Amber

Vajaa viikko ennen tämänvuotista lähtöäni, Amber saapui matkoillaan Ouluun.

Ensimmäisen kerran tapasin Amberin Lissabonissa. Satuimme majoittumaan samassa majapaikassa, joka oli hurmaavan sosiaalinen. Aamiaispöytiä oli ainoastaan yksi, jonka ääreen meidät kaikki laitettiin istumaan, ja omistajatkin istuivat siinä seuranamme, joten väistämättä ajauduimme juttelemaan niitä näitä. Totta kai puhelimme enimmäkseen Lissabonista ja Portugalista, mutta kaikista muistakin paikoista, joihin olemme matkoillamme päätyneet – ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, niin kuin jutellessa aina tapahtuu. Niiden parin päivän aikana tapaamistani ihmisistä Amber ei ole edes ainoa, joka on jäänyt kummittelemaan sosiaalisen mediani nurkkiin. Sitä majapaikkaa ei enää ole, tai ainakaan sitä ei enää Bookingista löydy, mutta kaikista majoituksista joissa olen koskaan yöpynyt, se on ehdottomasti yksi parhaista. (Vaikka toki sänky oli vähän kova ja huoneessa ei ollut lainkaan ulos avautuvaa ikkunaa ja äänieristyksestä ei ollut tietoakaan.)

En muista Amberista lopulta paljoakaan ensitapaamiseltani. Muistan, että hän oli pukeutunut jonkinlaiseen itäeurooppalaiseen perinneasuun, kertoi ostaneensa Ukrainasta Kiovan läheltä itselleen talon, kertoi pitävänsä möhkäkaloista yli kaiken (hän suositteli minua sen takia käymään Lissabonin akvaariossa), ja hehkutti Suomen talven pimeyttä ja kylmyyttä. Nämä ovat vain viisi sekuntia faktoja useamman tunnin keskusteluista. Kertoi hän toki jo silloin fanittavansa Lauri Tähkää ja esitteli osaavansa sanoa Suomeksi “anteeksi, puhutteko englantia”. Yritin kertoa hänelle, että ei se ole tarpeellinen lause Suomessa, sen kuin puhut vain – ja etenkään, älä teitittele, se on outoa – mutta niin vain hän sen lauseen vielä nytkin osasi ja sitä käytti.

Lissabonin jäätyä jo kauas taakse seurailin naisen seikkailuja Facebookin syötteessä, kun hän suunnilleen yhtä usein kuin minäkin kierteli maailmaa ristiin rastiin. Hänen matkansa toki ovat aina olleet omiani laajempia, sillä lentopelko ei rajoita hänen kulkuaan, ja aina järjestelmällisemmin suunniteltuja ja toteutettuja. Hän on niitä ihmisiä, jotka varaavat kaikki lennot ja kaikki majapaikat jo hyvissä ajoin ennen lähtöä, jota itse pitäisin lähinnä kahlitsevana. Aina silloin tällöin kommentoin jotain hänen päivityksiään, joskus niitä, joissa hän esitteli kissaansa (Kisumisu! Miumaumiumau! Pörpörpör!), ja joskus niitä, joissa hän oli joissain tutuissa paikoissa missä olen itsekin käynyt. Kerran, kun hän oli matkoillaan nopeasti pysähtymässä Turussa, vihjaisin hänelle, että Lauri Tähkällä olisi siellä samoihin aikoihin keikka, mutta sinne hän ei matkasuunnitelmiensa vuoksi silloin ehtinyt. Sen siitä saa, kun varaa kaikki liput etukäteen.

Tapasimme uudelleen ohimennen Helsingissä, kun Amber oli myöhemmin tullut Suomeen nimenomaisesti käymään Lauri Tähkän keikalla. Hän oli kertomansa mukaan tutustunut ensimmäisen kerran Tähkän ääneen, kun hän oli Suomen Lapissa katsellut televisiosta jonkin Disney-elokuvan suomenkielistä dubbausta, ja hän oli niin pitänyt äänestä, että oli googlannut miehen. Hän oli pitänyt miehen naamastakin, ja netistä löytämistään levytyksistä, ja alkanut ehkä ainoana amerikkalaisena miehen musiikkia fanittamaan. Silloin hän yritti houkutella minuakin mukaan keikalle, mutta a) en erityisemmin välitä Lauri Tähkästä (etenkään miehen soolotuotannosta), ja b) tämä tapahtui korona-ajan lopuilla, kun mielenterveyteni oli vielä pahasti helisemässä. En kokenut, että kannatti maksaa viittäkymppiä siitä, että pääsisin itkemään jonkin satunnaisen uusimaalaisen keikkapaikan vessaan pahan ahdistuskohtauksen kynsissä.

Ja nyt tapasimme taas. Nyt Oulussa.

On aina siistiä tavata kavereita satunnaisissa paikoissa. Jo se, että törmää sattumalta vanhaan ystävään Helsingin keskustassa on hienoa, puhumattakaan siitä, että järjestämme tarkoituksellinen tapaamisen jossain päin Eurooppaa, jossa satumme yhtä aikaa olemaan. Siinä paitsi saa iloisen jälleennäkemisen, myös todellisuuden hahmottamista ravistavan kokemuksen, kun yhtäkkiä eri maailmat kohtaavat. Maailmanmatkaajaminä kohtaa yhtäkkiä toisen minun jotain ihan toisaalta. Tai sitten, niin kuin nyt Amberin putkahtaessa Ouluun, maailmanmatkaajaminä löysi itsensä yhtäkkiä Oulusta, kotikaupungistani, jossa olen elämästäni asunut jo viitisentoista vuotta.

Viime kesänä jossain välissä kuljeskelin kamerani kanssa ympäri Oulua. Halusin yrittää nähdä kotikaupunkini turistin silmin. Aivan tietoisesti yritin löytää sisältäni Amberin, joka aina matkoiltaan ottaa jokaisesta pysähtymispaikastaan Facebookiin kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia sukulaistensa ja ystäviensä iloksi. Yritin pitää silmiäni auki, ja toistelin itselleni, “mitä Amber kuvaisi, jos olisi täällä”. En silloin tiennyt, että hän olisi kaupunkiin mahdollisesti joskus tulossa, tai ylipäätään Suomeen, emme pidä niin säännöllisesti yhteyttä. Ei hän nytkään kertonut minulle olevansa tulossa Ouluun ennen kuin oli jo matkansa aloittanut ja kaikki liput ja majoituksensa varannut. Mutta Amber oli ihminen, jonka olin nähnyt ennenkin julkaisevan kuvia tutuista ympäristöistä, sekä Suomesta että maailmasta, joten yritin ajatella, miten hän näkisi minulle niin tutun, ja suurimmaksi osaksi ankean ruman, Oulun kaikkialta eksoottista kauneutta etsivän kameransa linssin lävitse.

Ja onhan Oulussakin kauniita taloja. Kaupungintalo on kaunis. Keskustassa on siellä täällä yksittäisiä vanhoja puutaloja, ja joitain Puistolan kaltaisia yli satavuotiaita kivitalojakin. Tähtitorni Oulun linnan raunioilla on satulinnamaisen nätti. Joitain ihan edustavia funktionalistisiakin taloja löytyy sieltä täältä. Ja onhan se Toripolliisi kiva patsas. Kyllä se maamerkiksi kelpaa.

On vaikeaa olla turisti kotonaan. Onneksi Amber siis tuli nyt. Minun ei pitänytkään enää yrittää keksiä, mitä Amber valokuvaisi, minä pystyin katsomaan vierestä. Mitä pystyin katsomaan hänen somensa kuvavirrasta, mitä kaikkea hän oli etsimeensä hakenut sillä aikaa kun minä vielä palailin isänpäivän vietosta, ja kun kävimme kävelyllä, minä pystyin vierestä katsomaan, mistä hän nappaili kuviaan kun talojen tai patsaiden ohi kävelimme.

Päivä oli harmaa ja ankea, ja mielialani marraskuinen. Olin iloinen jälleennäkemisestä, mutta niin syvällä masennukseni syövereissä, että se tuskin näkyi ulospäin. Kun hän hehkutti Suomen marraskuuta, toki pystyin itsekin näkemään, että onhan luontokin kaunista. Jäisen hyhmän peittämä meri kuolleiden puiden ympäröimänä, yksittäisen sinisorsan pestessä itseään rantakivikolla pystyyn mädäntyneen kaislikon keskellä – on siinä kauneutensa. Se on sellaista karismaattista rumuutta, jota olen aina ihastellut kaikkialla, hylätyissä rakennuksissa, metsään unohtuneissa autonraadoissa, tai kuivatun joenuoman pohjalta pitkistävissä ruosteisissa polkupyöränjämissä. Jos vain saisin aivoni uskomaan sen, minkä järkeni yrittää minulle vakuuttaa, voisin ehkä pitääkin marraskuusta.

Totta kai sanoin Amberille, että tyhmä amerikatar, älä tule Suomeen marraskuussa. Pelkkä masokisti olet. Tulisit milloin tahansa muulloin. Jos pidät kylmästä ja pimeästä, niin tammikuussa niitäkin olisi enemmän. Mutta totta kai se oli leikillistä puhelua, osittain paitsi muistuma omasta kaamosmasennuksestani, myös opittu kulttuurinen rooli. Suomalaisten pitää väheksyä ja vihata marraskuuta. Ikävistä ikävin, Miljoonasadekin laulaa, ja kaipuun kaljakori. Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu.

Satoi tihkusadetta, ja olin huolissani Amberin ohuesta puuvillaisesta paidasta. Kohta hän saisi kuolemantaudin. Koronakin on taas lähtenyt kiertämään. Taisin itsekin taas sairastaa sen pari viikkoa sitten. Mutta kerroin hänelle tarinoita Oulusta. Kerroin ‘Oulun pammauksesta’, joka räjäytti Oulun linnan ruutitynnyrit 1700-luvun lopulla, kerroin kulttuuripääkaupunkivuodesta 2026, joka on sulkenut nyt kaikki paikat ja laittanut jokaisen maiseman remonttiin, kerroin tiernapoikaperinteestä (blackface, Betlehemin lastenmurha ja tsaari Aleksanteri toisen ylistys), ja harmittelin hieman hukassa ollutta englantiani.

Niin kuin kunnon turisti, hän osti poronlihaa kauppatorilta ja kyseli, mistä löytää tervalikööriä. Kerroin hänelle, että tilastojen mukaan suomalaiset syövät poronlihaa keskimäärin 400 grammaa vuodessa – eli käytännössä me emme sitä syö – ja että lapsenakaan en sitä juuri syönyt, koska Tsernobyl saastutti Pohjois-Suomen jäkälät ja sitä ei lapsille suositeltu, mutta ei se häntä haitannut. Hän halusi Suomessa syödä poronlihaa. Kuulemma se on hyvää.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa, kertoi lentävänsä seuraavana päivänä Puolaan, ja halasimme hyvästiksi. Esitin, että halaaminen on mielestäni vähän vierasta ja outoa, koska se kuuluu suomalaisen miehen stereotyyppiin ja hän sitä odotti – ja helposti pystyn halaamisen vierauden vielä teinivuosieni kömpelistä muistoista kaivamaan – ja sitten hän meni.

Käveleskelin Rotuaaria pitkin kotiin, katselin ympärilleni, vilkaisin Rotuaarin palloa ja esiintymislavaa, ja mietin, että nyt on Oulu nähty. Kesällä tämä on ihan kivakin kaupunki.

Pimeään aikaan olen mieluummin jossain muualla.

Matka on taas alkamassa.