Google Maps muistuttaa minua aina vanhemmista seikkailuistani. Nytkin se kertoo minulle, että muistatko silloin tasan kaksi vuotta sitten, kun matkustit. Kävit Kainuussa. Ihan Puolangalla asti.

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin en muista. Jostain syystä äidin luona kyläilyt eivät jää kovin elävästi mieleen. Ainakaan ne eivät kovin vahvasti erotu toisistaan. Sen sijaan se, että kolme vuotta sitten olin Berliinissä, ja kuusi vuotta sitten Pariisissa, niistä jotain muistankin.

Tai siitä, kun yhdeksäntoista ja puoli vuotta sitten kävin Münchenissä ja Veronassa. Vaikka täytyykin tunnustaa, etten lopulta niistäkään muista kovin paljoa. Mutta ne matkat tulivat nyt mieleeni, kun molemmissa taas pysähdyin, ensimmäistä kertaa pian kahteenkymmeneen vuoteen. Edelliseltä matkalta Münchenistä muistin vain kaupungin teknologiamuseon, joka oli vaikuttava ja laaja niin kuin saksankielisen maailman teknologiamuseot aina ovat – mutta ennen kaikkea sen, kuinka unohdin siellä reppuni kahvioon, ja puolta tuntia myöhemmin museon kaiuttimista kuulutettiin minun perään selvällä suomen kielellä. “Kimmo Kristian Rajala Suomussalmelta, tuletko aulan infopisteelle.” Ilmeisesti passini löydyttyä he olivat hakeneet talon suomenosaajan kuuluttamaan minut paikalle. Että typerä nuorimies ymmärtäisi pitää parempaa huolta välttämättömistä matkustusasiakirjoistaan. Hieno suoritus heiltä, pisteet siitä heille, vaikka valitettavasti ressukat olivatkin erehtyneet pitämään passin myöntänyttä poliisilaitosta kotikuntanani.

En kuitenkaan tällä kertaa mennyt Münchenin teknologiamuseoon hukkaamaan passiani nostalgiasyistä. Pysähdyin kaupungissa vain yhden yön, lähinnä budjetin vuoksi, ja siksi, etten halunnut istua bussissa kymmentä tuntia yhteenmenoon. Kävin sen sijaan vain keskustassa kävelemässä, katselemassa seiniä ja katuja ja kirkkoja, ja muistelemassa, olisiko siellä mitään, minkä muistaisin nähneeni. Eipä juuri. Vain Marienplatzin kellotornin maamerkkinä tanssivat nuket herättivät mitään muistoja. Ehkä emme viettäneet juuri aikaa keskustassa.

Veronasta muistin enemmän. Muistin tukahduttavan kuuman, nelikymmenasteisen kesäpäivän, ja meidät kävelemässä painavien rinkkojemme kanssa kilometrien matkan mäkeä ylös hostellille. Muistin aamulla joka puolelta kaikuneen kirkonkellojen kumun, joka silloin oli hyvinkin eksoottista, ja muistin kaupungin keskusaukion, ja sen roomalaisaikaisen amfiteatterin, jossa esitettiin oopperaa (johon olisi voinut olla mielenkiintoista mennä, mutta rahamme eivät riittäneet), ja muistin torinreunan turistialueiden kehnonpuoleisen pitserian, jonka pöydillä lehahteli aggressiivisempia pikkulintuja kuin mitä olin koskaan ennen nähnyt. Muistan asioita, joista sittemmin on tullut matkustaessa toistuvia itsestäänselvyyksiä, mutta ne ovat jääneet mieleeni, koska kohtasin ne silloin ensimmäisen kerran.

Tosin nyt Veronaan palatessani edelliskäynnin tukahduttava kesäinen paahde oli vaihtunut hyytävään kaatosateeseen. Ja lomakauden turistimassat olivat vaihtuneet paikallisten kansoittamaan joulutoriin. Vierailemani pitseriakin, virheistä oppineena nyt kaukana turistialueiden ulkopuolella, oli tällä kertaa laadultaan ihan hyvä, mitä nyt taustamusiikkina soineet joululaulut hieman ärsyttivät. Mutta tämän kaupungin muistin hyvin. Samaltapa nuo tuhatvuotiaat talot ja linnoitukset näyttävät nyt kaksikymmentä vuotta vanhempinakin.

Muuten kaikki on tietysti muuttunut. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut älypuhelimia. Ei ollut kaikkialla mukana kulkevaa internetiä. Ei ollut pankkikortin lähimaksua. Eikä ollut Kimmoa, joka olisi ennenkin matkustanut pitkin poikin Eurooppaa ja kerta toisensa jälkeen. Vuoden 2003 Kimmo oli nuorimies, joka oli ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolella yli kymmeneen vuoteen, ensimmäistä kertaa koskaan ulkopuolella ilman vanhempiaan, täynnä seikkailun tuntua, täynnä maailmanmatkailun jännitystä. Se Kimmo halusi nähdä kaiken ja nopeasti ja heti. Se oli hyvin eri ihminen kuin tämä tämän päivän kyynistynyt kosmopoliitti, joka nähdessään ulkona satavan kohauttaa vain olkapäitään ja jää majapaikkaansa katselemaan Netflixiä. Ei koko ajan pidä suorittaa. Kolme tuntia turismia päivässä on enemmän kuin riittävästi. Loppuajan voi lukea kirjaa.

On maailma muuttunut myös sitten viimeisimmän matkani. En ole käynyt ulkomailla kolmeen vuoteen. Maailma pistettiin kiinni, mitään ei saanut tehdä, ja sen vähän mitä olisikin saanut tehdä, mielenterveyteni löi jarrut täysillä päälle ja esti. Kolme vuotta matkustamatta, etenkin maailmaa mullistaneen pandemian aikaan, näkyy väistämättä. Sekä maailmassa että minussa.

Viime matkan jälkeen maailmalle on tullut lähinnä kasvomaskeja. Edellisen kerran matkustaessani se oli vain japanilaisturistien kasvoilla näkyvä kulttuurinen kuriositeetti, mutta nyt niitä on joka puolella. Etenkin vanhemmat ihmiset käyttävät niitä jopa Italiassa. Saksassa niitä on vielä pakko käyttää, joten julkisessa liikenteessä niitä oli kaikilla. Odotin, että se olisi ollut vain lakiin unohtunut kuollut kirjain, jota kukaan ei enää noudattaisi, mutta ei. Hampurista Nürnbergiin kulkeneessa junassa kaikilla oli maski. Eikä edes mikä tahansa pikku kangaskaistale kasvojen alaosan tienoilla, vaan ihan oikeat ffp2-hengityssuojaimet. Ja ne, joilla maskia ei ollut, pakotettiin sellainen henkilökunnalta ostamaan. Myös Nürnbergin metrossa kaikilla oli naamarit naamallaan. Minullakin tietysti. Sosiaalinen paine, tiedättehän.

(Lisäksi olen työskennellyt vuosikausia hoiva-alalla, joten olen oppinut ottamaan hygieniajutut tosissani. Käsidesiäkin lorautan sen kummemmin ajattelematta aina käsille jos jossain vain pullon näen, ja sitten hieron huolella jokaisen sormenvälin ja sormenpään, jopa kämmenselät.)

Mutta isoin ja hämmästyttävin muutos koronan myötä on tähän mennessä ollut se, että saksalaiset, nuo Euroopan takapajuisimmat teknologiaänkyrät, ovat vihdoin keksineet pankkikorttien olemassaolon. Jopa siihen pisteeseen asti, että tuo maa, jossa vielä pari vuotta sitten ihmiset pyörittelevät pöyristyneenä silmiään kun taas kerran yksi typerä turistiparka heilutteli omituista muoviläpyskäänsä ja kuvitteli sen olevan rahaa, on yhtäkkiä täynnä hotelleja ja ravintoloita joissa käteistä ei edes oteta vastaan, ja käteisellä maksaessa jotkut asiakaspalvelijat ottavat kasvoilleen ilmeen kuin olisin tarjoamassa heille äskettäin käyttämääni räkää tihkuvaa nenäliinaa. Joskus sivistyksen saapuminen tarvitsee kriisin, ja korona on selvästi riittänyt saksalaisille.

Isoin muutos minussa itsessäni sen sijaan on pienempi: Yhtäkkiä kirkoista on tullut taas vaikuttavia. Kun kävelin ensimmäiseen saksalaiseen goottilaiseen katedraaliin Nürnbergissä, menin sinne lähinnä lämmittelemään ja pitämään sadetta. Mutta suureksi hämmästyksekseni kirkko olikin taas vaikuttava ilmestys: Korkeuksiin nouseva katto, mahtipontisuutta uhkuvat pylväät, vuosisatoja vanhat alttarikaapit kertomassa jonkun tuntemattoman paikallispyhimyksen elämäkertaa. Reaktioni oli lähes yhtä vau kuin joskus kaksi vuosikymmentä sitten, silloin kun ensimmäisen kerran Suomen ulkopuolella tuomikirkkoon olen astunut.

Mutta tietysti sitten kävin toisessa kirkossa, lähinnä räntäsadetta pitämässä, ja kolmannessa. Ja niin olen takaisin siinä matkailijan arjessa, jossa toistuvat kirkot ovat yksinomaan puuduttavia ja tylsiä. Samanlaiset goottilaiset holvikaaret niissä kaikissa on. Samanlaiset korkeat pylväät. Samanlaiset turistit kameroineen räpsimässä selfieitä ristiinnaulitun vapahtajan äärellä, vaikka heidän kännyköidensä valoteho ei varmastikaan riitä mihinkään oikeasti esittäviin valokuviin.

Ja lopulta visiitti taas yhdessä kirkossa on tasan yhtä ikimuistoinen kuin matka Puolangallekin. Suunnilleen yhtä jännittävä kuin se Google Mapsin minulle aikoinaan toistuvasti muistuttama matkani Tampereen Pispalan Hesburgeriin. Lisää kuva, Google Maps silloin pyysi viikkojen ajan, ihmiset haluavat nähdä valokuvia sellaisista kohteista kuin Pispalan Hesburger.

Oi voi, Google Maps, sinä olet ihan höpsö.