Jo ennen lähtöäni katselin, että minulla on pieni kenkäongelma. En ole ostanut uusia kenkiä useampaan vuoteen, ja molemmat mukaani ottamat kengät ovat palvelleet jalkojani varovaisestikin arvioiden pitkälle toista tuhatta kilometriä. Ne ovat vielä enimmäkseen ehjät, ja ne ovat molemmat edelleen vedenpitäviä (ainakin lätäköiden läpi kävellessä), mutta kyllä niiden pohja alkaa jo kovettua ja takaosat hapertua. Korkeavartisista vaelluskengistäni yksi kengännauhojen pidikkeistä on irronnut jo pari vuotta sitten, ja olen opetellut pyörittelemään vesemman kengän nauhoja moneen kertaan samoista lenksuista, että saan sen solmittua kiinni. Lisäksi on vain ajan kysymys, milloin kummastakin kenkäparistani kengännauhat katkeavat.

Ne ovat molemmat kuitenkin edelleen ihan kelpoja kenkiä kävelemiseen. Käveleminen tuntuu ihan mukavalta, pitkäkään tallustelu ei satu jalkapohjiin, eikä nilkka lähde muljahtelemaan vääriin suuntiin. Jo parinkymmenen vuoden ajan olen ostanut kaikki kenkäni retkeilykaupoista, enkä ole kahteenkymmeneen vuoteen ostanut yhtään kenkää, jonka normaalihinta olisi ollut alle kahdensadan euron, vaikka ne toki useimmiten aina vähintään 50 % alennuksella olen poistomyynnistä ostanut. Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, ja jos hyvästä kävelykengästä parikin sataa maksaa, niin se ei lopulta ole kovin montaa senttiä käveltyä kilometriä kohden.

Mutta ainakin matalampivartisemmat kenkäni ovat nyt selvästi viimeisellä maailmanmatkallaan. Kotiinpaluun jälkeen ne jaksavat enintään palvella enää yhden kesän, kunnes vihdoin taitaa olla viimeisten jäähyväisten aika, ja hyvin palvelleet kenkäystävät haudataan sekäjäteastian harmaaseen kitaan. 

Kotiinpaluun on kuitenkin vielä toista kuukautta, joten olen pitänyt silmiäni auki, jos jostain löytyisi kengilleni uudet kengännauhat. Kengännauhojen löytäminen ei olisi mikään ongelma Suomessa – sen kun menisin samaan Partioaittaan mistä olen kengätkin ostanut – eikä missään Keski- tai Itä-Euroopassa. Ne toimivat niin kuin Suomikin. Nissä on suuria ostoskeskuksia, ja massiivisia hypermarketteja, jotka toimivat enemmän tai vähemmän itsepalveluperiaatteella. Sen kuin etsin sen hyllyn, jossa on kengännauhoja, nappaan sopivannäköiset, kävelen tiskille ja maksan.

Italia sen sijaan on perinteisempi palveluyhteiskunta, jossa kaupat ovat pieniä, niitä on paljon, ja suuri osa tavaroista ostetaan toreilta. Ostoskeskuksista ei ole tietoakaan, ja mistään hypermarketeista ei ole kuultukaan (ainakaan kaupunkikeskustoissa). Catanian massiiviset päivittäismarkkinat, jotka leviävätvielä korttelikaupalla läheisiä katuja pitkin joka suuntaan kaupunkia, on muistuma siitä, millaista ostosten tekeminen on ollut kaikkialla vielä sata vuotta sitten. Suomen pienet torit myyvät nykyään lähinnä vain ruokaa, ja vieläpä enimmäkseen valmisruokaa ravintolateltoissa, ja sitten siinä on jokin yksittäinen ulkomaalaisen pyörittämä koju, jossa myydään juntteja huumoripaitoja tai koruja – mutta Catanian tori leviää hehtaarien alueelle, täynnä kaikkea mitä voi kuvitella. Toki suurelta osin hedelmiä ja vihanneksia, ja paljon on tarjolla vaatteita, mutta saa sieltä myös ompelutarvikkeita (tai ompelupalveluakin, jos sellaista tarvitsee), pienelektroniikkaa, piraatti-dvd:itä, koruja – ja jos kärsivällisesti jaksaa käydä kojuja läpi, niin lopulta jopa kengännauhoja.

Kengännauhat olivat yhdessä epämääräisessä krääsälaatikossa, johon oli heitelty vähän kaikkea muutakin, mutta siellä niitä oli. Valitettavasti vain väärän värisiä ja väärän kokoisia kengännauhoja, mutta löysin sentään jotain. Ne olivat lähinnä valkoisia lenkkarinnauhoja, sellaisia leveitä ja littanoita, mutta minun kenkäni nauhat – ja nauhojen reiät – ovat sellaiset ohuemmat, juhlakenkämalliset. En toki odota löytäväni juuri samanlaisia, se olisi epätodennäköistä, etenkin kun kengännauhojeni sävy on harvinainen tummanharmaa. Mutta kyllä uusien nauhojenkin pitäisi sentään vähän sointua kenkiini. Mustat voisivat olla ihan hyvät, tai ruskeat, mutta valkoiset eivät ole missään tapauksessa mahdolliset.

Toki olisin voinut ottaa puhelimestani selville, mitä kengännauha on italiaksi (lacci delle scarpe, sanoo Google Translate), ja kysellä vastaantulijoilta mistä sellaisia voisi löytää. Mutta valitettavasti tämä on Italia, joten se olisi vain turhauttavaa. Sillä, kuten olen tänne blogiinikin tainnut pariinkin otteeseen kirjoittaa, italialaiset ovat ystävällisiä ihmisiä, jotka mielellään neuvovat toisiaan, mutta joille neuvominen on vain sosiaalista small talkia. Ohjeiden ei ole tarkoituskaan olla totta. Näyttää aina siltä, että parasta viihdettä italialaisille on se, kun yksi ihminen kysyy tietä jonnekin, ja sitten ympärille kerääntyy seitsemän ihmistä, jotka alkavat keskenään kinastelemaan siitä, minne täytyisi  mennä. Ja, mikä tärkeintä, kenelläkään heistä ei ole aavistustakaan. Eli voisin toki kysyi italilaisilta, mistä kengännauhoja löytyy, ihan vain, koska italialaiset tykkäävät, kun heiltä kysytään asioita, mutta ei se kengännauhojen löytämiseen auttaisi yhtään.

Kävin toki myös muutamissa kenkäkaupoissakin katsomassa. Ilmeisesti kengännauhat ovat italiassa jotain, jota tykätään varastaa, sillä kaikissa kaupoissa kengännauhat on piilotettu kassan taakse, joten päästäkseni niihin käsiksi minun täytyi niellä intoverttiyteni ja suostua puhumaan asiakaspalvelijoille. Ja sitten vielä tuottaa heille pettymys, sillä kengännauhat ovat kaikki väärän värisiä ja muotoisia, ja jättää ne ostamatta. Onneksi Italia ei sentään ole ihan kunnon kehitysmaa, joten täällä sentään pääsee kaupasta helposti ulos, vaikkei ostaisikaan mitään. Kukaan ei jää tukkimaan ulospääsyä tai syyllistävästi tinkimään tuotteiden hintoja alemmas, toisin kuin vaikka Intiassa tai Marokossa, ihan kuin syy sille, etten osta mitään olisi se, että tavarat ovat liian kalliita, eikä se, että ne ovat rumia ja minä en tarvitse niitä. 

No, kengännauhoilla ei ole välttämättä kiirettä. Kenkäni nauhat ovat kuin Italian tulivuoret: joskus ne taas purkautuvat, mutta onko se heti huomenna vai vasta tuhannen vuoden päästä, sitä on vaikea tietää. On hyvin mahdollista, että vaikka kengännauhani ovatkin rispaantuneet keskivaiheiltaan ja niiden sisäosat ovat kerääntyneet pallomaisiksi kovikkeiksi ihan vääriin paikkoihin, niin tästä huolimatta ne kestävät käyttökelpoisina vielä elokuuhun asti. Eivät kengännauhat ole vielä edes esteettinen ongelma. Ei ainakaan siihen verrattuna, että kengät itsessään alkavat muutenkin jo näyttää vähän littaantuneilta ja epämuodostuneilta. Ihan kuin niillä olisi kävelty jo viisi vuotta ja satoja ja taas satoja kilometrejä.