Kun matkamies kulkee viisi tuntia nukahtamisestaan aamua kohden, ja hän kohtaa unessaan junan, tai ihmisen johon on tutustunut aiemmilla matkoillaan, hän saapuu kaukokaipuun kaupunkiin. Se on joskus nimeltään Praha, joskus München, tai joskus vaikkapa Bratislava. Se on mikä vain keskieurooppalainen kaupunki, jossa matkamies on joskus käynyt, mutta jota hän ei kovin hyvin tunne. Mutta oli sen nimi mikä tahansa, se ei kuitenkaan muistuta yhtään sitä kaupunkia, jonka nimen se on saanut.

Yöstä toiseen, kaupungin nimestä riippumatta, aina kun matkamies palaa kaupunkiin, se on kuitenkin samanlainen. Se on joen rannalla. Rantaviiva on tasainen, täysin ilman korkeusvaihteluita. Siinä on suuri nurmikenttä, jota halkovat päällystetyt kevyen liikenteen polut. Puisto päättyy joen suuntaiseen katuun, jonka toisella puolella kohoavat maltillisen korkuiset kiviset kerrostalot.

Se ei ole mikään kaupunki, ja samaan aikaan se on ne kaikki. Siellä on vanhaa keskieurooppalaista arkkitehtuuria, siellä on punatiilisiä teollisuushalleja, siellä on orgaanisten kaarien wow-arkkitehtuuria. Kaupungin yllä kohoaa vuori, vain lyhyen kävelymatkan päässä, josta avautuu loistelias näkymä kaupunkiin ja sen yli.

Kaupungissa on aina yksi ja sama hostelli, vanhaan taloon rakennettu, rähjäinen majapaikka. Reikäiset tapetit roikkuvat seinillä, puiset portaat narisevat kiivetessä, ja ruskeat, vanhaa maalia rapisevat puuovet sulkevat taaksensa huoneet, jotka ovat pieniä ja himmeästi valaistuja. Yö toisensa jälkeen, aina kun matkailija saapuu kaukokaipuun kaupunkiin, tämä on se majapaikka, johon hän majoittuu. Joskus yksityiseen huoneeseen, joskus muiden kanssa jaettuun dormiin. Mutta aina samaan hostelliin.

Kaupunki ei kuitenkaan koskaan ole matkamiehen määränpää. Se ei ole se kaupunki, johon hän on matkalla. Se on vain välivaihe. Ehkä matkamies on lopulta matkalla Afrikkaan, ehkä Intiaan, ehkä vain kauemmas eteläiseen Eurooppaan. Mutta tässä kaupungissa hän ei ole vielä perillä.

Tai ehkä hän on jo paluumatkalla. Sillä aikataulu aina tikittää taustalla. Johonkin mennessä hänen pitää aina palata Suomeen, ja sitä ennen pitäisi nähdä niin paljon, sitä ennen pitäisi tehdä niin paljon. Aikaa on vain viikkoja, enintään kuukausia, pahimmillaan vain päiviä.

Ja sitten minä herään, kotona sängyssäni. Totta kai minä herään, olenhan läpi yön tiennyt näkeväni unta. Tuo kaupunki on olemassa vain unissani, joten totta kai minä tiedän, että jos sinne päädyn, se on unta.

Mutta minä en halua herätä. Minä en halua avata silmiäni, minä en halua lopettaa öistä matkaani. Minä tahdon takaisin tuohon alitajuntani luomaan rumaan ja kauniiseen ja kaikinpuolin mahdottomaan kaupunkiin. Minä en halua herätä katsomaan huoneeni valkoista seinää, en halua herätä harmaaseen loppusyksyyn, jossa päivieni kohokohta on alitajuntani rakentamat tapahtumattomat, tylsät unet.

Taistelen heräämistä vastaan, mutta joka aamu lopulta häviän.

En haluaisi vapauttaa aivojani uneksimasta. Vain nukkuessamme minä ja minun aivoni olemme samalla puolella. Hereillä aivoni ovat minun viholliseni, luovuttanut ja ahdistunut ja pahimmillaan masentuneita pakkoajatuksia jankuttava hirviö, kuristamassa ohimoitani uneliaaseen sumuun, joka helpottaa vain hetkittäin auringon pilkahtaessa tai kirkasvalolampun loisteessa.

Ja minä haaveilen keväästä. Ja minä haaveilen niistä eteläisistä kaupungeista, jotka ovat kaamosmasennuksen tuolla puolen.

Ja minun nettihakuni alkavat kiertää reittisuunnitelmien ympärillä. Minun selaushistoriani alkaa olla täynnä mahdollisia junareittejä ja bussireittejä ja laivareittejä ja mielenkiintoisia kaupunkeja ja museoita ja luontokohteita. Ja minä kaivan passiani esille, ja minä tarkistan matkavakuutukseni olemassaoloa ja ehtoja, ja minä tarkistan onko rinkkani vielä tallessa, ja minä katsastan vieläkö blogini on siinä kunnossa, että sitä voisi alkaa taas päivittää.

Ehkä taas tänä vuonna. Ehkä minun ei pidäkään lojua sängyssäni mitään tekemättä läpi keskitalven kolmatta vuotta peräkkäin.

Maailma on taas auki.

Ehkä taas tänä vuonna.