Kävin alkusyksystä Tampereen taidemuseossa Tampereen Backlight -valokuvafestivaalin näyttelyssä. Siellä oli paljon hienoja valokuvia, toiset dokumentaarisempia, toiset taiteellisempia, mutta mikä itselleni erityisesti pisti silmää olivat yhden nurkkahuoneen täyttäneet puolalaisen Michal Siarekin valokuvat Skopjesta, Makedonian pääkaupungista. Ne eivät jääneet mieleen välttämättä kovinkaan kummoisina valokuvina, mutta ne esittivät maailmaa, jota en tiennyt niin läheltä löytyvänkään.

Kuvissa oli yli-isoja, jättimäisiä kitsch-patsaita, pseudoklassisia palatseja, halvalla tehtyä pursuavan mahtipontista luksusta. Valokuvien Skopje näytti Keski-Aasian -Staneilta (Kazakhstan, Turkmenistan, Uzbekistan, mitä niitä nyt onkaan), suuruudenhullulta kaupunginrakennusprojektilta, jossa innokkuus ja näyttämisen tarve ohittavat tyylitajun — ja paikoin rakennustaidonkin.

Valokuvien pitkissä esittelyteksteissä kyseenalaistettiin myös Makedonian halua esiintyä antiikin Makedonian, tuon Aleksanteri Suuren puoli tunnettua maailmaa valloittaneesta sotaretkestä tunnetun valtakunnan, suorana perillisenä. Mutta tässähän nyt ei ole mitään erikoista, tämä kuulostaa ihan vain arkisen tylsältä itäeurooppalaisuudelta. Olen nyt vieraillut suhteellisen lyhyen ajan sisällä neljässä pienessä ja historiallisesti melko merkityksettömässä valtiossa, jotka kilvan yrittävät huutaa kaikille olevansa maailmanhistorian avainpelaajia, eurooppalaisen kulttuurin urheita puolustajia itämaista invaasiota vastaan, ellei peräti koko eurooppalaisen kulttuurin alkukoteja — itse jokseenkin nolostuttavasti uskoen valheisiinsa, mutta ulkopuoliset eivät silti ole noista maista juuri kuullutkaan. Makedonia? Ai, sellainenkinko maa on? Ja vielä Euroopassa? Kaikenlaista sitä kuuleekin. Onneksi itse olen suomalainen, kotoisin kansakunnasta, jolla muutamaa hörhöä lukuunottamatta on ihan realistinen käsitys pienen kotimaansa merkityksettömyydestä.

Yhtä kaikki, siitä museokäynnistä asti olen koko ajan halunnut käydä Skopjessa, tuossa pienessä entisen Jugoslavian sirpaleen pääkaupungissa, josta sitä ennen olin hädin tuskin koskaan kuullutkaan. Ja kas, miten elämä minua aalloillaan keinuttelikaan, jo nyt olen täällä. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

On juliaanisen kalenterin mukainen uusi vuosi, on sunnuntai, istun kaupungin keskustassa meksikolaisen ravintolan nurkassa ja kirjoitan näitä ajatuksiani käsin muistivihkooni. Tämä ravintola voisi olla missä tahansa päin maailmaa. Tätä ruokaa olen syönyt melkein joka puolella Eurooppaa. Vain tilaamani kaakaon ilmestyminen pöytään jonkinlaisena lämmitettynä suklaavanukkaana oli yllätys, jollaista en ole ennen kokenut. Kuten kaikki maailmalla yhtään enemmän matkanneet, minunkin toistuvat harmitukseni on paikalliskulttuurien kuolema. Kaikkialla näyttää samanlaiselta, ihmisillä on samanlaiset vaatteet, he syövät samaa ruokaa, istuvat samoilla Ikean huonekaluilla. Jos näen valokuvan kaupungin keskustan kauppa-aluuelta, ei kuvasta voi päätellä, olenko Pariisissa, Barcelonassa, Budapestissä, Vilnassa vai Oulussa. Halki Euroopan äärioikeisto pelkää oman kansalliskulttuurinsa kuolevan muslimien muuttaessa maanosaansa, mutta siinähän valittavat Samsungin puhelimillaan jonottaessaan Burger Kingiin, ruotsalaisen liikkeen kiinalaisessa tehtaassa valmistuttamissa amerikkalaisissa farkuissaan. Niissä ihan samoissa housuissa, joissa libanonilaiset ja pakistanilaisetkin jonottavat kotimaissaan niihin samoihin pikaruokaketjuihin, ihan samat puhelimet taskuissaan. Ei kannata pelätä paikalliskulttuurin kuolemaa, kun se on kuollut jo vuosikymmeniä sitten.

Luojalle siis kiitos Skopjesta. Onko kaupungin keskusta Kitschiä? — Aivan varmasti on. Onko tämä suuruudenhullu ja älytön? — Kiistatta on. Onko kaupungissa betonipatsaita, jotka jokseenkin tökerön näköisesti on yritetty maalata hapettuneen pronssin näköiseksi? — No onpa hyvinkin (tai voivat ne olla kipsiäkin, pronssia eivät kuitenkaan). Ovatko nämä valkoiset palatsit nopeasti kyhättyjä valkoiseksi maalattuja betonikolosseja? — No sitähän ne nimenomaan ovat: Vielä vuosikymmenen vaihteessa niistä ei ollut täällä jälkeäkään.

Mutta vähänkö tämä on absurdissa tyylittömyydessään upea. Kaupungin keskustorilla kohoaa 15-metrinen ratsastajapatsas (joka ei virallisesti ole Aleksanteri Suuri, koska se suututtaisi kreikkalaiset, mutta joka se tietysti oikeasti on), joka on asetettu 10-metrisen pylvään päälle, jota kiertää kolmimetristen leijonien lauma. Massiivisia suihkulähteitä ja patsaita on joka puolella, kaikkien ollessa tarpeettoman isoja, oli aiheena sitten jokin historian suurmies tai lastansa halaava äitipatsas. Suosittelen ehdottomasti kaikkia käymään täällä viiden vuoden päästä, kunhan keskustassa vielä kaikkialla näkyvät rakennustyömaat ovat valmiita — mutta kannattaa tulla ennen vuotta 2030, sillä en voi luvata, että nämä rakennukset välttämättä kestävät sitä pidemmälle. Näissä on jo nyt, kolme vuotta valmistumisensa jälkeen, ulkopinnoilla paikoin pahan näköisiä kosteusvaurioita ja ainakin näin tammikuussa laaja-alaisesti hometäpliä, ja maalikin alkaa jo ensimmäisistä paikoista rapistua. (Puhumattakaan siitä, että ainoastaan julkisivut on ylipäätään tehty kunnolla. Jos taloja katsoo sivusta päin, ei niistä ole aina viitsitty edes pinnan betonia tasoittaa kunnolla.)

Skopjen keskustassa on flyygelin muotoinen ja kokoinen ruukku kukkaistutuksille, jossa on enää jäljellä vain muistuma hyvästä ideasta, ruosteen syötyä läpi maalin jo aikaa sitten, sivupeltienkin jo alettua taittumaan, jonkun niitä potkittua tai ihan vain painovoiman ja ajan vaikutuksesta. Se on vähän kuin vertauskuva koko kaupungista.

Kaupungin keskustan suuruudenhulluutta korostaa se, että kaupungin massiivisuus ei ole missään suhteessa siellä kulkevien ihmisten määrään. Tietysti nyt on tammikuu, ja tietysti nyt on uusi vuosi, jota lukemani mukaan täällä vietetään perhejuhlana läheisten kanssa. Mutta silti kaupungin laakeat, leveät kadut ja suuret torit ovat lähestulkoon autioita, vain yksittäisten ihmisten täplittämiä. Katselen ravintoloiden ikkunoista sisään tyhjiä tiloja, joissa viisi tarjoilijaa istuvat tylsistyneinä baaritiskin äärellä ilman ensimmäistäkään asiakasta. Skopje on puolen miljoonan asukkaan kaupunki, jossa hevoskärryt vielä ratsastavat liikenteen keskellä, eikä paikallisilla varmaan ole liiemmin varaa syödä keskustan (suomalaisille halvoissa) ravintoloissa, ja kun turistit eivät kaupunkia ainakaan vielä ole löytäneet, keskusta on lähes aavekaupunki.

Mutta kyllähän ne talot paikoin näyttävät hienoilta. Vaikkapa kaupungin arkeologinen museo, joka on vallan suloinen yhdistelmä 1800-luvun uusklassismia ja viime vuosikymmenen lasiseinäarkkitehtuuria. Talossa on oikeasti ideaa, enemmän kuin yhdessäkään Suomeen viimeisten vuosikymmenten aikoina rakennetuissa taloissa. Valitettavasti illuusio vain alkaa nopeasti murtua, kun koskettaa talon hentoisiin ja heliseviin muovioviin, ja tutustuu sisätilojen kovin epäkäytännölliseen huonesuunnitelmaan (eikä missän tietenkään ole mitään opasteita ja totta kai vessojen ovet ovat lukossa). Vaikka eipä siinä mitään, eipä siellä ollut ulkona pärskineestä sateesta huolimatta lisäkseni juuri muita asiakkaitakaan.

Kaupungin yläpuolella kohoaa suuri linnoitus. Wikipedia sanoo, että se tuhoutui kokonaan vuoden 1963 maanjäristyksessä, joten sekin on rakennettu keskiaikaiseen asuunsa ihan vasta. Tai sitä ollaan rakentamassa. Linnoituksen sisäänkäynnillä lukee ruosteisessa osittain ylimaalatussa kyltissä, että alue on suljettu turisteilta, mutta portti on siitä huolimatta auki ja kaikki sinne silti näyttävät menevän. Alue näyttää siltä, että siellä on suuret uudistustyöt meneillään, mutta ne ovat unohtuneet kesken. Rakennustelineet ovat jo alkaneet ruostua paikoilleen, ja uudisrakennusten kesken jääneet seinät ovat alkaneet putoilla tiiliskivi kerrallaan maahan.

Pisteet kotiin kuitenkin siitä, että Skoplje yrittää olla jotain erilaista. Kaupungin patsaissa ja rakennuksissa on myös helmiä kaiken sen mauttoman kitschin seassa — ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin eivätpä ne siltojen patsaat Pariisissa tai Roomassakaan (tai Tampereella) ole pääsääntöisesti mitään suurta taidetta.

Toivottavasti sijoitus kannattaa, ja matkailijat löytävät suuruudenhullun Skopjen. Ettei nyt ihan kaikki verorahat, joilla olisi voinut parantaa koulutusta ja sairaanhuoltoa, ole mennyt ihan turhiin seiniin. Ja sitten 20 vuoden päästä, kun Skopjen palatsit ovat jo purkukuntoisen rappeutuneita ja läpihomeessa, ehkä joku toinen kaupunki, tai Skopje uudelleen itse, päättää tehdä jotain samanlaista, mutta ammattitaitoisemmin ja kestävästi.

Sillä onhan pompöösi kitschikin nyt mielenkiintoisempaa kuin aaltopelti-, betoni- ja lasikuutiot.