Olin loppukesästä mielenterveyskuntoutuksessa. Viikko täysihoidolla Kempeleessä, jopa kymmenen kilometrin päässä kotoa, oli tervetullutta vaihtelua elämääni. Kuntoutus pohjautui ensisijaisesti vertaistukeen, siihen, että juttelimme omista masennuksistamme toisten saman taudin tallomien kanssa, ja kerroimme omista tuntemuksistamme ja keinoistamme taistella mustaa mieltämme vastaan. Yksi kurssilaisista, muutamia vuosia minua vanhempi mies, kertoi ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli vastikään, muutamia viikkoja aiemmin, käynyt vaimonsa kanssa Krakovassa. Oli kuulemma ollut upea reissu, ja suunnilleen ensimmäinen kerta, kun masennuksen sumuverho oli edes hetkeksi yhtään raottanut hänen yllään, sen jälkeen kun tuo kirottu tauti oli asettunut hänen riesakseen.

Totta kai hänen kertomuksensa kuulosti korviini hieman naiivilta. Hän ihasteli kaupungin kauneutta, ja sen kahviloita, ja ravintoloita, ja kaikkea sitä sellaista, mitä nyt ensimmäisellä ulkomaanmatkalla ihastellaan. Jos ei ole koskaan ennen Keski-Euroopassa käynyt, niin onhan se jo itsessään maaginen kokemus. Osin kateellisenakin kuuntelin hänen ihasteluaan, ja pystyin jossain syvällä mielessäni vielä tavoittamaan sen nuoren Kimmon, joka ensimmäistä kertaa matkusteli ulkomailla. Ulkomaat olivat sellainen häkellyttävän kaunis, historiaa haviseva vanha maailma, jota aiemmin oli nähnyt vain elokuvissa. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta.

Minäkin toki kertoilin matkoistani siellä sitten. Tarinoita on kertynyt, ja tarinankertoja olen, joten voisin jaaritella reissuistani paljon pidempään kuin kukaan koskaan haluaisi kuunnella – mutta kerta toisensa jälkeen päädyin vain siihen, että Krakovassa en ole käynyt. Se on suunnilleen viimeinen niistä Keski-Euroopan keskeisistä turistikaupungeista, joka on toistaiseksi jäänyt väliin. Ainoa Puolan kaupunki, jossa olen käynyt, on Varsova, ja se on armottoman ruma, toisen maailmansodan ja neuvostososialismin ruhjoma kaupunki, eikä varmastikaan eduksi maalleen. Olin Puolallekin velkaa sen, että kävisin muuallakin kuin Varsovassa.

Joten nyt sitten tulin tänne. Että voin sitten palattuani kertoa, kun taas helmikuun alussa toiselle kuntoutusjaksolle menen, että minäkin nyt sitten kävin Krakovassa. Nyt sekin on nähty.

Siihen on syynsä, miksen ole Krakovassa koskaan aiemmin käynyt. Ne ovat pitkälti ne samat syyt, miksen ole koskaan Pietarissa käynyt (joka on asia, mitä olen monen monta kertaa joutunut selittämään matkoillani tapaamilleni venäläisille). Lyhyt versio: Krakova, kuten Pietari, on liian pohjoisessa. Pidempi versio: Krakova, kuten Pietari, on matkareiteiltäni syrjässä. Kumpikaan ei ole luontevia pysähdyspaikkoja, jos on matkalla Etelä-Eurooppaan.

Nytkin olen kiroillut aika paljon sen kanssa, että Krakova on ihan täysi pussinperä. Jos matkustaisin maitse Baltian halki, ja matkani pää olisi Itä-Euroopassa, Krakova voisi olla luonteva pysähdyspaikka. Mutta Pohjois-Saksasta tullessa olen tuijotellut juna- ja bussiaikatauluja tuntikausia, ja täältä ei oikein pääse mihinkään. Idässä on Ukraina, ja vaikka Lviv varmasti kaupunkina onkin hurmaava ja vierailun arvoinen, niin tällä hetkellä se ei ole mahdollinen. Pohjoisessa puolestaan on Slovakia, jossa on kauniita vuoria ja upea luontoa, mutta ei juurikaan pohjois–etelä -suuntaista julkista liikennettä. Krakovasta pääsee Slovakian halki bussilla Budapestiin, mutta se vie seitsemän tuntia. Tai sitten Krakovasta pääsee bussilla Wieniin, joka vie vielä vähän enemmän. Tai sitten Krakovasta pääsee junalla takaisin Tsekkiin, mistä tänne tulinkin. Pussinperä kuin pussinperä.

Mutta kaunis Krakova toki on. Vanha kaupunki on kiistatta Euroopan kauneimpia, eikä edes täysin turismin tukahduttama. Matkamuistokauppojen, rahanvaihtopisteiden ja ylihintaisten ravintoloiden lisäksi siellä on paikallisillekin jotain syytä olla. Verrattuna Prahan hirvittävään turistihelvettiin, Krakovan vanha kaupunki oli jopa miellyttävä. Ja vanhan kaupungin eteläpuolella olevat Krakovan vanhat juutalaiskorttelit, vanhaa kaupunkia hillitymmät mutta hyvinkin yhtä kauniit, ovat oikeasti elävät. Niissä kuulee enemmän puolaa kuin muita kieliä (ei niin, että osaisin erottaa tsekkiä ja slovakiaa äkkiseltään puolasta, tai välttämättä ukrainan länsimurteitakaan).

Erikoisinta Krakovassa on kuitenkin se, kuinka vahvasti sen turismiteollisuus on keskittynyt kaupallistamaan holokausia. Toki tämä on lähellä Auschwitzia, joka on jättänyt mitä synkimmän jälkensä ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan, mutta muutenkin, kun kaupungin matkaoppaita selailee, ne keskittyvät kerta toisensa perään toisen maailmansodan kauhuihin. Jopa Krakovan kaupunginmuseo tunnetaan Oskar Schindlerin museona, ja sitten kaikki matkailijat netissä pettyneinä valittavat, kuinka museossa hädin tuskin puhuttiin Schindleristä mitään, esiteltiin vain Krakovan muuta historiaa. Itse en siellä käynyt, joten en voi omakohtaisesti museon sisältöä kommentoida, mutta näin olen lukenut.

Kaupunki on myös täynnä holokaustin muistomerkkejä, jotka tällä hetkellä kaupungin juutalaiset (tai juutalaismieliset) ovat ottaneet tämänhetkisen Israelin politiikan propagandavälineiksi. Yhdelläkin torilla oli tyhjiä tuoleja, juutalaisten joukkotuhon muistomerkkinä, ja nyt niihin oli kaikkiin teipattu Hamasin vuosi sitten iskussaan ottamien panttivankien kuvia. Itse koin tämän vain ja ainoastaan surullisena: Mitään ei ole ihmiskunta oppinut. Kansanmurhasta toiseen me vain kuljemme. Joukkomurhaajien laji on homo sapiens.

En käynyt Auschwitzissakaan. Krakova on liian pohjoisessa, aurinko liian alhaalla, ja mieleni liian masentunut. Auschwitz ei ole hyvän mielen paikka, enkä muutenkaan tarvitse ihmisvihassani lisää todisteita siitä, että me olemme kauttaaltaan läpimätiä olentoja. Kävin sen sijaan parissa taidemuseossa, ja ylipäätään vain käveleskelemässä kaupungilla, nauttien aurinkoisista päivistä. Aurinko nousi taivaalle samalle korkeudelle kuin Suomessa lokakuun alussa. Ei tarpeeksi korkealle, että sateisina päivinä pysyisin hereillä, eikä edes niin korkealle, että keskipäivälläkään voisin tuntea kiven vierähtävän rinnaltani, mutta niin korkealla, että auringon paistaessa olen toimintakykyinen ja lyhyiden hetkien ajan jopa lähes onnellinen.

Toissapäivänä kävelin kadulla, ja huomasin kaikkien vastaantulijoiden olevan kauniita. Se on aina hyvä merkki. Mielialani ei rumenna maailmaa vastaamaan masentunutta ihmisvihaani. Ja eilen näin korkeassa havupuussa hyppelevät kaksi pähkinänakkelia. Se on kaunis lintu.

Krakova on ihan hyvä kaupunki.