Jalkoja väsyttää

Minulla on viimeiset viisitoista vuotta ollut aina tapana sanoa, että jalkani jaksavat mitä vain, ne ovat jäntevät ja pontevat, mutta lantiosta ylöspäin minulla ei ole yhtään lihaksia. Ne pari sormilihasta, jolla soitetaan pianoa ja naputellaan näppäimistöä, niissä on pikkuriikkinen häivähdys voimantapaista, mutta muuten lihaksistoni löytyy yksinomaan jaloista.

Tämä on totta nykyäänkin. Ei mikään ole sikäli muuttunut. Mutta nyt huomaan, että ne jalatkaan eivät jaksa mitä tahansa.

Tai, jos totta puhutaan, huomasin sen jo kaksi vuotta sitten, kun koronavuosien jälkeen taas lähdin maailmalle. Silloin olin vielä nykyistäkin huonommassa kunnossa, ja jo rinkan kantaminen oli alkumatkasta kuntoni rajoilla. Mutta se ei ollut yllätys. Olin maannut edeltävät kaksi vuotta masentuneena sängyssä, hädin tuskin huoneeni ovelle asti liikkuen. Liikunnallisina päivinä jaksoin kävellä keittiöön asti, parhaina ihan olohuoneeseenkin. Totta kai se väsytti, kun pakkasin 20 kiloa tavaraa selkään ja lähdin yhtäkkiä tallustamaan viidentoista kilometrin päivämatkoja,

Olin minä kuitenkin kaksi vuottakin sitten paremmassa kunnossa kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kun sanon, että makasin koronavuosina kaksi vuotta sängyssä, niin huonoimmat kuukaudet poislukien se toki sisältää lähes päivittäin tehdyt kuuden kilometrin kävelylenkit ja joitain parinkymmenen kilometrin pyöräreissuja. Kaksikymmentä vuotta sitten istuin illat tietokoneella pelaamassa ja päivisin kävelin kilometrin yliopistolle ja takaisin, jos sitäkään. Silloin, jos kävin kymmenen kilometrin pyörälenkillä, se oli lihaksilleni äärimmäinen rutistus, jonka jälkeen en jaksanut enää loppupäivänä kävellä. Mutta silloin olin kuitenkin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ehkä jalkalihakseni alkoivat valittaa nopeammin kuin nykyisin, mutta ne myös palautuivat paljon nopeammin. Ei ollut tarvetta pitää lepopäiviä jalkojen takia. Toki oli päiviä, joiden aikana piti ottaa vähän rauhallisemmin – esimerkiksi interrail-matkallamme veljieni lähdettyä toista päivää peräkkäin Innsbruckissa Alpeille vaeltamaan, minä jättäydyin suosiolla pitämään pyykkipäivää – mutta rauhalliset päivät eivät tarkoittaneet sitä, että lopettaisin oikeasti kävelemästä. Se vain tarkoitti, etten kävellyt ylös vuoristoon.

Olen ollut matkalla vasta viikon. Puhelimeni mukaan olen tämän viikon aikana kävellyt 83 kilometriä – joista kuusikymmentä viimeisen neljän päivän aikana Prahassa ja täällä Ostravassa. Se on ihan normaalia käveleskelyä matkoilleni. Ja tämä ei todellakaan suurimmaksi osaksi ole mitään erityisen reipasta kävelyä, ei, tästä vähintään kaksi kolmasosaa on hidasta tallustelua nähtävyyksiä, museoita tai pensaikossa piileskeleviä lintusia katsellen. Ei poikkea juuri mitenkään siitä, kun kotona ollessani käveleskelen ajatuksissani asuntoa edestakaisin läpi vuorokauden.

Kerrotaan kuvaus tämänpäiväisistä kävelyistäni täällä Ostravassa: Jalkani olivat jo aamusta hieman väsyneet, joten ihan oikeasti harkitsin raitiovaunulla matkustamista. Lopulta kuitenkin totesin, että ensimmäiselle pysähdykselleni syömään lounasta Dhaba Beasissa (oikein miellyttävä tsekkiläinen kasvisravintolaketju, jonka ravintoloissa olen aina käynyt Prahassa pysähtyessäni) on vain puolentoista kilometrin matka, joten sinne oli aivan sama kävellä. Välillä pysähdyin ottamaan valokuvia Ostravan uudesta kaupungintalosta ja bongaamastani vihertikasta. Ja kun ravintolaan olin kävellyt, niin päivän pääkohteeseeni – suureen vanhaan terästehtaaseen, joka on nykyisin osin museoitu, osin muutettu taidegallerioiksi ja vastaaviksi – oli enää vajaa kolme kilometriä. Tuntui hassulta hypätä raitiovaunuun niin lyhyttä matkaa varten. Etenkin, kun olin jo heti aamusta bongannut sen vihertikan, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Ei vihertikkoja voi nähdä raitiovaunun ikkunoista.

Joten kävelin tehtaalle. Kuljeskelin edestakaisin parin neliökilometrin aluetta, otin siellä valokuvia, tein lumiukkoja ja otin niistä valokuvia, ja ihastelin koko romanttisesti ruostunutta tehdaskompleksia kaikista mahdollisista kuvakulmista. Yritin jostain etsiä myös alueen päärakennusta, turisti-infoa, josta saattaisi päästä opastetulle kierrokselle, ja ostamaan liput korkeimman masuunin päälle rakennettuun näköalakahvilaan, joten kävelin aluetta ympäri ja ympäri ja ympäri, netistä löytynyttä karttaakin tuijottaen, enkä löytänyt mitään. Opastekyltit osoittivat kaikki lähinnä alueen ulkopuolelle, ja alkoi vaikuttaa siltä, että joku mielestään hauska varhaisteini on varmaan keppostellut opasteet vääriin suuntiin. Yhden betonikolossin seinälle oli nostettu alueen kartta, mutta jotenkin en silti onnistunut hahmottamaan sitä. Talot olivat väärän muotoisia ja väärissä paikoissa, ja mihinkään ei oltu merkitty, missä minä tällä hetkellä olen.

Lopulta, taas jo pari kilometriä ympyrää vaelleskeltuani, löysin vihdoin perille infoon. Olin kulkenut sen ohi jo pari kertaa, mutta kun infoa ei oltu merkitty ollenkaan kyltillä, jossa lukisi ‘info’, vaan sen sijaan kyltillä, jossa luki ‘pizza salami e peperoni’, en typeryyttäni ollut ymmärtänyt olevani perillä.

Valitettavasti vain opastetut kierrokset olivat ainoastaan tsekiksi, kuten olin odottanutkin, kun kerran olen paitsi turistisesongin, myös turistialueiden ulkopuolella. Ja masuunin päälle rakennettu näköalatasanne näytti tämänhetkisessä mielenterveydessä vain paikalta, jossa olisin maksanut rahaa saadakseni pahan ahdistuskohtauksen, joten jätin menemättä. Taidegallerian näyttelykin näytti ikkunan läpi olevan jokseenkin yhdentekeviä geometrisiä kuvioita, joita olen elämässäni ihan riittämiin nähnyt, joten päätin säästää senkin rahan johonkin innostavampaan.

Tässä vaiheessa järkevä ihminen olisi tietysti hypännyt vihdoin siihen raitiovaunuun ja matkustanut takaisin hostelliini, jalkani kun kerran olivat jo alkaneet protestoida jopa kivuliaasti – mutta ei. Lähdin kävelemään pidempää reittiä takaisin, koska se meni puiston läpi, ja joenviertä pitkin. Linnuntunnistusohjelmani lupasi, että siellä saattaisi pystyä näkemään pyrstötiaisen ja kuningaskalastajan, ehkä jopa nokkavarpusen, uivelon tai afrikanhanhen.

Näin puluja, sinisorsan, mustarastaan ja joitain lokkeja. Lenteli siellä myös joku haukka, mutta niin kaukana, ettei sitä voinut edes yrittää tunnistaa.

Lopulta kävelin (puhelimeni mukaan) 22 065 askelta, ja 15,77 kilometriä. Jalkoihini sattuu. Pohjelihakset ovat kovia ja jäykkiä, ja etureidessä jokin lihas tai jänne ottaa kiinni niin, että kävely hetkittäin vähän vihloo. Ja huomenna pitäisi taas heittää rinkka selkään ja seikkailla ensin täällä Ostravassa rautatieasemalle (alle kilometri), ja sitten Krakovassa rautatieasemalta majapaikkaani (useampi kilometri täysin uudessa kaupungissa). Ja jos käveleminen on raskasta ihan vain omaa kuuttakymmentä kiloani kannatellen, niin kahdenkymmenen lisäkilon kanssa se vasta onkin.

Tosin, jos viimeiseen kahteen vuoteen on uskominen, tämä on lähinnä alkumatkan ongelma. Kunhan jalat taas tottuvat käveleskelyyn, niin loppumatkasta päivämatkat vielä tuplaantuvat, eivätkä ne enää sitten tunnu missään. Senhän takia ne eivät viime vuosikymmenelläkään olleet koskaan väsyneet: kävelin ja pyöräilin töissä kymmeniä kilometrejä päivässä. Viidentoista kilometrin rauhallinen tallustelu pitkin Ostravan tasaisia ja loskaisia katuja olisi silloin ollut pelkkä lepopäivä.