Mostarin keskustassa, puiston keskellä, seisoo Bruce Leen patsas. Patsas seisoo taisteluasennossa, valmiina ottamaan haastajansa vastaan, valmiina mätkimään turpaan ketä vain, joka uskoo hänelle pärjäävänsä. Saman puiston reunalla nousee myös synkeänä ja uhkaavana vanhan 8-kerroksisen pankin betoninen ranka, hylättynä, harmaantuneena, graffitien peittämänä. Tornitalon vanhat lasiseinät ovat varisseet alas jo vuosikymmeniä sitten, ja talon tukirakenteessakin on selkeitä reikiä. Monet niistä ovat luodinreikiä, jotkut isompienkin aseiden räjäyttämiä aukkoja.

Olen käynyt elämässäni synkeissä paikoissa, toisen maailmansodan keskitysleireillä, satoja uhreja nähneillä teloituspaikoilla, aikoinaan maan tasalle pommitetuissa kaupungeissa, taistelukentillä joilla on matkansa lopettanut tuhansia ihmishenkiä. Viimeksi Serbian Nišissä näin tornin, jonka ottomaanit olivat vuosisatoja sitten rakentaneet vihollistensa pääkalloista.

Mutta Mostar tapahtui äsken. Nämä kauheudet minä muistan uutiskuvista. Näiden hirmutekojen jäljet näkyvät vielä kaupungin kaikilla seinillä, luodinreikinä, raunioituneina taloina, sotaa kommentoivina graffiteina. Sen sodan läpikäyneet ovat vielä nuoria: kadulla vastaan kävelevät 30-vuotiaat muistavat vielä kuinka heidän naapureita, tätejään, vanhempiaan, leikkikavereitaan, on ammuttu kadulle ilman mitään syytä, ilman mitään tarkoitusta. Heidät ammuttiin, koska tarkka-ampuja sattui heidät näkemään. Tarkka-ampuja, joka istui tuon kahdeksankerroksisen pankinraunion yläkerrassa, kiikaritähtäimellään etsien jotakuta, ketä tahansa, jota ampua. Se talo oli monen kuukauden ajan bosnialaisten painajainen, äkkiväärä Damokleen miekka, heidän yläpuolellaan nouseva uhkaava, satunnainen kuolema — ja siinä se seisoo edelleen, rumana ja raunioituneena, traumaattisten muistojen avohaavana, suuren puiston vieressä, jossa lapset laskevat liukumäkeä ja pelaavat palloa.

Sodan päättymisestä on jo kolmattakymmentä vuotta, mutta sota näkyy kaupungissa yhä kaikkialla. Ilmeisesti johtuen korruptiosta, epäselvistä omistusoikeuksista ja edelleen riitaisista kroaatti- ja bosnialaiskaupunginosista (joilla molemmilla on paitsi oma hallinto, myös omat posti- ja sähkölaitokset), kaupunki on yhä täynnä raunioita sodan jäljiltä. Luodinreikiä löytyy lähes joka seinästä, sortumistaan millä hetkellä tahansa odottavia talonjäämiä on kaikkialla — etenkin kadun varrella, joka oli kroaattien ja bosnialaisten rintamalinja kiivaimpien taisteluiden aikana — ja useammankin hautausmaan kaikki kuolinvuodet osuvat kahden vuoden sisään, 1992 tai 1993. Kun Suomessa jossain lukee “1995 – never forget”, se on ironinen vitsi, lempeästi pilkallinen jääkiekkopistos talvisotaa epäterveesti ihannoivia leijonariipusmiehiä kohtaan, mutta kun Mostarin sillan kupeessa lukee kiveen hakattuna “don’t forget ’93”, se pysäyttää. (Ja pelottaa, jos muistajat haikailevatkin vielä kostoa, eivätkä vain muistele järjetöntä hävitystä surumielisinä.)

Mostarin vanha silta, jonka joku tunnistamattomaksi jäänyt taho pommitti sodan aikana — tarinan mukaan sillan punaiset tiilet olivat värjänneet koko joen punaiseksi, kuin koko Mostar olisi vuotanut verta — se on rakennettu uudestaan. Kansainvälisellä rahalla, UNESCOn valvonnassa, keskiaikaisin menetelmin, jopa yksittäisiä kiviä historiallisilta alkuperäislouhoksilta hakien. Mostar elää, kerää turisteja, myy matkamuistoja, houkuttelee ihmisiä vanhalla kaupungillaan ja lähiympäristön luonnonkauneuksillaan, ja näyttää elävältä ja viihdyttävältä kaupungilta paikallisillekin. Mutta voin vain arvailla, mitä ajattelevat sodan läpi eläneet ihmiset nähdessään turisteja, jotka pysähtyvät kuvaamaan luodinreikiä, ottamaan selfieitä pommitusten raunioiden äärellä, ja kiipeävät fiilistelemään sortumisvaaraiseen torniin, josta käsin tarkka-ampujat teurastivat pikkulapsia.

Tänään on tasan 100 vuotta Suomen sisällissodan syttymisestä. Punaiset ottivat Etelä-Suomen kaupungit valtaansa, valkoiset pohjoisen, ja rintamalinjat muodostettiin. Murha-aallot ja kostonkierteet oli käynnistetty jo aikaisemmin. Olen joskus kävellyt nykyisen kotikaupunkini Tampereen katuja ihan vain miettien, että isoisovanhempieni aikaan siellä velloi vielä viha ja veri. Niin tyhmää, niin turhaa, niin järjetöntä. Ja silti, jo heti seuraava sukupolvi (se, jolla silläkin oli omat kauheat sotansa), rakastui, meni naimisiin ja perusti perheitä rintamalinjoista välittämättä. Haavat paranevat hitaasti, ja voivat revetä auki vielä pitkienkin aikojen päästä, mutta paranevat kuitenkin.

Olen nyt matkan aikana lueskellut netistä paljon tekstejä sekä Suomen sisällissodasta että Jugoslavian hajoamissodista. Molemmat ovat kauheita ja hirvittäviä jaksoja alueidensa historiassa, ihmisvihaajan kaipaamia aukottomia todisteita eläinlajinsa yleisestä kelvottomuudesta. Mutta Suomen sisällissodassa on vielä jotain, jota voi edes yrittää ymmärtää. Siellä oli selkeät puolet, selkeät tavoitteet, ja suurin osa joukkoteloituksistakin noudatti jonkinlaisia makaabereja herrasmiessääntöjä. Ylilyönneistään ja sotarikoksistaan huolimatta se oli Jugoslavian hajoamissotiin verrattuna kohteliaiden herrasmiesten leppeää kisailua. Balkanin sodissa puolet ovat vaihdelleet viikosta toiseen, ja kylästä toiseen. Yhdessä kylässä kroaatit ja bosnialaiset ovat sotineet rinta rinnan serbejä vastaan, mutta jo naapurikylässä kroaatit ovatkin ammuskelleet bosnialaisia vanhan pankin kahdeksannesta kerroksesta ihan vain huvitellakseen. Se, kuka on sotinut ketä vastaan ja kenen liittolaisena on vaihdellut pahimmillaan viikosta toiseen, ja osapuolia on niin paljon, YK ja NATO mukaanluettuina, että niitä on vaikea hahmottaa sodan yleisesityksiä lueskellessani.

Mutta elämä palailee Mostariinkin, kaupunkiin joka on kärsinyt sekä sodan serbejä vastaan että kroaattien ja bosnialaisten välillä. Mostarin pirstaleiksi ammuttujen raunioiden välistä pilkistää uusia koulurakennuksia, kahvioita, ravintoloita. Maan tasalle pommitetut moskeijat on rakennettu uudelleen, täysin tuhottu ortodoksikirkko on enää vain tapulinhuippuaan vaille palautettu. Haavat paranevat, hirmutyöt haihtuvat unohduksiin.

Siksi kaupungin puistossa seisoo Bruce Lee. Bruce Lee on kaikkien mielestä siisti, ja Bruce Lee ei taistellut ei serbien, ei kroaattien, ei bosnialaisten puolella. Bruce Lee ei lyhyeksi jääneen elämänsä aikana koskaan edes käynyt Jugoslaviassa.

Bruce Lee on jotain ihan muuta kuin loput Mostarin kauniista, mutta surullisesta kaupungista.

— — —

Olen viime aikoina muutamia kertoja netissä törmännyt äärioikeiston (etenkin Venäjä-mielisen äärioikeiston) uuteen kertomukseen, jossa Jugoslavian hajoamissodat yritetään pakottaa nyt niin trendikkääseen islaminvastaiseen muottiin, yrittäen sanoa, että se oli “ensimmäinen näytös” sodista, joita seuraa muslimien invaasiosta Eurooppaan. Ottamatta kantaa siihen, minne kertomuksessa unohtuu puolitoista tuhatta vuotta erinäisiä sotia (ja aivan yhtä kauan rauhallista yhdessäeloa) ennen tätä “ensimmäistä näytöstä”, yhtäkkiä äärioikeiston narratiivissa Srebrenican verilöylyn enimmäkseen islaminuskoiset bosnialaiset ovatkin syypäitä kansanmurhaansa, ja sotien lopussa, 10 vuotta ensimmäisten laukausten jälkeen hävitettäviksi suunnitellut Kosovon albaanit ovatkin olleet koko sodan alullepanijoita.

Onkin oikeastaan hämmentävää huomata, että vaikka lähes kaikilla sodan osapuolilla onkin oma uskontonsa — serbit ortodokseja, kroaatit katolisia, bosnialaiset ja albaanit muslimeja — se ei ole ollenkaan sellainen osa tarinaa, johon paikalliset kiinnittäisivät oikeastaan mitään huomiota. Kyllä, sodan osapuolet ovat kerta toisensa jälkeen tuhonneet toistensa uskonnollisia rakennuksia, mutta aina kuulostaa siltä, että tuhon kohteena on ollut ihmisryhmän historia, heidän kulttuurinen perimänsä, ei heidän jokapäiväinen uskontonsa. Eivätkä uskonnolliset rintamalinjat edes ole keskeisiä määrittelijöitä — ihminen voi olla islaminuskoinen serbi tai ortodoksinen bosnialainen, sodassa kansallinen identiteetti määräsi puolen, ei uskonto.

Kun eräässä hostellissani yksi muista vieraista yritti kovasti johdatella hostellin omistajaa kertomaan sodasta uskonsotana, tämä suorastaan loukkaantui. Ei, se ei ollut uskonsota, ei uskonnolla ollut mitään roolia sodassa, hän toisti kerta toisensa jälkeen, ääntänsä korottaen, se oli sota Slobodan Milosevicin ajamaa serbien diktatuuria vastaan, paikallisen itsehallinnon puolesta. Yksinkertaistus sekin, mutta varmasti lähempänä sitä totuutta, jonka sodan itse eläneet tuntevat.

Aloin miettiä, että voisi kai Suomenkin sisällissodan nähdä uskonsotana ateististen punaisten ja protestanttisten valkoisten välillä. Mutta vaikka tämäkin varmasti oli arvomaailmaerona selkeästi sodan puolia erotteleva tekijä, joka monelle oli varmasti tärkeäkin ero, se on kuitenkin aika epäolennainen osa sodan kokonaiskertomusta.