Sellainen oli Malta

No, milllainen se Malta sitten oli?

Suurimman osan historiastaan Malta on ollut osa Afrikkaa. Aina siitä päivästä asti, kun antiikin kreikkalaiset alkoivat jakaa maailmaa Euroopaksi, Aasiaksi ja Afrikaksi, Malta kuului itsestäänselvästi Afrikkaan. Maltasta tuli osa Eurooppaa vasta Napoleonin sotien jälkeen, kun se pariviikkoisen ranskalaismiehityksen jälkeen päätyi brittien käsiin. Britannian armeija maksoi siihen maailmanaikaan korotettua palkkaa sotilailleen, joiden palveluspaikka oli Euroopan ulkopuolella, joten toinen päivä heinäkuuta 1801 Britannian parlamentti sääti lain, jonka mukaan tästä lähin Malta on osa Eurooppaa. Se oli halvempi niin. 

Ja siitä asti Malta on ollut eurooppalainen. Vuodesta 2004 jopa EU- ja Schengen-maa.

En ole tiennyt Maltasta oikeastaan mitään ennen tänne tuloani. Joitain yksittäisiä uutisotsikoita olen vuosien varrella nähnyt, silloin kun Helsingin Sanomat vielä uutisoi joskus jotain muutakin kuin Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa, mutta muuten olen tiennyt vain, että se on pieni saarivaltio jossain Välimerellä. Hädin tuskin olisin osannut sitä edes kartalle laittaa. Luultavasti olisin veikannut, että se olisi jossain lähempänä Kyprosta, jossain Egyptin ja Kreikan välissä. Mutta ei, se on 80 kilometriä Sisiliasta etelään.

Matkailu kuitenkin avartaa. Viimeisten vuosien aikana sekä Marokko että Albania ovat tulleet paljon aiempaa tutummaksi, ja nyt Maltakin. Pienen pieni saari, jolla on 8000 vuotta historiaa takanaan, josta mistään en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Saarelle on saapunut ihmisiä kautta vuosituhansien, kulttuureja on noussut ja kadonnut, jo kauan ennen historiallisen ajan alkuakin. Tarxienin muinainen megaliittirakennelma, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta ei voi kuin arvailla, rakennettiin noin 3000 eaa., ja puoli vuosituhatta myöhemmin, kun rakennelman alkuperäinen merkitys oli jo sen rakentaneen kulttuurin kadottua unohtunut, sitä alettiin käyttää ruumiiden polttohautaukseen. Kunnes se taas unohdettiin, ja siitä tuli vain kivikasa, jonka luona toisinaan istuskeltiin, ja sitten se hiljalleen hautautui maakerrosten alle, peltojen alle, ja vain maanviljelijät toisinaan kirosivat kun heidän auransa kolahti jättimäisen suuriin maanalaisiin kiviin. Ja nyt sen ympärillä kohoaa kokonainen moderni kaupunki, suurimmaksi osaksi rakennettu viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana, ja ellei rakennelmaa olisi 1900-luvun alussa satuttu löytämään ja kaivamaan esiin, siellä se nyt varmaan makaisi taas yhden Maltan historiallisen kerrostuman alla unohdettuna.

Ja jos jostain Maltalla ennen kaikkea pidin, niin se oli se kerrostumien runsaus ja monipuolisuus.

Maltan asukasluku on 550 000. Viisitoista vuotta sitten se oli 150 000 vähemmän. Valtio on kohta 20 vuotta kasvanut kymmenellä tuhannella asukkaalla vuodessa, turismin kasvaessa jopa hieman nopeammin. Vuonna 2010 Maltalla vieraili 1,3 miljoonaa matkailijaa, ja 2023 luku oli noussut 2,9 miljoonaan.

Se näkyy täällä. En ole koskaan käynyt missään, missä olisi yhtä paljon rakennusnostureita joka puolella. Maassa on historialliset osansa, kivikaudelta ja keskiajalta, ja vanhat johanniittain ritarikunnan rakentamat linnoituskaupungit ovat suurelta osin samassa historiallisessa asussa kuin 1700-luvullakin, kuten esimerkiksi kokonaisuudessaan Unescon maailmanperintökohteeksi asetettu pääkaupunki Valletta, mutta se on myös täynnä jokapuolelle pursuavia uusia kaupunkeja, jotka kasvavat korkeutta myös ylöspäin.

Monin paikoin tuntuu, ettei kaupunkien kasvamisessa ole edes mitään suunnitelmaa, niihin on vain putkahtanut uusia taloja. Sähköntuotanto laahaa perässä, uusi tehokkaampi sähkökaapeli Maltan ja Italian välille on vasta suunnitteilla, ja juomavesi, vaikka ehkä juomakelpoista teoriassa onkin, on maultaan puhdasta klooria. Saarella, jossa ei ole yhtä ainoaa järveä eikä edes lampea, käyttövesi täytyy luonnollisesti valmistaa merivedestä, joka syö energiaa, jota maassa ei muutenkaan tarpeeksi ole.

Ja korruptio on ongelma. Joka ainoa uutisotsikko, jota olen Maltasta ennen tänne tuloani lukenut, on käsitellyt lähinnä maan korruptiota. Äärimmäinen tapaus on tietysti 2017 tapahtunut järjestäytyneen rikollisuuden ja hallinnon välistä korruptiota paljastaneen toimittaja Daphne Caruana Galizian murha, jonka lonkerot ylsivät maan korkeimpaan johtoon asti – mutta se on tietysti vain jäävuoren huippu. Vallettassa huomasin suuria lakanoita, joissa vaadittiin oikeutta jollekin rakennustyöntekijälle. Googlasin miehen nimen, ja sain tietää, että mies oli ollut työntekijänä rakentamassa kerrostaloa, jossa ei ollut ollut minkäänlaisia kantavia rakenteita pitämässä taloa pystyssä, ja talo oli, ei mitenkään yllättäen, romahtanut hänen päällensä. Nettihakuja jatkamalla tuli nopeasti selväksi, että tämä ei todellakaan ollut yksittäistapaus. Maassa kuolee kymmenittäin rakentajia rakennusonnettomuuksissa joka vuosi, ja pahimmillaan romahtava rakennus tuhoaa myös naapuritalot – ja tappaa niiden asukkaat.

Maltalla on toimiva ja vapaa englanninkielinen media (vaikka hallinto ehkä yrittääkin välillä murhata kriitikkojaan), joka aika avoimesti kertoo, mikä maassa on pielessä, ja rakentamisessa tuntuu olevan lähes kaikki väärin. Vielä kun otetaan huomioon, että Malta sijaitsee potentiaalisesti vaarallisella maanjäristysalueella (vaikka merkittäviä maanjäristyksiä saarella ei ole historiallisena aikana juuri koettukaan), jonain päivänä tälle maalle ja sen asukkaille voi käydä katastrofaalisen köpelösti.

Malta vaikuttaa muutenkin pikkukylältä, vanhalta maaseudulta, joka on yhtäkkiä lähtenyt kasvamaan suurkaupungiksi. Liikennesuunnittelua täällä jo kirosin aiemmassa tekstissäni. Julkinen liikenne on toki olemassa, ja sillä teoriassa pääsee joka paikkaan – mutta etuajo-oikeutta sillä ei missään ole, joten sekin jämähtää ruuhkiin, ja autot ovat jopa nyt, täysin turistisesongin ulkopuolella, niin täyteen pakattuja, että osa ihmisistä pitää jättää pysäkille odottamaan. Kuten vaikka Oulun junttilassa, täälläkin näyttää siltä, bussiliikennettä pidetään lähinnä siirtolaisten ja nuorison välttämättömänä pahana, josta he kasvavat ohi heti kunhan saavat ostettua itselleen auton, niin kuin kaikkien kunnon ihmisten kuuluu. 

Toinen tyypillinen maaseutumainen piirre täällä on suhtautuminen viheralueisiin jättömaana ja kaatopaikkana. Vallettassa on pieni puisto, ja keskiaikaisen Mdinan linnoituksen kupeessa isompikin, mutta suurimmaksi osaksi tässä maassa viheralueet ovat vain unohdettuja ryteikköjä odottamassa, että kaupunki kaavoittaisi sen päälle kerrostaloja. Vallettan vieressä oli pieni metsikkö, joka on ollut paras lintubongausalue, jonka olen täällä nähnyt – mutta sielläkin käyskennellessä tuli valitettavan selväksi, että sitä ei ole luonnon ihailuun tarkoitettu. Se on vain unohdettu pensaikko, jossa paikalliset homomiehet etsivät seksiseuraa. Kiinnitin jo pian sinne käveltyäni huomiota siihen, että siellä istuskeli miehiä yksikseen siellä täällä, jotenkin omituisesti sijoittuen ja toisiaan ja minua katsellen. Oletin, että he ovat varmaan huumekauppiaita, joten keskityin vain pikkulintuihin. Mutta sitten kun yksi heistä tuli minulle juttelemaan, suht’ avoimesti taskubiljardia samalla nytkyttäen, ja jäi seuramaan minua kuin odottaen, että johdattaisin hänet rauhalliseen piilopaikkaan, jossa voisimme homoseksuaalista haureutta harjoittaa, asia tuli selväksi. Yritin käydä puistossa vielä toisenkin kerran, koska se todellakin oli saaren paras paikka nähdä pikkulintuja, mutta silloinkin siellä seisoskelevat miehet katselivat minua sen näköisenä, että siihen metsikköön tullaan yleensä etsimään ihan jotain muuta kuin mustapääkerttua. Pahoittelen, Maltan homomiehet, minä tykkään naisista, ja vaikka pitäisin miehistäkin, niin satunnainen seksiseura jossain epämääräisessä ryteikössä ei ole minun juttuni. (Ja miksi he siellä päivystivät? Maltalla homous on täysin laillista ja ongelmatonta, joten kai seuraa luulisi löytyvän nettisovelluksista tai vaikka jostain baarista.)

Joka tapauksessa heti, kun täältä löytyy viheralue, se on vain unohdettu, likainen pusikko. Slieman kaupungin kupeessa on isohko Manoelin saari. En oikein tiedä, mikä sen tarina on, mutta se on täynnä hylättyjä rakennuksia ja levotonta ryteikköä. Se olisi erinomainen paikka puistolle, mutta sitä ei selvästikään ole suunnitelmissa. Sen sijaan saari on täynnä kylttejä, joissa kerrotaan, että saarella oleskelua ei ole erikseen kielletty, ja portitkin on ihan tarkoituksella jätetty auki, mutta siellä vierailu on täysin omalla vastuulla.

Positiivista Maltan nopeassa kasvussa on se, että se elää tässä päivässä. Sen historia on, paitsi 8000 vuotta menneisyydessä, ja foinikialaisten aikana, ja johanniittain ritarikunnan aikana, myös tänään, tässä ja nyt. Julkinen taide juhlistaa tätä päivää ja tämän päivän tapahtumia. Muistomerkit ovat tämän päivän pääministereille, ja tämän päivän tapahtumille. Parlamentin edessä on suuri patsas muistuttamassa vuonna 2015 pidetystä kansainvälisestä kokouksesta, jossa Välimeren alueen ja Euroopan johtajat kokoontuivat keskustelemaan maahanmuuttokriisistä. Covid-19 on saanut paitsi patsaan taudin uhreille, myös yhden mukaansa nimetyn puiston vankilan kupeeseen. Daphne Caruana Galizia, se murhattu toimittaja, on toki saanut muistokylttinsä näkyvälle paikalle, ja kokonainen kadunpätkä on omistettu naisiin kohdistuvan väkivallan uhreille siinä, missä viitisen vuotta sitten yksi nuori nainen raiskattiin ja murhattiin. Yksi patsas juhlistaa rantapromenadin avajaisia vain kymmenen vuotta sitten, ja toinen – no, osa patsaista on selitetty vain maltaksi, joten se menisi vain arvailuksi, enkä ole jokaista niihin kirjoitettua nimeä jaksanut hakukoneeseen kirjoittaa.

Mutta Suomessa, jossa suurmiehet saavat patsaita saa pääsääntöisesti vasta kuolemansa jälkeen, ja julkiset muistomerkit ovat ennemmin juhlistamassa jonkin aikoja sitten tapahtuneen tapahtuman historiallista muistopäivää kuin jotain mitä olisi tapahtunut tässä ja nyt, on virkistävää nähdä maa, joka rakentaa jälkipolville historiallista muistumaa nimenomaan tästä päivästä.

Tosiasia kuitenkin on, että olen nähnyt vain pienen osan Maltasta. Malta on pikkuriikkinen saari, pääsaaren ollessa Hailuodon kokoluokkaa, mutta niistä kolmesta viikosta, jotka saarella vietin, yli puolet olen vain lojunut sängylläni katsellen Netflixistä Young Sheldonia ja Monkia. Ne ovat juuri sopivan höttöistä flunssakatsomista, mutta ne käsittelevät suorastaan pöyristyttävän heikosti Maltan maantiedettä ja kulttuurihistoriaa. Monessa paikassa olin suunnitellut käyväni, haaveilin viettäväni jopa pari päivää Maltan pienemmällä toisella saarella, Gozolla, mutta se ei nyt toteutunut.

Sen voin kuitenkin sanoa, että jos saarelle koskaan palaan, niin lupaan ja vannon pysyväni kaukana St. Julianin kaupungista. Siellä on suurin osa saaren majoituskapasiteetista, hintaluokasta riippumatta, mutta mitään muuta sieltä ei sitten löydykään. Asuinrakennuksetkin ovat ovensuussa olevista avainlokerikoista päätellen lähes poikkeuksetta Airbnb:n tappamia. Tai, no, on siellä kasinoita (niitä, joiden hallitusta lahjovat omistajat murhaavat toimittajia), ja yökerhoja ja baareja ja loputtomasti pieniä terveydenhuoltoasemia jotka isoin kyltein mainostavat ihmisille nopeita ja anonyymejä sukupuolitautitestejä – mutta jos haluaa jotain muuta kuin viinaa ja uhkapelejä ja sukupuolitauteja, St. Julian on ympäristönä lähinnä luotaantyötävä. Se on juuri näitä kaupunkeja, jotka on rakennettu nopeasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, yhtään estetiikasta tai miellyttävyydestä välittämättä, ja on vain ja ainoastaan tympeä.

Onneksi majoituin ensimmäisen viikon jossain muualla, Hamrunin paljon elävämmässä, enimmäkseen intialaisten ja arabisiirtolaisten kansoittamassa kaupungissa, sillä jos olisin ollut koko ajan St. Julianissa, olisin vihannut saarta alusta asti. Ei niin, että Hamrunista St. Julianiin olisi enempää kuin neljä kilometriä matkaa. Malta on pieni, ja sen kooltaan pienen pienet kaupungit ovat käytännössä vain yhden suuren kaupungin kaupunginosia.

Sellainen oli Malta.