Pakkaaminen alkaa yleensä passista. Minulla on jo vuosien varrella kehittynyt rutiini, jonka otan käyttöön aina, jos lähden yli viikon mittaiselle matkalle. Viikko tai pari ennen matkalle lähtöä heitän nurkkaan korin, johon alan heitellä mukaan otettavia esineitä aina kun muistan jotain tärkeää. Ensin passi. Sitten eurooppalainen sairaanhoitokortti. Jossain välissä huomaan pöydän kulmalle kesän jäljiltä jääneet aurinkolasit, ja heitän ne koriin. Villasukat ja pitkät kalsarit mukaan ensimmäisten joukossa: Etelä-Euroopassa on kylmä. Jos huomaan, että kameran laturi lojuu lattialla muiden laturien joukossa, siirrän sen koriin. Jos jotain vanhaa matkaani mietiskellessäni yhtäkkiä muistan jotain tärkeää, joka silloin oli unohtunut, käyn sen heti hakemassa.

Viime tipassa pakkaamalla puolet unohtuu. Tai ainakin viimeisen kahden päivän aikana on tarpeetonta stressiä. On parempi pakata hiljakseen pitkään. Lopuksi sitten pakataan vain normivaatteet ja päivittäisessä käytössä oleva elektroniikka. Kaiken muun pitäisi olla jo ennen viimeistä iltaa valmiina.

Särkylääkkeet. On. Kosteusvoiteet. On. Hei, tuon d-vitamiinipurkinkin voisi heittää mukaan. Partatrimmerinkin tarvitsee. Ja piirrustustarvikkeita. Ja vihko, että voi kirjoittaa blogitekstejä käsin.

Kun ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille, silloin joskus kaksikymmentä vuotta sitten, silloin tämä oli suunnitelmallisempaa. Tommi, veljeni, oli jostain matkaoppaista ja blogiteksteistä lukenut, mitä kaikkea siellä sanotaan tarvittavan, ja sitten kirjoittanut pitkän, yksityiskohtaisen paperilapun, jossa luki jokainen tarvittava esine. Taisi olla jokainen vaatekappalekin, en ole varma. Pakatessamme sitten ruksimme listan jokaisen kohdan, että kaikki tuli varmasti mukaan.

Tietysti siinä listassa oli paljon myös ihan paranoidista tavaraa. Niitä sellaisia turisteille myytäviä paidan alle kätkettäviä salataskuja – keskeytän kirjoittamisen, kun muistan, että silmälaput voisi myös ottaa mukaan (en löydä niitä) – ja kaikkea muuta, jotka kertoivat meidän odottavan, että maailma olisi äärimmäisen vaarallinen ja epäilyttävä paikka. Ei maailmalla oikeasti tarvitse erillistä valelompakkoa, jonne laitetaan näön vuoksi vanhentuneita pankkikortteja ja pieni määrä rahaa, jonka voisi sitten antaa ryöstäjille että oikeat kortit ja rahat säästyisi.

Nyt en ole varma, oliko meillä sellainen mukana, vai luimmeko vain jostain oppaasta tai blogista sellaisen neuvon. No, jos nyt joku matkaa suunnitteleva löytää jotenkin tiensä tänne blogiin, ja hakee täältä neuvoja, niin kuunnelkaa tämä: Maailma ei ole erityisen vaarallinen. Sotaa käyvät alueet ja tietyt slummit poislukien se ei juuri Suomea vaarallisempi ole.

Kehitysmaissa tietysti vähintään joka kolmas ihminen, joka tulee juttelemaan, yrittää huijata tai ryöstää minut, ja lopuistakin puolet haluaa myydä jotain. Ja Pariisin turistialueilla käytännössä jokainen, joka lähestyy, ihan oikeasti on huijari tai varas. Mutta ei se ole huolestuttavaa. Se on vain ärsyttävää. Ei siihen pidä valmistautua kuin kovettamalla itseään. Niihin suhtaudutaan samoin kuin feissareihin. Kävellään vain määrätietoisesti ohi.

Mutta jos ulkomailla päätyy seuraan, jossa on oikeasti vaarassa, niin sitten on vain päätynyt vääränlaiseen seuraan. Sellaiseen seuraan, joka olisi vaarallinen kyllä koti-Suomessakin.

Siirrän deodorantin koriin. Sitä tarvitsee vielä ennen lähtöä, mutta saahan sen sieltäkin tarvittaessa esille. Päivittäiset hygieniatarvikkeet laitan mukaan pari päivää ennen lähtöä, etteivät ne sitten loppukiireessä unohdu. Kaikista asioista mitä olen unohtanut, hammashoitotarvikkeet ovat ne yleisimmät.

Pari päivää sitten, harmaana sadepäivänä kun en jaksanut enkä halunnut tehdä mitään, katsoin Ylen Areenalta Takenin. Höttöinen toimintaelokuva, typerämpi kuin laki sallii, mutta aivottomana viihteenä ihan sujuvaa mätkintää ja kaahailua. Ja myös kouluesimerkki äärimmäisen vainoharhaisesta suhtautumisesta maailmanmatkailuun: Kaksi tyttöä lähtee Pariisiin, isä varoittelee ja on huolissaan, ja tietysti heti ensimmäinen vastaantulija, kivan ja mukavan oloinen kanssamatkustaja, onkin – totta kai – järjestäytyneen rikollisuuden alihankkija, joka etsii nuoria turistityttösiä kaapattaviksi ja huumattaviksi seksityöläisiksi. Olen melko varma, että jos jotain elokuvan kuvaamaa onkin joskus tapahtunut, niin sitä tuskin on tapahtunut toista kertaa. Koska elokuva on ranskalainen, elokuvan tarkoitus onkin varmaan ollut lähinnä pelotella ärsyttävät jenkkituristit pysymään kotonaan. Pariisi on jo turistien ylikansoittama, ei sinne enää ketään haluta.

Pitäisiköhän kiikarit ottaa mukaan? Tuskinpa minä niillä siellä mitään teen. Ne on raskaat kantaa mukana joka paikassa, ja en voi bongata lintujakaan ympäristössä, jossa niitä en kuitenkaan tunnistaisi. Entä huuliharppu? Miten voisin mukamas vaeltaa Nuuskamuikkusena etelässä, jos en voi istuskella sillankaiteella huuliharppua soitellen? Matkalla voisi jossain välissä taas löytyäkin aikaa ja energiaa yrittää opetella sen soittoa. Mutta löytyykö tien päältä paikkaa, jossa sitä voisi rauhassa tehdä ilman, että kaikki vihaavat minua?

Lähtöön kuuluu aina epävarmuus. Vaikka kuinka monta kertaa olisi lähtenyt matkalle, lähdön lähestyessä on aina epävarma, onko lähdössä sittenkään järkeä. Entä jos minut sittenkin kaapataan seksityöläiseksi?

Kaapatuksi tulemisen, satunnaisen väkivallan tai terrorismin pelkääminen on yhtä turhaa kuin äkillisen, yllättävän sairauskohtauksen pelkääminen. Niin minä itselleni kerron. Se ei ole omissa käsissä. Sille ei pakatessa mitään voi. Sille ei oikein voi mitään edes jäämällä kotiin. Kyllä satunnaista väkivaltaa täälläkin on. Auton alle voi jäädä kotikaupungissakin. Vessanlattialle on moni liukastunut. Ja jos ydinsota alkaa lähikuukausina, niin aivan yhtä maailmanloppu se maailmanloppu on joka paikassa.

Matkustamista haittaavista irrationaalisista peloista vain lentopelkoa kuuntelen. Ja sen kanssa voin teeskennellä, että lentämättömyyteni on ekologinen valinta. Sen voin jopa valehdella itsellenikin, ja melkein uskonkin. 

Haluanko oikeastaan sittenkään lähteä? Näin marraskuussa, kun aivot huutavat muutenkin kaikelle koko ajan “en halua”, olisi niin helppoa vain olla lähtemättä. Mutta kun aivot huutavat saman haluttomuuden kaikelle – en halua lähteä ulos, en halua avata jääkaapin ovea, en halua nousta sängystä ylös, en halua herätä, en halua mitään – sitä ei voi edes yrittää kuunnella. Se on kuin sadun poika, joka huutaa susi, tai kuka tahansa uhmaikäinen pikkulapsi. Ei aivojeni ‘ei’ tarkoita ei. Se on vain opittu sana, jota aivot huutavat tottumuksesta kaikelle.

En halua pakata.

Vai niin minä ajattelen. Ajatellaanpas sitten jotain muuta.

Ehkä pitää ottaa kirkasvalolamppu mukaan. Sitä ei enää eteläisimmässä Euroopassa tarvitse, mutta sateisina päivinä se voi olla ihan hyvä lisä aina Barcelonaan asti.

Minulla muistaakseni oli jossain sellainen puhallettava niskatyyny. Ne ovat pitkillä bussimatkoilla ihan mukavia.

Tämä piirtopöytä pitää muistaa pakata. Kynä myös.

Näin se menee.

Monetko alushousut tarvitsee?