Laivamatkustaminen on tylsää.

Tai ei, korjataan: Laivamatkustaminen on matkustamisen muodoista kaikista mukavinta. Jos matkaan pitää käyttää yli vuorokausi, niin ehdottomasti mieluummin olen sen laivassa kuin bussissa, lentokoneessa, tai edes junassa. Mutta siitä huolimatta, jopa laivassa 30 tunnin matkustaminen on tylsää.

Totta kai olen varustautunut jo etukäteen. Olen matkustanut Helsingin ja Travemünden välin jo ainakin kymmenen kertaa, ehkä useamminkin. Minulla on elokuvia, kirjoja, musiikkia, pelejä, kaikkea mukana viihdyttämässä minua matkan varrella. Minä kirjoitan. Minä istun juuri nyt juuri tällä laivalla, ja kirjoitan juuri näitä sanoja, ihan vain että olisi jotain tekemistä. Ja näitä sanoja ennen olen kirjoittanut jo monta tuntia muuta tekstiä. Minulla on tietokoneen piirtopöytä ja myös ihan perinteiset kynät ja paperit piirtämistä varten.

Finnstarilla ja Finnladyllä, noilla kahdellä lähes täysin identtisellä Itämertä viistottain halkovalla autolautalla, on myös erinomainen sauna porealtaineen. Ja pieni kuntosali. Ja muutama hassu pelikone. Ja myös pallomerikin, jos sinne vain kehtaisi mennä pyöriskelemään ilman lasta mukana.

Ja tietysti voi nukkua. 30 tunnin matkalla on väistämättä jossain välissä yö, ja missään ei nuku niin hyvin kuin leppeästi keinahtelevassa laivassa.

Silti on tylsää.

Etenkin, jos myrsky iskee, sillä silloin ainoaksi tekemisvaihtoehdoksi jää se nukkuminen. Silloin makoillaan vain silmät kiinni sängyllä, torkahdellaan hetkittäin, ja tehdään väliin lyhyesti jotain pientä kunnes tasapainoaisti alkaa nopeasti protestoida väärin käyttäytyvää maailmaa.

Mutta tämä laiva on aina ollut myös matkojeni sosiaalisimpia osia. Sillä minä en ole ainoa, jolla on tylsää. Majoitun aina jaetuissa hyteissä – totta kai, eihän budjettini riittäisi mihinkään muuhun – ja siellä on ihmisiä. Jos vain yhteinen kieli löytyy, siinä saa elämäntarinoita jaettua. Suurin osa on miehiä, joiden elämä on jakaantunut Suomen ja Saksan väliin, perhe on Itämeren toisessa päässä ja työt toisessa, tai keskieurooppalaisia matkustelijoita, jotka ovat lopulta, jo koko muun maailman kierrettyään, halunneet nähdä Helsingin. Kaikki suomalaiset ovat aina kateellisia minun pakomatkoilleni, ja kaikki ulkomaalaiset nyökyttelevät niin kuin ymmärtäisivät miksi haluan Suomesta pois talveksi. Toki suurin osa keskustelusta on vain small talkia, joka pyörii kovin usein jonkin urheilukilpailun ympärillä, jota hyttitoverini katselee hytin televisiosta, mutta se on keskustelua silti. Ja siinä missä maailmalla tapahtuvat kohtaamiset useimmiten kestävät vain muutamia minuutteja, joiden aikana käydään läpi nopeasti läpi kansallisuudet ja reittisuunnitelmat, 30 tunnin aikana keskustelu saattaa laajeta vähän syvällisempiinkin aiheisiin.

Saunastakin löytyy toisinaan jutustelijoita. Totta kai saunojien kanssa lähinnä vain ihastellaan laivan saunan yllättävän hyviä löylyjä ja kerrotaan kerta toisensa jälkeen kuinka Keski- ja Etelä-Euroopan saunat ovat vain huonoja vitsejä, tai sitten he haluavat opettaa toisille löylyttelijöille “oikeita löylynheittotekniikoita”, mitä ne kenenkin mielestä sitten onkin. Mutta on siellä joskus ollut myös porealtaallinen humalaisia venäläisiä rekkakuskeja, jotka kovasti selittävät jotain omalla kielellään, ja joille nyökytellään niin kuin olisin ymmärtänyt edes yhden sanan. Saunasta ei kuitenkaan yleensä muita löydy kuin suomalaisia, virolaisia ja venäläisiä.

Ja usein lopuksi, laivan saapuessa vihdoin Travemünden satamaan, minä olen päässyt opastamaan muita jalkamatkustajia. He surffaavat netistä bussiaikatauluja, huolestuneena miettivät, miten iltakymmeneltä pääsisi vielä Lyypekkiin, ja minä pääsen pätemään. Kuunnelkaa minua, te aloittelijat, minä ylpeänä kerron heille, minä tiedän, minä olen ollut täällä jo vaikka kuinka monta kertaa ennenkin. Ja tässä usemmiten löytyvät ne mielenkiintoisimmat ihmiset. Se, että matkustaa autolautalla Itämeren yli on ihan tavallista, sitä tekee kuka vain, se on vain järkevää. Mutta että matkustaa tämän matkan ilman autoa, julkisella liikenteellä, keskellä pimeintä talvea, he ovat useimmiten ympäristötietoisia travelereita.

Ja sitten oli se yksi kerta, kun Travemünden päässä kaksi suomalaismiestä pysäyttivät minut, löivät minulle kaksi sataa euroa käteen ja pyysivät minua ajamaan yhden autoistaan laivaan. Kaksi miestä ei saa laivayhtiön mukaan ajaa laivaan kolmea autoa, joten he tarvitsivat jonkun ylimääräiselle autolleen kuskiksi. En tiedä, oliko peräkontti täynnä heroiinia vai ei, mutta oletan että ei. Veroja he kyllä selvästi kiersivät kaikin tavoin, sillä joka ainoa maksusuoritus noukittiin isosta setelinipusta, mutta ei minulla jäänyt oloa, että he olisivat kovin vaarallisia rikollisia olleet. Sainpa vain ilmaisen laivamatkan, ja vähän lisärahoja vielä päälle. Enpä tilittänyt niistä itsekään veroja. En edes kertonut Kelalle, että he olisivat voineet vähentää rahat silloisista työttömyyskorvauksistani. He ajoivat minut silloin vielä Tampereelle kotiinkin, helmikuussa, kesärenkailla. Auto lähti liukastelemaan vasta kotipihaani kääntyessä. Se on tarina. Se tapahtui tällä laivalla.

Tällä kertaa hyttitoverinani oli ranskalaismies, johon törmäsin jo Vuosaaren satamassa. Hän tuli ilman kulkuvälineitä matkustavien Check-Iniin kysymään minulta, ainoana jalkamatkustajana, mistä autoilijat voivat ostaa lippunsa. Minä kohautin olkapäitäni, ja pahoitellen kerroin, etten ole koskaan tullut laivalle autolla. En tiedä. Mutta oletin, että jos hän vain ajaisi autonsa jonon jatkoksi, niin eiköhän hänelle lippu myytäisi sitten portilla.

Pari tuntia myöhemmin hän saapui samaan hyttiin. Kuulemma lipun oli saanut portilta sinne vain ajamalla. Nelikymppiseksi ranskalaiseksi hänen englantinsa oli hyvää, joten hänen kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikka toki nyanssit tahtoivatkin hukkua matkalle. Jouduin koko ajan miettimään, miten voisin kertoa asiat helpommalla englannilla. Nettiyhteyden niin salliessa googlailin joitain ranskankielisiä sanojakin avuksi. Mies oli algerialaistaustainen leipuri, matkusti paljon, suositteli minulle kovasti Marokkoon menemistä – ja lopulta ajoi minut autollaan Hampuriin.

Koska en itse omista autoa, minä en niistä ymmärrä mitään. En tietäisi ollenkaan, miten autot ajetaan autolauttaan, jos en olisi sitä silloin kerran saanut toisten autolla tehdä. Enkä tietäisi mitään vuokra-autojen palauttamisesta, ellen olisi tämän miehen (nimeltään ehkä Nabil, mutta voin olla väärässäkin) kanssa seikkaillut pitkin öistä Hampuria etsimässä hyvin suurpirteiseen karttalappuun merkattua parkkihallia.

Ja olen tietysti myös kiitollinen siitä, etten joutunut odottelemaan öisellä bussipysäkillä ja Lyypekin tyhjällä juna-asemalla, niin kuin yleensä. Sekin on tylsää.

Matkustaminen kuulostaa aina paljon jännittävämmältä, kun sitä muistelee jälkikäteen, sitten kun siitä on muodostanut tarinoita kerrottaviksi. 28 tavallisen tylsää tuntia unohtuvat nopeasti jonnekin, ja vain ne kaksi muistaa, joissa tapahtui edes jotain.

Sitähän tämä blogi on. Täällä hiotaan tylsyydestä kertomuksia. Mutta toisaalta: ilman tylsiä hetkiä, missä välissä ehtisin näitä kirjoittaa?