Pysähdyin Prizrenin keskustassa vilkaisemaan ohi kulkemani ravintolan ruokalistaa, joka ainakin etäisyydestä näytti olevan ainakin osittain englanniksi. Heti seisahduttuani nuori miestarjoilija juoksi ovelta luokseni ja tervehti minua (oletettavasti) albaniaksi.

– Hello. I’m vegetarian, minä sanoin, Do you have anything for me to eat.

– We have very good food. Come in. We have very good pasta bolognese. We have kebab.

– Okay. But do you have anything for a vegetarian?

– We have very good food. We have very good kebab. We have very good steak.

– Okay. Do you have something with no meat.

– We have pizza, we have very good kebab.

– Yes. But NO meat, NO fish.

– Ah! Fish, we have very good fish.

– NO fish, NO meat, I don’t eat meat, I don’t eat fish.

– Come in. We have very good food.

– Yes. I’m sure you have. I’ll find some other place, thank you.

Keskustelun edetessä nuoren miehen ilme alkoi muodostumaan yhä epäuskoisemmaksi ja epäuskoisemmaksi. Tuli mieleeni aikoinaan aikani Intiassa, kun samantasoista englantia puhuneet ilmaisivat hetki hetkeltä kasvavan ärtymyksensä siitä, että eikö tuo osaa englantia, kun se ei kerran ymmärrä näitä meidän lauseita joissa ei ole kieliopillisesti eikä sanastollisesti mitään järkeä. Tämän nuoren miehen kasvoilta kuitenkin näkyi ennemmin surumielinen kyvyttömyys kommunikoida kanssani.

Siitä on kuitenkin jo pitkä aika, kun olen viimeksi keskustellut englanniksi ihmisen kanssa, joka puhuu minulle englantia, mutta ei tunne englannin sanaa “no”.

— — —

Pakkasin tavarat huolella, tarkistin että kaikki tulee mukaan, vilkaisin latauksessa olevasta puhelimestani kellonajan. Noin tunti bussin lähtöön. Kävelymatkaan asemalle menee noin puoli tuntia, joten vaikka vähän eksyisinkin matkalle, ja joutuisin jonottamaan lippuluukulla, silti olen siellä hyvissä ajoin. Ehtisin käydä vielä nopeasti matkan varrelta vilkaisemassa Skopjen sosialistista betoniarkkitehtuuria edustavan pääpostinkin. Puhelimen akku oli vielä harmittavan tyhjä, toivottavasti lataus kestäisi Prizreniin saakka.

Kävelin alas, soitin respan kelloa, annoin avaimen, sanoin lähteväni, otin jonkinlaisen virallisen majoitustodistuksen vastaan (mikähän tämäkin on, mietin, tarviikohan sitä johonkin, ja lähdin kävelemään. Olin kävellyt Skopjessa jo kolmisen päivää edestakaisin, reitti hostellilta keskustaan oli jo selkeä ja tuttu, ja keskustasta bussiasemalle ei ollut enää pitkä matka.

Vähän toista kilometriä käveltyäni tein tieltä pienen koukkauksen päästäkseni postitalon luokse. Olin kävellyt siitä ennenkin ohi, mutten ollut kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Se ei ole mitenkään selvästi esillä oleva rakennus. 40 vuotta vanha talo, jonka likaisenruskeaa betonista julkisivua ei ole koskaan siistitty ja puhdistettu, mutta muodoiltaan mielenkiintoinen ja saattanut olla uutena omalla tapaa ihan kauniskin. Pyöreät, ulkonevat ikkunat toivat kyllä vahvasti mieleen betoniset viemäriputket, mutta kaipa se johtui vain materiaalista.

Huomasin, että kännykkäni laturi ei ollutkaan taskussa. Minnehän olin sen laittanut, mietin. Varmaankin reppuni vasempaan sivutaskuun, siellä useimmat johdot ovat, mutta tällä matkalla olen useimmiten pitänyt laturia taskussani, etenkin tällaisilla matkoilla, jolloin puhelimen akku on uhkaavan tyhjä. Toivottavasti bussissa on laturipistokkeet, ajattelin. Pitää vain sitten muistaa kaivaa laturi pois repusta, etten pakkaa sitä bussin tavaratilaan ja jätä puhelintani kuolemaan. Majapaikkojen löytäminen ilman kännykkään talletettua nimeä ja osoitetta — ja karttaa — on hyvin vaikeaa. Nimimerkillä “senkin olen tehnyt”.

Jatkoin matkaani. Skopjen jättimäiset patsaat ja kulissimaiset rakennukset olivat jo tulleet tutuiksi, mutta nyt vasta kiinnitin huomiota yhteen taloon, en tiedä mikä se on, joka ihan oikeasti oli alle 10 metriä leveä sivultapäin. Eihän tuohon taloon mahdu edes kunnollisia huoneita sisään, mietin, siitä puhumattakaan että siellä olisi käytäviä joita pitkin niihin huoneisiin voisi kulkea.

Keskusta alkoi jäädä taakse, enkä ollut enää täysin varma kulkusuunnastani. Kaivoin kännykkäni esille. Ei tuossa taskussa. Eikä tässä. Ihan normaalia, laitan kännykkäni aina täysin satunnaisiin taskuihin. Ei povitaskussakaan. Nyt vasta aloin yhdistämään kännykän puuttumisen laturin puuttumiseen. Niin, ne olivat siinä seinässä latautumassa, kun katsoin kellonaikaa silloin. Enkö muka ottanutkaan niitä mukaan.

Olin jo melkein bussiasemalla perillä. Olin kävellyt jo kolmisen kilometriä painavine kantamuksineni, reppu selässä, kameralaukku toisella olkapäällä, Puolangan pessimistien kassi kädessä roikkumassa. Kaivoin reppuni mukamas läpi, oikeasti hetkeäkään uskomatta, että sieltä kännykkää löytyisi, ja vilkaisin muodon vuoksi pessimismikassiinikin. Mitäpä se hyvejää, siinä lukee. Ei ole mitään järkeä kaivaa kasseja, kun tietää, että kännykkä on kolmen kilometrin päässä hostellin töpselistä roikkumassa.

Tiedättehän sen tunteen, kun unohtaa puhelimensa kotipöydälle, tai jättää sen sinne tarkoituksella, ja sen jälkeen on koko ajan varma, että juuri nyt joku soittaa, että juuri nyt tulee se koko elämän mullistava koko elämän tärkein puhelu. Vaikka kukaan ei koskaan soittaisi, niin silti on varma, että tämän kymmenminuuttisen kauppakäynnin aikana juuri nyt kaikki olisivat soittamassa. No, kun olen entisessä Jugoslaviassa, EU:n ulkopuolella, en vastaisi puhelimeen vaikka se olisi kädessäni soimassa. Vastaaminen maksaa puolitoista euroa minuutti, netin käyttö maksaa 10 euroa megatavu. Siihen nähden, että EU poisti EU:n sisältä roaming-maksut käytännössä kokonaan, entisen Jugoslavian hinnasto on ihan vain operaattorien tahallista kiusantekoa. Ei tällaiset hinnat voi olla kannattavaa bisnestä, ei kukaan käytä puhelintaan jos siitä laskutetaan ihan älyttömiä.

Mutta jokin psykologiassani kuitenkin tökkäsi pahemman kerran, nyt kun olin ilman puhelinta. Minä eksyin. Minä lähdin kävelemään takaisin samaa matkaa, jota olin juuri nyt kävellyt toiseen suuntaan, samaa matkaa, mitä olin jo kolmatta päivää kävellyt ongelmitta edestakaisin ilman karttaa — ja nyt, kun minulla ei ollut taskussani puhelimen karttaa, johon yleensä en pientä lähtöä edeltävää vilkaisua lukuunottamatta kiinnitä mitään huomiota, minä eksyin. Enkä edes vain kerran, enkä edes kahdesti, vaan kolme kertaa. Lähettääkö kännykkä taskustani käsin jotain gps-säteilyä aivoihini, jonka avulla normaalisti suunnistan, vai mitä tapahtui? Joka tapauksessa olin ihan hämilläni: Yhtäkkiä missään risteyksessä ei näkynyt mitään tuttua — paitsi silloin kun olin väärässä risteyksessä ja olin ihan varma että tästä minä olen aina ennenkin kääntynyt.

Olen hyvä kaupunkisuunnistaja. Olen tehnyt sitä jopa viime vuodet työkseni. Kännykkä on aina ollut vain apuväline niihin lyhyisiin hetkiin, kun olen epävarma sijainnistani, mutta yleensä olen vilkaissut sitä vain liikkeelle lähtiessäni, ja sitten perille päästyäni varmistaakseni että olen oikeassa paikassa. Muuten puhelimen kartta on vain turva, mahdollinen apuväline, jos jostain syystä kaikki menee pieleen. Ja nyt kun se turva puuttui, käännyin levottomana jokaisesta risteyksestä väärään suuntaan, uskaltamatta luottaa suunnistustaitooni, kun suojelusenkelini oli jäänyt pistorasiaan makaamaan.

Mutta monen väärän käännöksen jälkeen löysin kuin löysinkin perille. Bussi ehti tietysti jo lähteä, mutta kännykkäni ei ollut hävinnyt minnekään. Hostellin respa heti minut nähtyään nosti puhelintani esille kysyen, huomasinko, että se on unohtunut. Siksihän palasin, minä vastasin. Hän sanoi myös lähettäneensä minulle juuri sähköpostia, jossa kertoi puhelimen jääneen hostellille, mutta en tiedä, miten hän ajatteli minun sen sähköpostin vastaanottavan ilman puhelinta.

Seuraava bussi kohti Prizreniä lähti vielä illalla, mutta sitä ennen vietin vielä yhden lisäpäivän mahtipontisessa Skopjessa. Ennen uutta lähtöäni tarkastin vielä taskuni moneen kertaan, jotta nyt kaikki olisi varmasti mukana.

Tarkistin tavarani moneen kertaan myös Prizrenissä, kun sieltä parin yön jälkeen jatkoin matkaani, samalla sikäläisen majapaikkani omistajalle kertoen, kuinka unohdin kännykkäni Skopjeen enkä halua tehdä sitä uudelleen.

Sinne unohdin sateenvarjoni. Siellä se on vieläkin.

— — —

Yleensä matkustaessa bussimatkat ovat niitä tylsimpiä hetkiä, jossa yritetään saada aika jotenkin kulumaan, kirjaa lukemalla, puhelinta näpläten, nukkuen, miten vain. Mutta viimeiset bussimatkat, Prizrenistä Ulcinjiin, ja etenkin Montenegron rantaviivaa seuranneet bussimatkat, niissä ei ole tarvinnut ylimääräistä viihdykettä. Ikkunasta avautuvat maisemat riittävät, kyllä niitä aina pari tuntia kerrallaan pystyy ihastelemaan.

Vaikka kyllähän jumalainen kauneuskin arkistuu. Yhtä tylsistyneitä nämä paikalliset ovat näissä busseissaan kuin mitä minä olen matkalla Tampereelta Helsinkiin — tai Oulusta Puolangalle, jonka olen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja bussissa elämäni aikana istunut. Miksi ihastella vuorten ja meren välillä kiemurtelevia teitä ja rannalla kohoavia punakattoisia rakennuksia ja vuosisatoja vanhoja kirkkoja, luostareita ja linnoituksia, jos ne ovat jokapäiväinen arki. Aurinkokin laskee meren taakse, Montenegron mustia vuoria punaiseen päin sävyttäen, ihan joka ainoa ilta, läpi vuoden, oli kesä tai talvi.

Pari vuotta sitten kuljin bussissa Wienistä Roomaan, ja bussi kulki Alppien halki. Kun joka puolella näkyi upeaa vuoristomaisemaa, jossa maailma näkyi kymmenten kilometrien päähän, korkeiden huippujen ja jyrkkien laaksojen jylhänä vaihteluna, kaikki ihmiset vain tuijottivat puhelimiaan tai yrittivät löytää hyvää nukkuma-asentoa. Mutta heti kun eräällä harvinaisen tylsällä vuorenhuipun tasanko-osuudella taivaalta alkoi sataa harmaata ja rumaa räntää, ihmiset kaivoivat innoissaan puhelimensa esille ja alkoivat ottamaan kuvia jakaakseen ne kaikille kavereilleen sosiaalisessa mediassa. Katsokaa, lunta! Maailman kahdeksas ihme. Toisin kuin tylsä ja puuduttava vuoristomaisema.

Kun suurin osa maailman ihmistä ajaa autollaan Pohjois-Suomen poronhoitoalueella keskelle porotokkaa, hän kaivaa kameran esille ja pitää tätä villieläinten kohtaamista yhtenä matkansa ehdottomista kohokohdista. Pohjoissuomalainen hakkaa vain autonsa torvea ja ärsyyntyneenä tuhisee eläimille että menkää pois tukkimasta tietä, minulla on parempaakin tekemistä kuin seistä tässä teidän perässä.

Niin se maailma toimii.