Damokles oli hyvä ja uskollinen palvelija kuninkaalleen, mutta kuitenkin aina kadehti tämän asemaa ja vaurautta. Kuningas oli pääosin julma tyranni, mutta hyvä esimies, ja niinpä hän päätti antaa Damokleelle mahdollisuuden viettää päivän hänen elämäänsä. Ja niin Damokles teki. Hän nautiskeli yltäkylläisyydestä ja ruuasta ja naisista, ja mitä kaikkea kuninkaan elämään antiikin Kreikassa kuuluikaan, ja mietti, että tämähän on täydellistä. Mutta sitten hän huomasi yllään roikkumassa suuren miekan, joka oli kiinnitetty kattoon ainoastaan yhdellä hevosen häntäjouhella, millä hetkellä hyvänsä putoamassa hänen päähänsä.

Damokleen miekka on tietysti antiikin tunnetuimpia vertauskuvia, vaikka sen tulkinta aina vaihteleekin. Tarkoitetaanko sillä suoraviivaisesti sitä, että hallitsijan täytyy koko ajan pelätä salamurhaa tai vallankumousta? Eli vaikka ehkä hallitsetkin Syyriaa rautanyrkillä ja väkivaltakoneistolla 24 vuotta, niin millä hetkellä tahansa voit menettää sen, jos hetkeksikään sinun tai liittolaistesi huomio herpaantuu. Diktaattorin kruunu on painava, ja harvapa yksinvaltias uskaltaa syödä edes ruokaa ilman että esimaistaja kokeilee sitä ensin.

Vai onko se vertauskuva mistä tahansa yllättävästä sattumuksesta, joka tulee täysin tyhjästä ja tuhoaa kaikki suunnitelmat? Onko Damokleen miekka yhtä kuin Napolin alla kupliva Campi Flegrei, Euroopan suurin tulivuori, joka purkautuessaan tuhoaisi koko Napolin hetkessä, ja täydessä purkauksessaan tuhoaisi puoli Eurooppaa ja syöksisi koko maailman vuosien mittaiseen talveen ja globaaliin nälänhätään? Täällä minäkin vain lomailen, mutta millä hetkellä hyvänsä itse maapallo voi pettää alta. Tuossa vieressähän se kohoaa se maailmankuulu Vesuviuskin, joka kaksi tuhatta vuotta sitten lopetti tuhansien ihmisten elämän ihan vain yhtäkkiä kesken heidän arkisten askareidensa.

Tai pienimuotoisemmin, onko se vain mikä tahansa pienempikin vastoinkäyminen, joka tulee ja pilaa pienen ihmisen hybriksen? Onko se julkisesta kulkuneuvosta tarttuva flunssa, joka pistää matkasuunnitelmat uusiksi, ja jonka vuoksi joutuu puolikuntoisena raahaamaan painavaa rinkkaa ylös Napolin jyrkästi nousevia katuja, ihan vain koska matkailija typeryyttään menee tekemään suunnitelmia jopa kaksi päivää tulevaisuuteen. Niin minä vain olen ylimielisenä suunnitellut nopeasti pysähtyväni Napolissa, käyväni kurkkaamassa Pompeijin tai ehkä Herculaneumin raunioita, mutta jouhi ylläni katkeaa, flunssa putoaa ylleni, ja minä juuri ja juuri jaksan hitaasti köpötellä lähirantaan ottamaan pari kuvaa – ja sinnekin vain siksi, että hostellilleni nousevan mäen pääsee ylös myös hissillä.

Vai onko se sittenkin vertauskuva ihmisen peloista ja fobioista, jotka ovat joskus luulotautisia ja vainoharhaisiakin? Ei siinä tarinassakaan Damokleen miekka ole kuninkaan todellinen uhka – kuningas on tarkoituksellisesti roikotuttanut sen Damokleen ylle saadakseen Damokleen kokemaan, miltä kuninkaasta koko ajan tuntuu. Missään ei sanota, että kuninkaalla välttämättä olisi mitään oikeita uhkia elämässään, eikä hänellä ehkä olekaan. Ehkä hän vain on vain paranoidinen vanha diktaattori, joka pelkää liikaa kaikkea, eikä siksi osaa nauttia asemastaan ja olostaan.

Olen nyt matkallani joka keskiviikko, kello kaksi Keski-Euroopan aikaa, puhunut etäyhteydellä terapeuttini kanssa, ja keskustellut siitä, miten matkustaminen helpottaa kaamosmasennustani, ja ehkä joiltain osin oikeaa masennustakin. Yksi keskeinen matkustamiseen liittyvä masennusoireeni on toistuvat katastrofiajatukset, alitajunnastani mieleeni putkahtavat ajatukset siitä, että kaikki tulee menemään pieleen. Että laiva, johon nousen, kaatuu myrskyssä ja uppoaa; että juna, jossa istun, päätyy väärälle raiteelle ja törmää vastaantulevaan suurnopeusjunaan; että kaikista aseistetuista vartijoista ja läpivalaisulaitteista huolimatta Vatikaanin Pietarinkirkkoon tehdään massiivinen terrori-isku juuri, kun olen siellä; että joku venäläinen ohjus harhautuu reitiltään tuhansia kilometrejä, ja Kiovan sijaan paukahtaakin Krakovaan, juuri siihen kaupunginosaan ja taloon, missä minä olen – tai kuinka juuri silloin, kun minä pysähdyn pari päivää Napolissa, juuri silloin Campi Flegrei ottaa ja täysin ennalta varoittamatta räjähtää. Nämä eivät ole sellaisia pelkoja, jotka lamauttaisivat minua, eivät sentään, ne ovat vain sellaisia pelkoja, jotka vähän putkahtelevat ei-toivottuina ajatuksina aivoihini. Ne ovat lähinnä vain mielessäni rakentuvia fiktiivisiä tarinoita kaikesta siitä epäonnesta, mitä minulle saattaisi tapahtua. Lähimmäksi oikeaa pelkotilaa pääsin, kun kiipesin 20-kiloisen rinkkani kanssa Napolin rinteitä puolikuntoisena, ja aivoni alkoivat hokea sydänlihastulehdusta ja keuhkokuumetta ja kaikkia muita flunssan vaarallisia jälkitauteja, joiden takia sairaana pitäisi ymmärtää levätä. Mutta onneksi sekään ei lopulta vaikuttanut mihinkään muuhuin kuin siihen, että kävelin rauhallisesti ja hitaasti ja pysähtelin aina välillä hetkeksi lepäämään.

Mutta on se silti häiritsevää. Miksi aivoni haluavat koko ajan keskittyä ylläni roikkuvaan miekkaan, eivätkä ollenkaan hovin yltäkylläisyyteen? Miksi kehittelen mielessäni tarinoita siitä, että kymmeniä tuhansia vuosia nukkunut, enintään joskus hiljakseen höyrynnyt tulivuori nyt yhtäkkiä ottaa ja räjähtää, enkä vaikka siitä, että tapaan Napolissa jonkun ihanan naisen ja elämäni rakkauden ja saan elämääni suunnan ja tarkoituksen ja elän elämäni onnellisena loppuun asti ilman ensimmäistäkään masennusoiretta enää ikinä? Jälkimmäinen on totta kai äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma, mutta silti huomattavan paljon Campi Flegrein täysivoimaista purkautumista todennäköisempi.

Pessimisti ei pety, kyllä, ja jos aivoni odottavat maailmanloppua, niin isommatkin vastoinkäymiset ovat vain positiivisia yllätyksiä. Näin se toimii. Mutta olisihan se joskus kivaa odottaa jotain kivaa ja mukavaakin. Terapeuttikin sanoi, että aamuisin, kun masennukseni on pahimmillaan ja mieleni manaa vain kaikkea, mitä elämässäni on mennyt pieleen, minun pitäisi tietoisesti harjoitella keskittymään kaikkeen siihen kivaan, jota uusi päivä saattaisi eteeni tuoda. Ei tietenkään mihinkään epärealistiseen – on turha haaveilla lottovoitosta tai tyhjästä iskevästä rakkaudesta ensi silmäyksellä – mutta voisin vaikka jo heti sängyssä miettiä, että ehkä minä tänään näen luotettavasti italianvarpusen tai etelänharmaalokin, kun kerran uusien lintulajien bongaus minua aina ainakin lyhyiksi hetkiksi piristää. Tai voisin pohtia, että ehkä tänään näen museossa jonkin oikeasti inspiroivan taideteoksen, tai jonkin ilahduttavan tarinan alueen historiasta, tai ehkäpä minä voisin vaikka löytää jonkun hyvän ravintolan, jonka ruoka saa minut iloiseksi. Tosin tämä viimeinen on epätodennäköistä, sillä olen Italiassa. Italia ja hyvä ruoka eivät oikein viihdy samassa lauseessa. 

Onneksi flunssassa ei yleensä jaksa olla masentunut. Kummallisten katastrofiajatusten sijaan flunssainen pää valittaa fyysisiä kipujaan, ja nieluun valuvaa räkää, ja nukkumista haittaavaa kurkkukipua. Niitä minä olen viime päivät lähinnä ajatellut. Campi Flegrei ei ole käynyt edes mielessäkään. Miekka saa heilua ylläni ihan rauhassa, sillä nyt minä olen vain lepäillyt nuhakuumettani pois.