Unkarin tylsä maisema

Olin unohtanut jotain Unkarista, joka palautui heti marraskuussa mieleeni kun istuin linja-autossa matkalla Wienistä Budapestiin. Unkari on maantieteellisesti aivan uskomattoman tylsä maa. Vain tasankoa silmänkantamattomiin, peltoa, peltoa, peltoa, yksittäisten pienten kukkuloiden noustessa laakeuden keskeltä ihan vain muistuttaakseen mitä maisemasta puuttuu.

Muistan aikoinani yliopiston taidehistorian alkeiskursseilta, kun siellä käsiteltiin Suomen kultakauden maisemamaalareita, ja kuinka he maalauksillaa loivat suomalaisen kansallismaiseman. Jylhät korkeusvaihtelut, monimuotoiset vesistöt, kalliosta ponnistavat yksinäiset solmuunkasvaneet männyt. Se herätti keskustelua kansallismaiseman luonteesta: kokevatko pohjanmaalaiset tuota maisemaa omaksi Suomekseen? He oppivat sen peruskoulussa, he oppivat sen televisiosta, heille opetetaan, että tällainen on Suomi, mutta kodilta heistä alkaa vasta tuntua, kun kukkulat lakkaavat ja pohjanmaan lakeudet alkavat. Ehkä pohjanmaalaiset tuntisivat olonsa kotoisaksi Unkarissa. Tai ehkä tämä lakeus olisi jo heillekin liikaa. Ei tarpeeksi metsiköitä. Ja kaukana horisontissa kohoavat naapurimaiden vuoristot taustoittasivat maailmaa väärin, niin kovin eri näköisenä kuin Pohjanmaata reunustava Pohjanlahti.

Minä olen kuitenkin Kainuun vaaramaisemien kasvatti. Ja kesäni olen viettänyt Pirkanmaalla, juurikin siellä kansallismaisemien seutuvilla. Minulle kodikkuus on korkeusvaihtelua, minulle kodikkuus on korkean vaaran tai mäen päältä avautuvat metsämaisema (jota tilkuttavat ankeat avohakkuut). Minulle Unkari on vieras ja outo, ja loppumattoman tylsä.

Muistan, kuinka joskus juttelimme tästä Ioannisin kanssa silloin viisitoista vuotta sitten, tuon kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa, jonka seurassa silloin seikkailimme pitkin Itä-Unkaria. Hän puhui merimaiseman puolesta. Hänestä Unkari ei ollutkaan väärä siksi, että sieltä puuttuivat mäet, tasaisuus oli hänenkin sydämensä kotimaisemaa. Vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei ollutkaan sinistä, vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei lainehtinutkaan tuulessa. Vierasta oli se, että missään ei näkynyt purjeveneitä.

Toki talotkin ovat eri näköisiä täällä. Ei tätä voi Pohjanmaana erehtyä pitämään. Täällä ei ole riehunut Suomea 1970-luvulla riivannut käsittämätön viehtymys tasakattoihin. Täällä ei ole riehunut Pohjoismaat 1700-luvun alussa pilannut isojako — asutus on keskittynyt kyläyhteisöihin, ei yksittäisiin taloihin siellä täällä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Ja puutkin ovat vääriä, ei ole mäntyjä ja koivuja, ei ole silmänkantamattomiin tasaikäistä monokulttuurista puupeltoa. Itse asiassa on hädin tuskin puita missään.

Eikä tietenkään järviä. Muistan silloin viisitoista vuotta sitten, kun kävimme suuremmalla unkarilaisseurueella Siófokissa, Balaton-järven rannalla. Järven tullessa näkyviin unkarilaisista pääsi ihastuneita hihkauksia ja huokauksia, aah, uuh, siellä se nyt on, Balaton. Balaton on iso järvi, koko Euroopan toiseksi suurin järvi heti Laatokan jälkeen (jos oikein muistan), ja sellaisenaan tietysti vaikuttava kuin meri. Varmasti vaikuttava näky näin sisämaan keskelle lukittuneessa maassa, tuhansien kilometrien päässä lähimmästä oikeasta merestä. Mutta ihmiselle, joka Suomeen palattuaan näki kahdeksannen kerroksen kotinsa ikkunoista kolme järveä ja meren, en onnistunut näkemään Balatonia Euroopan luonnon suurimpana ihmeenä. Ennemminkin se vain näytti siltä miltä maailman pitääkin näyttää. Järviähän on kaikkialla.

Mietin tätä nyt kun palasin Kroatiasta päin Unkariin, ja bussi kaartoi Balatonin ohi. Kyllähän se näytti mukavalta. Zagrebista Budapestiin bussi kulkee suurimman osan matkasta aika puuduttavan tasapaksua tasankoa pitkin, joten matkaa yhtäkkiä edes hetkellisesti täplittävä vilaus jotain sinistä oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Järven vieressä kun on muutama mäkikin.

Tommi, veljeni, oli hänkin huomannut, kuinka Unkari on todellakin keskeistä Keski-Eurooppaa. Hän sanoi lähestulkoon innostuneena, kuinka viiden tunnin ajomatkan päässä Budapestistä löytyy melkein mitä vain. Korkeita vuoria laskettelurinteineen, Välimeri aurinkorantoineen, vaikka kuinka monen maan pääkaupungit, ja Euroopan historiaa niin paljon, ettei siihen kukaan jaksa edes tutustua.

Pointti on vain siinä, että viiden tunnin päässä Budapestistä ei olla enää Unkarissa. Ei Unkarista löydy vuoria, korkein huippu on jopa matalampi kuin Suomessa, ei Unkarista löydy merta, ja jos Budapest unohdetaan, niin ne kulttuuri- ja historiakohteetkin löytyvät enimmäkseen maan rajojen ulkopuolelta.

Olen nyt jo poistunut Unkarista, taas kerran. Tuolla maalla on paikkansa minun sydämessäni, ja sillä on tärkeä rooli siinä, kuka minä tänään olen. Mutta en tiedä. Tietysti kun 14 vuotta sitten jätin sen taakseni, Unkari oli ihmeellinen ja upea, se oli ainoa ulkomaa johon olin yhtään paremmin tutustunut. Mutta nostalgia-arvot sikseen (ja toki koin pieniä nostalgiahetkiä Budapestissä vielä nyt helmikuun puolellakin, kaikki muistot eivät olleet vielä limittyneet yhteen nykyhetmaaken kanssa), ei minulla jäänyt nyt mikään suuri ikävä Unkariin. Tunne oli ennemminkin, että johan se on nähty. Unkarin pusta on vaikuttava ja kotoisa ehkä niille, jotka ovat siellä syntyneet, mutta minulle se on vain tylsää peltoa. Kun minä olen Koillis-Unkarin silmänkantamattomilla aroilla, minä lähinnä vain ihmettelen, miksi ihmeessä ihmiset eivät pyöräile täällä enempää. Tämän helpommaksi pyöräilymaasto ei voisi mennä — miksi ihmeessä Debrecen ei ole yhtä kuulu pyöräilykaupunki kuin Amsterdam tai Kööpenhamina, tai edes Oulu? Miksi pyöriä ei oikeastaan edes näy missään?

Kotimatka on alkanut. En tiedä, haluanko palata, ainakaan vielä, mutta tiedän, etten jaksaisi enää nyt matkustaa. Jos voisin, haluaisin vain hypätä lentokoneeseen ja lentää suoraan Tampereelle. Mutta ei, matkaan menee vähimmilläänkin päiviä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.