen Serbian lähimenneisyyttä ja nykypäivää kohtaan. Siinä missä muualla törmää historiantulkintaan, jonka mukaan 1990-luvulla Serbit ihan vain viattomina ja kiltteinä elivät omaa arkista elämäänsä kunnes Naton terroristit tulivat ja ihan syyttä suotta pommittivat pikkulapsia, taidemuseossa oli objektiivisempi tulkinta maasta sodan jaloissa (ei kai sodat ole kansakuntien syytä, olivat ne sitten aloittajia tai altavastaajia, sodan uhreiksi kaikki lopulta päätyvät), ja äärimmäisen korruptoituneesta yksityistämisaallosta. Sellaisesta, jossa tehtaat ja maatilat hankitaan itselle vääryydellä ja valheella, ja sitten vain myydään lihoiksi nopeiden kertavoittojen toivossa, minkäänlaisesta jatkuvuudesta välittämättä. Sellaisesta yksityistämisestä, josta syntyy romahtaneita valtioita ilman tulevaisuutta, ei sellaisesta lähinnä vain vähän harmittavasta ja turhasta ulkoistamisvimmasta kuin mistä Suomessa on viimeiset vuosikymmenet kärsitty.

Mutta Belgrad on helppo. Olen nyt jo monta päivää, ja monen monta tuntia, yrittänyt suunnitella itselleni toteuttamiskelpoista matkasuunnitelmaa entisen Jugoslavian alueelle, ja toistaiseksi olen saanut selville lähinnä sen, että Kroatiassa on helppo matkustaa, ja että Belgradista pääsee bussilla mihin vain. Mutta jos sattuu olemaan Belgradin ulkopuolella, ja jos sattuu haluamaan matkustaa itä-länsi -suunnassa vaikkapa Makedoniasta Montenegroon, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Kahdensadan kilometrin matkoihin luvataan menevät kahdeksan tuntia, kolmenkymmenen kilometrin matkoihin tunti, eivätkä nämä edes sisällä pitkiä jonotuksia rajoja ylittäessä. Täällä pitäisi matkustaa lentokoneella, tai omalla autolla, ja ilman minkäänlaista aikataulua.

Nyt olen Nišissä, jonne tulin lähinnä siksi, että ylipäätään onnistuin keksimään, kuinka tänne pääsee, ja kuinka täältä pääsee pois. Yhden illan oleskelun perusteella tämä on taas niitä kaupunkeja, johon ei kenelläkään oikein ole mitään syytä koskaan tulla, ellei sitten satu tänne syntymään tai täältä työtä saamaan, mutta onhan näitäkin mielenkiintoista aina nähdä. Ainakin täällä on vielä kolmekymmentä vuotta vanha autokanta ja kaupunki on rappeutunut ja likainen niin kuin Miskolc neljätoista vuotta sitten.

Itse asiassa joiltain osin tunsin täällä enemmän palanneeni nuoruuteni Miskolciin kuin varsinaisesti itse Miskolcissa.

Mutta matka on vasta aluillaan. Tuskin tulen mihinkään erityisen ihanaan paikkaan päätymään, vaikka muutamia potentiaalisesti hurmaavia olenkin alustavaan matkasuunnitelmaani yrittänyt noukkia (mikäli niihin on jotenkin mahdollista päästä). Päädyin mihin päädyin, tein mitä tein, niin sen voin kuitenkin jo nyt sanoa, että näiden päivien jälkeen kun ajattelen entistä Jugoslaviaa, tulen miettimään muutakin kuin kansanmurhia ja ihmiseläimen syvintä julmuutta.

Kadonnutta aikaa etsimässä

14. 12. 2017 / Kimmo / 0 Comments

Majapaikkani järjestyttyä ensimmäiseksi menin Szinvaparkin yläkertaan. Sama tuttu pyöröovi, samat rappusiin maalatut opastekyltit, sama lasiseinän viereen ahdettu liukuportaat. Onneksi olin yksin. Kukaan ei joutunut kuuntelemaan päämäärätöntä nostalgista hehkutustani. Nämä liukuportaat minä muistan! Tämä seinä on ihan samannäköinen kuin ennenkin! Tässä oli ennen kreikkalainen ravintola, mutta nyt siinä on joku askartelukauppa! Tästä kirjakaupasta minä ostin englanninkielistä kirjallisuutta, tässä kohti oli kirjahylly, jonka tällä puolella oli vieraskieliset kirjat! Tällä bussipysäkillä me kerran odotettiin myöhään illalla bussia! Pääni tulvi täyteen hetkiä ja kuvia, jotka eivät suurimmaksi osaksi muodostaneet minkäänlaista tarinaa, vaan vain tunnelmia ja tuntemuksia. Se oli tuttuuden tunnetta, tunnetta että olen ollut täällä ennenkin. Ei se ketään sellaista olisi voinut kiinnostaa, joka ei ole kokemuksiani jakanut.

Szinvaparkin yläkerta oli remontoitu uusiksi. Tai sitten en vain muistanut, miltä se näytti. Samoja ruokatiskejä oli samoissa paikoissa, unkarilainen arkiruoka nurkassa, kreikkalainen tiski keskellä, kiinalainen ravintola oikealla puolella. Pari uutta ja paremman näköistä ruokapaikkaa oli tullut lisäksi. Kävelin kreikkalaiselle tiskille. 14 vuotta sitten olin täällä muistaakseni syönyt useimmiten kiinalaista ruokaa, mutta silloin olin vielä lihansyöjä, eikä tiskillä enää ollut minulle mitään vaihtoehtoja. Tervehdin tiskin takana seissyttä keski-ikäistä naista, ja kysyin puhuuko hän englantia. Muistoissani 14 vuoden takaa tämä kysymys yleensä aina aiheutti ihmisissä paniikkia, pariinkin kertaan muistan, että asiakaspalvelija ihan oikeasti käveli pois jos yritin asioida englanniksi, ja kerran eräs nuori nainen, hän työskenteli siinä kiinalaisen ruuan tiskillä, hän kumartui ja meni piiloon tiskin taakse. Vitsinä tosin, kyllä hän sieltä pian ylös nousi ja antoi minulle ruokani. Mutta nyt, täällä ja tänään, tämä nainen hymyili minulle kauneimman asiakaspalveluhymynsä ja sanoi saksaksi minulle puhuvansa saksaa. Sitten hän kaivoi englanninkielisen menun tiskin alta, ja ystävällisesti hymyillen tein tilauksen saksan, unkarin ja sormilla osoittamisen sekoituksella.

Mitä ne ovat tehneet minun Miskolcilleni? Ystävällisesti hymyileviä, kielitaitoisia asiakaspalvelijoita?

Seuraavana aamuna lähdin kävelemään yliopistolle. Matka keskustasta ei ole pitkä, viitisen kilometriä, mutta muistan kävelleeni sen vain kerran. Se, minkä olin Miskolcista unohtanut, oli kuinka kaunis kaupunki tämä onkaan. Tai, korjaan: Kuinka kaunis kaupunki tästä voisi tullakaan vain pienellä vaivalla. Onhan Miskolcin keskusta kauniimpi kuin yhdenkään suomalaisen kaupungin keskusta. Kauniita 1800-1900 -luvun taitteen rakennuksia, nyt vuonna 2017 jo suurelta osin julkisivuremontoituina. Rumimmillaan Miskolc näyttää ihan Suomelta, betonielementtitalolähiöineen, tai Suomelta, jota ei ole remontoitu sitten rakentamisen. Kerrostaloissa on edelleen ne 1970-luvun henkiset, tulehtuneen virtsan väriset lasit parvekkeilla. En ymmärtänyt sitä neljätoista vuotta sitten, eivätkä nuo värit ole tulleet muotiin vieläkään (eivätkä toivottavasti tulekaan).

Mutta kun puhuin Miskolcin kauneudesta, en tarkoittanut keskustan taloja, tarkoitin luonnonympäristöä. Tässä lättänän tasaisessa ja tylsässä Unkarissa Miskolc on rakennettu laaksoon kauniisti kumpuilevien mäkien väliin. Jos joku vain vetäisi puskutraktorilla sileäksi muutaman betonilähiön ja vanhan rautasulattamon tornin, Miskolc voisi olla piilotettu helmi.

Saavuin yliopistolle, ja muistin, miksi olin unohtanut Miskolcin kauneuden. Yliopiston kampuksella siitä ei ole jälkeäkään. Käsittämätön, UFO:ksi kutsuttu betoninen liikuntahalli, 1960-lukulaisia kerrostaloja, joiden seiniä on koristeltu parhaan sosialistisen realismin mukaisilla patsailla. Kampuksen julmin rakennus, käyttökiellossa ollut kerrostalo on purettu — mutta kiitettävästi sen tilalle on rakennettu aivan yhtä ruma talo, joskin huomattavasti matalampi sellainen. Koko kampusta taustoittaa Avasin kukkulan päällä nouseva järkyttävä betonilähiö, muistuttamassa, että vaikka Suomi onkin ruma, niin suomalaisen rumuuden mittakaava on sentään hallitumpaa kuin sosialistisen Itä-Euroopan.

Tästä huolimatta kampuksella oli vain vähän nostalgiaa. Olen ehdottoman ja yksiselitteisen EU-myönteinen ihminen, mutta Miskolcin yliopistolla olin Unionillemme oikeasti vihainen. Kurja EU, olet mennyt pilaamaan nostalgiani. Koko yliopisto on täynnä isoja tauluja, jossa kerrotaan kuinka se ja se paikka on remontoitu tai rakennettu uusiksi EU:n rahoilla, ja kuinka tähän ja tuohon projektiin on annettu niin ja noin monta miljoonaa forinttia kehitystukea. Olihan kampusalue toki paljon siistimmän näköinen, olivathan talot toki kauniimpia ilman vuosikymmenten lika- ja vesivahinkokerroksia. Olihan kampuksen ruokala toki mukavamman näköinen nyt trendikkäine sisustuksineen kuin se neljätoista vuotta sitten ollut betonisen kalsea muovituolihelvetti.

Mutta se ei ollut minun Miskolci egyetemini! Englannin laitoksen kulahtaneen keltaiset seinätkin oli maalattu ihan tavallisen valkoisiksi. Juhlasali, jonka muistan olleen synkkä ja ankea, olikin nyt valoisa ja miellyttävä. Kirjaston aula, joka oli ennen ankean kalsea byrokraattis-sosialistinen palvelutiski, olikin nyt leppoisa kahvila, jossa nuoriso luki viimeisiin tentteihinsä ennen joululomaa. Puita oli kaadettu, alue oli nyt paljon valoisampi. Uusia puita oli istutettu, mutta ne olivat vielä pieniä. Joitain uusia patsaita oli tullut. Monia uusia talojakin. Joka paikkaan oli rakennettu uudet isot pyörätelineet, ja kampusaluetta halkoi uudet hienot pyörätiet. Polkupyöriä ei sentään näkynyt oikeastaan yhtään.

Kävelin vanhalle asuntolarakennukselleni. Asuntola numero 5. En edes tunnistanut paikkaa. Kaadetut puut, puhtaaksi remontoidut seinät. Voisin vaikka vannoa, että talon kattokin oli muuttanut muotoaan. Entinen tasakatto oli saanut kallistukset. En kehdannut mennä sisään. Osin en uskaltanut nostalgiankaan vuoksi: Kuitenkin olisivat tehneet senkin sisätiloista miellyttävät. Ei enää synkkiä kylmiä käytäviä, joissa juoksentelee hiiriä, pieniä likaisia keittiöitä jossa on liasta pinttynyt yksittäinen pöytä ja nurkassa pieni liesi. Haluan säilyttää jotain muistojani.

Nostalgia on elähdyttävä tunne, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin aina surumielinen. Se on kaihoisaa ikävää aikaan, joka on mennyt, eikä koskaan enää palaa. Kun minä katsoin niitä tuttuja ovia ja portaita ja tiessä olevia routavaurioita, muistoni lennättivät minua kerta toisensa jälkeen ei niinkään tähän paikkaan, vaan niihin ihmisiin, joiden kanssa täällä olin. Siihen elämään, jota täällä elin. Ja sitähän ei enää täällä ole. Minä olin täällä onnellinen. Nyt vain muistan olleeni täällä onnellinen.

Kävelin takaisin keskustaan reitiiä, jota en ollut koskaan kävellyt. Se kulki kuraisia hiekkateitä pitkin, huonokuntoisten omakotitalojen ohi. Muistan, kuinka kauhistelin aikoinani miskolcilaista köyhyyttä. Näitä samoja alueita ja niiden huonoa kuntoa. Nyttemmin olen käynyt Intiassa, olen käynyt Tansanian maaseudulla, olen viettänyt aikaa Ranskan ja Espanjan pikkukylissä. Ei Miskolcin rappio näytä kehitysmaalta. Kyllä se näyttää ihan vain eurooppalaiselta maaseudulta. Ei kaikkia jätevuoria jakseta viedä pois. Ei jokaista ruostunutta aitaa viitsitä vaihtaa, jos se kuitenkin tehtävänsä vielä ajaa.

Koska ei kävelyni vienyt minua pelkästään puolentoista vuosikymmenen takaiseen Miskolciin, kyllä minä hetkittäin sain nostalgisia takaumia myös vuoden taakse Espanjaan, ja seitsemän vuoden takaiseen Ranskaan. Yksi tie, sen vieressä ollut polku ja hautausmaa muistutti minua ihan eräästä Granadan lähiöstä, yksi metsämaisema näytti aivan samalta, kuin metsä kiivettyäni Pyreneiden laelle.

Nostalgian ongelma on myös siinä, että se sammuu nopeasti. Ne samat liukuportaat, jotka laukaisivat sielun täydeltä muistoja, ovatkin jo heti seuraavana päivänä ihan vain liukuportaat. Se sama seinä, joka ensimmäisenä iltana oli elävä muisto vanhojen seikkailuideni taustamaisemasta, onkin yön yli nukuttua muuttunut tämänhetkisen elämäni taustaksi. Kaupunki täynnä muistoja ei olekaan vain menneisyyteni museo, vaan se muuttuu hyvin nopeasti muistoksi paluustani, näistä tunnelmista jotka tänään ja täällä tunsin.

Kun olin kolmivuotias, ja äitini oli opiskelemassa Tampereella, söimme aina hapankorppuja. Jostain syystä emme koskaan syöneet niitä kotona. Vuosien ajan, aina kaksikymppiseksi asti, hapankorppujen maku vei minut muistoissani varhaislapsuuden tunnelmiin. Sitten aloin ostaa itselleni hapankorppuja, söin niitä ja nautiskelin niiden mausta. Ja hyvin nopeasti niiden minkäänlainen nostalgia-arvo kuoli. Ne olivat vain hapankorppuja. Eikä siinä mitään, hapankorput ovat hyviä, mutta makuaistimuksellinen tieni takaisin kolmivuotiaaksi pikkupojaksi on kadonnut iäksi.

Miskolc näyttää tänään paljon paremmalta kaupungilta kuin neljätoista vuotta sitten. Se on elävämpi, puhtaampi, ehjempi. Ilmaisia internet-yhteyksiä on joka kauppakeskuksessa. Netistä löytyy tietoa turisteille ja paikallisille ei-unkarilaisille englanniksi. Iltapäivälehtien lasten silmien tasolla ollut porno on siistitty pois. Raitiovaunut ovat uudempia ja parempia, ja nyt niihin pääsee jopa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Miskolcissa järjestetään vuosittain Oopperajuhlat sekä Unkarin ainoat vakavastiotettavat elokuvafestivaalit. Toisin kuin vaikkapa Saksassa, pankkikortti käy joka paikassa. Ja toisin kuin 14 vuotta sitten, Unkari on (ainakin vielä toistaiseksi) EU-maa.

Kun pari päivää Miskolcissa on ollut, kyllä se kodilta tuntuu. Nostalgia alkaa olla haihtunut, ja tilalle on tullut tuttuus ja tieto siitä, miten tämä kaupunki toimii. Muistot on muisteltu, ja nyt alkaa tuntua siltä, kuin olisi palannut kotiin. Täällä olen joskus elänyt ja asunut. Kaipa täällä voisi asua nykyäänkin.

Ihan mukava kaupunki Miskolc näyttää olevan. Parempi kuin muistoissani.

Huomenna jatkan matkaani. Kohti uusia muistoja.

Mies, jonka kädet lakkasivat olemasta

26. 11. 2017 / Kimmo / 0 Comments

Perjantaina 24. marraskuuta 2017 automaattiset vesihanat lakkasivat uskomasta käsiini.

Se alkoi prahalaisen kasvisravintolan miestenvessassa. Vessa oli kätketty sokkeloisen ravintolatilan perimmäiseen takanurkkaukseen, ja jouduin kysymään useammaltakin tarjoilijalta apua löytääkseni sen, mutta muuten se oli ihan tavallinen miestenvessa. Kellertäviksi maalatut seinät, pari seisomapaikkaa, pari koppia, kolme vierekkäistä käsienpesuhanaa, vanha epäkäytännöllinen puhallin käsien kuivaamiseen korkealla seinällä.

Kun tuli käsienpesun aika, kuten vessassakäynnin lopuksi aina tulee, laitoin käteni hanan alle, niin kuin tapana on, jos mitään näkyvää väännintä ei ole havaittavissa. Mitään ei tapahtunut. En pitänyt sitä minään, se ei ole mitenkään outoa, tunnistimet kun ovat mitä ovat, ja veden saaminen ulos hanasta edellyttää useimmiten monimuotoista käsienheiluttelua paremmissakin paikoissa. Mutta hanasta ei vain tullut mitään. Tällaisessa tilanteessa noin kymmenen sekunnin kohdalla tulee aina se kiusallinen hetki, jolloin tiedostaa huitomisensa näyttävän nolostuttavan koomiselta, ja siirtyy seuraavalle hanalle. Tein sen. Mutta jos sekään ei toimi, ja sehän ei toiminut, siinä jaksaa heilutella vain viitisen sekuntia ennen kuin turhautuneena ja epätoivoisena kokeilee kolmatta. Ja kun sekään ei toimi, itsekeskeinen ihminen ei voi muuta kuin tehdä johtopäätöksen, että vika ei välttämättä olekaan minussa, vaan hanoista nyt vain ei tule vettä — ellei sitten juuri samalla hetkellä viereiselle hanalle tule toista miestä, jolla ei ole mitään ongelmia kättensä pesussa. Näin tapahtui. Siihen hän vain laittoi kätensä hanan alle, simsalabim, ja vesi valui, ilman yhtäkään ylimääräistä kättenpyöräytystä.

Mitä ihmettä, minä ajattelin, tuo on nimenomaisesti se hana, jonka ympärillä huidoskelin kymmenen sekuntia? Odottelin vaivihkaisesti, että mies poistui, mukamas asetellen peilissä muutamia yksittäisia hiuksiani suoriksi, ja siirryin takaisin sille hanalle, josta mies oli saanut vettä tulemaan. En kävele ulos likaisin käsin, tuhisin mielessäni, jos vika on kerran kyvyttömyydessäni käyttää hanoja eikä hanoissa itsessään. Jatkoin huitomista, hanan alla, hanan sivuilla, hanan päällä, hanan suuta hyväillen, välillä altaan pohjaa koskettaen — ja huraa! Vettä tuli, yhtäkkiä! Noin puolen sekunnin ajan. Sain toisen käden sormista melkein puolet märiksi. Enempää vettä en hanasta enää saanut.

Annoin olla. Näin ne suurin osa muistakin aina “kätensä pesevät”, vain ohimennen vedelle käsiään näyttäen. Riittänee se minullekin; vaikka nyt hoiva-alalla työskennellessäni olenkin opetellut kaksikymmensekuntiset käsien hinkkaukset kämmenselät ja sormenpäät puhdistavine tarkkoine akrobatioineen.

Olisin unohtanut koko tapauksen, ei se kuitenkaan mitenkään erityisen epätavallinen ollut, ellen olisi seuraavana päivänä bussissa, viimeisessä vessajonossa ennen linja-auton saapumista Wieniin, jotunut taas tappelemaan tottelemattoman vesihanan kanssa. Bussien vessat nyt tietysti ovat mitä ovat, niitä ei ole koskaan ihan syystä käytetty varman toimivuuden vertauskuvana, mutta voin vaikka vannoa, että jonottaessani vuoroani minä kuulin edellisen asioijan pesseen kätensä. Tai ainakin varmuudella kuulin käsienkuivaimen puhalluksen, ja miksi kukaan kuivaisi kätensä, jos eivät niitä ensin kastelisi.

Mutta ei. Vettä ei tullut. Painelin seinässä olleita nappejakin, mutta ei mitään. Painoin melkein sitä isoa punaistakin nappia, jossa isoin valkoisin kirjaimin luki SOS — ennen kuin viime hetkellä totesin että se ei varmaankaan ole oikea nappi.

Siellä en saanut käsiäni pestyä. Wien lähestyi, enkä ollut jonon viimeinen. Olkoon, ajattelin. En ollut tehnyt vessassa mitään, mikä olisi käsiäni erityisemmin liannut (ovenkahvaan koskemista lukuunottamatta), ja julkisissa liikennevälineissä jokainen kosketettavissa oleva pinta on joka tapauksessa täynnä kaikkien ihmisten kaikkia bakteereja. Tautien välttämismielessä tärkeintä on vain pitää kädet kaukana nenästä ja pestä ne sitten huolellisesti kuin pääse hygienisemmille vesille.

Vaan onnistuuko se sittenkään? Kävin syömässä Wienin Westbahnhofin Vapianossa, isossa, tyylikkäässä, keskihintaisessa ketjuravintolassa, ja kävin sen itävaltalaisittain kiiltävän siistissä vessassa. Enkä saanut vettä sieltäkään. En. Vieressäni ensimmäinen kanssavessakävijä pesi kätensä, ja minä vielä etsiskelin kättentunnistinta, toinenkin pesi kätensä, ja minä veivasin käsiäni kuin hananalaista orkesteria johtaen, mutta vesi ei totellut minua. Kokeilin koskettaa vesihanan päätä, viimeisenä epätoivoisena yrityksenäni manata vesihanan henki suomaan puhdistavan nektarinsa likaisille käsilleni — ja tietysti, juuri silloin kun tukin hanan suun käsilläni, sieltä ampaisi paineella kaikki ne vedet, jotka olivat minua viimeisen vuorokauden ajan vältelleet. Ja niin vedet suihkusivat käteni ohjastamana suoraan ylöspäin, suoraan oikealle päin, suoraan minua päin, pitkin seiniä, pitkin minua, kastellen koko oikean hihani.

Tämä oli uutta. Olen minä tietysti tullut vessasta ulos satoja kertoja hihansuut märkinä, toistuvasti myös nolostuttavia vesipisaroita housunreisilläni kantaen — kerran teini-ikäisenä jopa kesken pissasuihkun kompastuneena koko housuni ja seinät ja vessanlattia märkinä (viimeinen kerta kun olen kenenkään kotivessassa pissannut seisaallaan) — mutta märkä olkapää oli ennenkokematonta.

Aloin jo epäillä, että käsistäni olisi tulleet kummituskädet, että olisin hiljalleen hiipumassa näkymättömäksi kuin Muumilaakson Ninni, vaellettuani liikaa yksinäisenä muukalaisena vieraiden kaupunkien kaduilla, kenenkään tuntematta, kenenkään välittämättä. Olisin sulautunut vihdoin osaksi maailman kasvotonta massaa, niin epäolennaiseksi ihmiselämien ohikulkijaksi, että edes koneet eivät enää kiinnostu minusta tarpeeksi huomatakseen olemassaoloni.

Mutta ei. Se kesti vain vuorokauden. Käteni palasivat maailmaan, sensorien saavutettaviksi, kaikkien näkyville, ja nyt vesihanatkin taas tottelevat minua. En osaa selittää. Ehkä se olikin vain sattumaa. Ehkä se ei sittenkään ollut vertauskuva yhtään millekään.

Useimmiten elämä on sillä tavalla tylsää.

Praha – Omien nähtävyyksien löytämisestä

24. 11. 2017 / Kimmo / 0 Comments

Heräsin aamulla Prahassa, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta hotellihuoneeseeni. Tältäkö se tuntuu herätä aamulla, minä mietin. Tältähän se tosiaan tuntui herätä aamulla, minä totesin. Oli ensimmäinen päivä sitten syyskuun, kun aivoni eivät olleetkaan puolittaisessa sumussa, kun jokin osa aivoistani ei olisikaan jäänyt vielä nukkumaan. Selvästi kannatti lähteä matkalle.

Kun saavuin Prahaan, ihmettelin ensimmäisenä iltana, miksi minulla on edellisen käyntini pohjalta jäänyt tästä kaupungista niin huono maku suuhun. Kaupunkihan vaikutti kovin miellyttävältä, elävältä ja monipuoliselta. Vegaanisia ravintoloitakin näytti olevan joka toisessa korttelissa. Ainoa vika tuntui olevan maassa käytettävä höpöhöpö-leikkiraha, joka vaikeuttaa elämää, mutta ei sekään oikeasti tarkoita kuin vain sitä, että pankit varastavat minulta viitisen prosenttia ylimääräistä käyttämästäni rahasta, valuuttakursseillaan ja nostopalkkioillaan pelaten.

Tietysti olen käynyt täällä viimeksi neljätoista vuotta sitten, aikana jolloin maa oli vielä toipumassa itäblokin romahduksesta. Täällä oli silloin vielä likaista, täällä oli silloin vielä köyhää, täällä oli silloin vielä asiakastiskien takana niitä Neuvosto-Euroopalle tyypillisiä tylyjä ja tympeitä ja töykeitä asiakaspalvelumummoja. Muistan, että kun nousimme Interrail-matkallamme junasta, päällemme karkasi majoituksen tarjoajia kilpaillen, kuka saisi meidät mukaansa. Se oli sellaista kuin kehitysmaissa nykyään. Ei sellaista tietenkään enää ole. Lähes kaikilla on jo majoitus valmiiksi varattuna netitse. Kai tunnelmaani vaikutti silloin vielä jonkinlainen lievä kulttuurishokkikin, ensimmäistä kertaa ulkomailla sitten lapsuuden, ensimmäistä kertaa pois saksalaisen kulttuuripiirin tutusta turvallisuudesta.

Nyt tämä on jo paljon siistimpi ja rauhallisempi kuin vaikkapa Rooma tai Pariisi.

Mutta heti kun ensimmäisenä täälläolopäivänäni lähdin ulos ja kävelin vanhaan kaupunkiin, minä muistin, mikä Prahassa on vikana. Tämä on turistihelvetti, aivan kuten Rooma tai Pariisi, mutta Praha on kuollut turistihelvetti. Koko vanhakaupunki on vain ja ainoastaan turistialuetta, ilman mitään, minkä takia kukaan paikallinen haluaisi sinne asti koskaan tulla. Ylihintaisia ravintoloita, ylihintaisia kahviloita, matkamuistoputiikkeja, valuutanvaihtopisteitä, luksustuotemyymälöitä kiinalaisturisteille, kortteli korttelin perään, hämmentävän laajalla alueella. Kaikkia muita kieliä kuulee, mutta tsekistä ei ole tietoakaan. Paikalliseen elämään törmää vain tietä ylittäessään, kun kaupunkilaiset ajavat autoillaan pysähtymättä ohi.

Monet sittemmin suosioon nousseet turistikaupungit, Barcelona etunenässä, ovat koko ajan halunneet suitsia turismia, etteivät kaupungit kuolisi. Se on ihan oikea, vakavasti otettava huoli. Ettei kaupungeille kävisi niin kuin Prahalle, jossa kaupungin kaunein ja karismaattisin osa unohtuu vain tympeäksi museoksi, jonne kukaan ei halua kuin ottaakseen välttämättömimmät valokuvat. Jonne kukaan ei halua kuin vain kertoakseen, että on siellä käynyt.

Pysähdyin ennen Prahaa Dresdenissä, jossa on isolla rahalla ja vaivalla rakennettu uudelleen liittoutuneitten pommittamaa vanhaa kaupunkia. Hyvää työtä he ovat tehneet, aivan kuten Varsovan 1960-luvulla uudelleenrakennetussa vanhassa kaupungissa, ei kaupungin uutuutta osaisi välttämättä edes arvata, ellei tietäisi. Mutta uudelleenrakennus on tehty vain turisteille. Siellä ei ole mitään muuta. Miksi rakentaa uudelleen kokonainen tuhoutunut kaupunki, jos sille ei ole mitään muuta käyttöä kuin muistomerkkinä seisominen?

Kun olin Prahan vanhaan kaupunkiin kerran mennyt, otin tietysti ne pari turistivalokuvaa, mitkä pitää ottaa, ja, niin kuin pitää, kurkkasin johonkin kirkkoon, jossa oli ovi auki. Se oli täynnä ihmisiä, kuuntelemassa kuoroa, joka lauloi — Elton Johnin Can You Feel the Love Tonightia. Eikä edes mitenkään erityisen hyvin. Siellä olin, keskieurooppalaisessa kirkossa, musiikin kuljettaessa minut ajattelemaan toisiinsa rakastuvia teini-ikäisiä leijonia, ja minä mietin, että oikeasti, ei näin, ei näin. Kyllä kirkoissa voi populaarimusiikkia esittää, ja varmasti Leijonakuningas -soundtrack kuuluu monenkin ihmisen suosikkimusiikkiin, mutta täällä tunnelma oli vain tympeän populistinen. Väärä aika, väärä paikka, väärä ympäristö.

Kävin vielä pikaisesti kiertämässä Prahan linnaa, kun viimeisen vuoden aikana olen Euroopan linnoja niin Portugalissa, Espanjassa kuin Suomessakin kerran kiertänyt, väistelin ihmisten huitomia selfie-keppejä ja oppaitaan seuraavia kiinalaislaumoja, ja sitten livahdin nopeasti pois kaupungin turistihelvetistä. Ja vain pari sataa metriä linnansuulta itäänpäin, minä aloin taas pitää kaupungista. Aurinko lämmitti selkääni niin, että riisuin jo pipoa ja kaulaliinaa, ja minä istuskelin kasvisravintolan terassilla syömässä halloumisalaattia. Vain parin sadan metrin päästä linnasta pohjoiseen avautuu jo suuri, rauhallinen, leppeästi kumpuileva puisto, ja sinne menin käveleskelemään ja katselemaan koirantaluttajia, lenkkeilijöitä ja lapsiperheitä, katselemaan ihmiselämää valokuvia ottavan ihmismassan sijaan.

Minä en ymmärrä massaturismia. Tai tietysti ymmärrän periaatteessa, kyllähän minäkin ensimmäistä kertaa ulkomaiden kuuluisissa kaupungeissa kulkiessani halusin suorinta tietä juuri niihin tunnetuimpiin kohteisiin, aivan kuten ensimmäistä kertaa Ateneumissa käydessänikin matkan kohokohtia olivat nimenomaan ne taulut, jotka olin lukemattomia kertoja nähnyt koulukirjoissa ja julisteissa ja Don Rosan tai Mauri Kunnaksen ankka- tai koiramaisina mukaelmina. Turismi nyt vain on sellaista, näin turismia tulee toteuttaa, jos turistiksi lähtee. En vain enää jaksa kokea sitä itse mitenkään mielenkiintoisena — ja siihen nähden, että vierastin Prahan vanhaa kaupunkia jo ensimmäisellä kerralla kun olen ulkomailla ollut, en ole sitä kokenut erityisen mielenkiintoisena koskaan.

Hämmentävintä massaturismissa on se, että Prahan vanhassa kaupungissa vain hyvin harva, jos hekään, näyttivät oikeasti iloisilta, tai edes kiinnostuneilta. Pääasiallinen tunnetila ihmisten kasvoilla tuntui olevan väsymys, turtuminen ja tympääntyneisyys. Tietysti monet varmasti potivat edellisillan seikkailuiden krapulaa, tässä halvan oluen kaupungissa, turismikulttuurissa jossa runsas juominen kuuluu kiinteästi matkustamisen ohjelmaan — mutta heillekin tämä vanhan kaupungin kiertäminen kai sitten on vain sellaista kultturellia pakkopullaa, sosiaalisen hyväksynnän hakemista ryyppyreissulleen. “Kyllä me siellä muutakin tehtiin, katso vaikka tätä valokuvaa, siinä on kello, otin sen koska siitä kellosta oli tuhat muutakin ihmistä ottamassa valokuvaa. Se on varmasti tärkeä kello.”

Ehkä he kuitenkin ovat innoissaan. On se mahdollista, ei kaikki tunnetilat näy aina päällepäin. Ja voi olla yhtä aikaa innoissaan ja väsynyt. Kun Dresdenissä kävin matemaattisten ja fysikaalisten välineiden museossa, ja siellä oli 1800-luvulla valmistettu kuuta esittävä karttapallo, minä olin innoissani, enemmän innoissani kuin varmaan pitkään aikaan, ainakin enemmän innoissani kuin kertaakaan tämänsyksyisen masennukseni alettua. Avaruudentutkimisen ja karttapallojen suurena ystävänä hypin sisäisesti tasajalkaa ja hihkuin mielessäni niin, että varmasti kaikki, joilla on minuun telepaattinen yhteys kokivat silloin hetkellisesti käsitttämätöntä innostuneisuutta. Mutta ulospäin näytin varmaan lähinnä vain väsyneeltä, ehkä haukottelinkin, lepuuttelin jo kilometrien kävelyn rasittamia jalkojani. Sitten otin kameran esiin ja nappasin pari kuvaa.

Ei sitä voi aikuinen mies oikeasti alkaa museossa innoissaan hyppiä. Mitä nekin ajattelisivat?

Ehkä kyse on siitä, että jos se tuntuu tylsältä, minne kaikki muut menevät, niin sitten pitää löytää se oma juttu, joka kiinnostaa. Minä kävin Prahassa taidemuseossa, jättimäisessä tilassa, jossa ei vaikuttanut olevan oikeastaan ketään muuta, ja siellä joidenkin teosten edessä olin hyvinkin iloinen, että olin sinne tullut. Kävin samassa museossa katsomassa toisen kerran Julian Rosefeldtin Manifeston, ihan vain vertaillakseni Helsingin taidehallin näytteillepanoa Prahan kansallisgallerian näytteillepanoon. Monenko mielestä siinä olisi mitään järkeä? Minusta se oli tähänastisen matkan mielenkiintoisimpia asioita. Ja Dresdenissä parasta oli se karttapallo kuusta.

Kuten pieni lapsi, jota raahataan ympäri maailmaa katsomaan ihmeitä ja leikkimään parhaissa huvipuistoissa, mutta aikuistuttuaan matkasta muistaa vain sen, kuinka kämmenselälle laskeutui leppäkerttu ja pusikosta löytyi hauskasti käppyrä keppi, minäkään en osaa arvostaa sitä, mitä pitäisi.

Mutta juuri sen vuoksi pidän nyt Prahasta paljon enemmän kuin viime käynnilläni 14 vuotta sitten.

Miksi aina pakenen?

19. 11. 2017 / Kimmo / 0 Comments

Miksi aina lähden Suomesta talveksi pois?

Ei niin, että kukaan sitä olisi minulta koskaan kysynyt. Ei Suomessa ole ihmistä, joka ei sitä ymmärtäisi. Lähes aina kun olen sanonut lähteväni keskitalven yli etelään ihmiset ovat joko kannustaneet (“niin sitä pitää”), tai olleet kateellisia (“kyllä minäkin haluaisin, jos vain pystyisi”), tai vielä useammin molempia. Nekin ihmiset, jotka itse pitävät talvesta, pimenevistä syysilloista ja laskevista lämpötiloista, ymmärtävät kyllä syvällä sisimmässään, miksi joku toinen tahtoisi pois. Ja harvassa ovat ne suomalaiset, jotka marraskuuta rakastaisivat.

Mutta on ihmisiä, jotka eivät pidä Suomen talvesta, ja on ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät kestä sitä.

Tänä vuonna en varsinaisesti edes tahtonut lähteä. Mutta toisaalta en tahtonut myöskään aamuisin nousta sängystä, en tahtonut astua ovesta ulos käydäkseni kaupassa, enkä tahtonut ottaa jääkaapista salaatinlehteä voileipäni päälle koska se oli liian työlästä.

Siksi lähden aina Suomesta talveksi pois. Pimeimpään vuodenaikaan en voi luottaa siihen mitä haluan ja mitä en. En voi luottaa siihen, että haluaisin syödä silloin kun minulla on nälkä, en voi luottaa siihen, että en haluaisi syödä vielä silloinkin kun mahani on jo ähkyssä. En voi luottaa siihen, että kesken työpäivän minua ei valtaisi hallitsematon halu alkaa itkeä ilman mitään näkyvää syytä. En voi luottaa siihen, etten julkisessa tilassa yhtäkkiä haluaisi juosta yksinäiseen rauhaiseen nurkkaan, pois ihmisten keskeltä seisomaan silmät kiinni, vain hengitykseeni keskittyen. En voi luottaa siihen, että jos allekirjoitan jonkun paperin, epäonnistuneeksi kokemani allekirjoitukseni ei pyörittelisi minua pitkään syyllisyydentunnossa kahtena seuraavana yönä ennen nukahtamistani.

Tänä vuonna masennukseni on ollut vielä tavanomaista syvempi. Viimeiset kaksi viikkoa kun kävin kaupassa ennen lähtöäni, ostosreissut olivat jatkuvaa taistelua pääni sisäistä pimeyttä vastaan. Seisoin kaupan käytävällä, halusin laittautua lattialle makaamaan sikiöasennossa ja jäädä nukkumaan siihen, halusin laskea ostoskorini lattialle ja mennä kotisänkyyn nukkumaan kevääseen asti.

Olen miettinyt, että kaamosmasennukseni on vuosi vuodelta vain pahentunut ja pahentunut, mutta onko se sittenkään? Muistan jo lukiovuosilta kuinka syksyisin koulusta palattuani rojahdin vain olohuoneen sohvalle nukkumaan. Ajattelin sen kuuluvan asiaan, olevan ehkä seurausta huonoista yöunista, joista ainakin silloin syyllistettiin kaikkien teinien iltaista televisionkatsomista ja tietokoneita. Kun muutin pois kotoa ja lähdin yliopistoon, keräsin oikeastaan kaikki opintoviikkoni ja -pisteeni keväisin. Luovutin edes yrittämästä marraskuussa. Olen aina ahdistunut jouluostoksia tehdessä, mutta onko se sittenkään johtunut joululahjoista itsestään, vaiko ennen kaikkea joulun sijainnista synkimmän vuodenajan keskellä?

On asioita, joita pystyn tekemään pimeimpään vuodenaikaankin. Ainakin niinä vuosina, kun masennus pysyy siedettävissä rajoissa. Mutta ne edellyttää ehdottomasti sitä, että kuuntelen itseäni ja mahdollisuuksiani. Antaudun tekemättömyydelleni. Hyväksyn sen, että vain istun kotonani, istun tietokoneellani, istun pianollani ja kitarallani. Hyväksyn sen, että tiskivuori kohoaa, hyväksyn sen, että viimeisen kuukauden likavaatteet ovat kaikki lattialla siinä mihin ne illalla laskin. En pakota itseäni mihinkään, mikä ei motivoi. Joskus löydän itselleni omaehtoisen projektin, joka pitää minut liikkeellä, joskus jokin ulkopuolinen tuki (tai paine) pitää minut edes osittain toimintakykyisenä. Joskus ei.

Tai sitten lähden etelään. Paitsi että siellä on aurinko aurinko, matkustaminen itsessään on juuri sellainen omaehtoinen projekti, johon pystyn. Matkustamisen aiheuttama lievä stressi pitää minut liikkeellä. Päivää ennen kun lähdin matkalle, matkallelähtöjännitys sai pääni heräämään ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Viimeiset pari päivää ennen lähtöä, ja tein asioita niin kuin ihan täysijärkinen ihminen tekee. Siivosin, tiskasin, viimeistelin sarjakuvan, rakentelin itselleni tämän blogialustan, pakkasin, kävin kaupassa ilman suurempia ahdistuskohtauksia, soittelin ihmisiä läpi kertoakseni heille että lähden — kunnes tarpeeksi moni jätti vastaamatta ja lopetin soittamasta etten masentuisi siihen.

Nyt istun laivassa, taas kerran Helsingistä Travemündeen. Nälissäni, sillä täällä on kasvisruokaa vielä tavallistakin vähemmän. Itämeren aallot ovat tällä hetkellä tyynet. Katson syysauringon matalaa kaarta pilven takana, siitä lohtua hakien, että kilometri kilometriltä aurinko kiipeää päivisin ylemmäs taivaalle. Jollain pituuspiirillä se alkaa valaista jo pilvien takaakin.

En minä sano, etteikö matkustamisessa olisi hohtoa jo itsessään. En minä sano, että olisin koskaan edes hetkellisesti katunut lähtöjäni. En minä sano, ettenkö haluaisi lähteä talvisin etelään vaikka saisin kaamosmasennukseni loppumaan. En minä sano, ettenkö olisi saanut kaukokaipuun puremaa jo vuosia sitten. Mutta sanon, että vaikka en haluaisikaan lähteä, joskus minun on vain pakko.

Huonokin reissu on parempi kuin kolme kuukautta itkuisena ja ahdistuneena sängynpohjalla.

Viimeisimmät