Serbialla on imago-ongelma. Kun kävin Romaniassa, mietin kerjäläisiä, mietin rasismia, mietin Ceaucescun ajan laittomia abortteja (luin Wikipediasta, että Ceaucescun kuoltua Romaniassa tehtiin kolme aborttia jokaista syntynyttä lasta kohden). Mutta Serbia? Kun minulle sanotaan Serbia, minä mietin kansanmurhaajia, ja minä mietin järjestelmällisiä joukkoraiskauksia. Serbia on Euroopan lähihistorian narratiivissa 1990-luvun Natsi-Saksa, äärimmäinen paha, syypää kaikkeen siihenkin, johon se ei oikeasti ole syypää.

Kun katson kadulla vastaani käveleviä ihmisiä, en voi olla ajattelematta jokaisen yli nelikymppisen kohdalla, että tuokin on ollut mukana siinä sisällissodassa. Mitä kauheuksia he ovat nähneet, mitä kauheuksia he ovat kokeneet — ja mitä kauheuksia he ovat tehneet? Millaisia demoneja he kantavat sisällään? Heräävätkö he joka yö painajaisiin, itkevätkö he humaltuessaan hirveyksiin hukkunutta nuoruuttaan?

Ei sota tietenkään enää missään näy. Netin matkaoppaissa mainostetaan, että jos kulkee tarpeeksi syvälle Belgradin lähiöihin, niin siellä pitäisi vielä olla Naton pommitusten raunioittamia taloja — mutta makaaberi tuhoturismi lähihistorian järjettömyyksiin ei välttämättä ole se minun juttuni. Haluan tietää, mitä muuta tämä maa on kuin se sotansa, sillä johan tänne on jo kasvanut ensimmäiset aikuisetkin jotka ovat syntyneet Naton pommitusten jälkeen.

Millainen siis Serbia on? Belgrad on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin paikat. Kaunis keskusta, pitkä kävelykatu, H&M, MacDonalds, KFC, iso ostoskeskus jossa on Tommy Hilfiger ja Zara ja Desigual, kirkkoja ja linnoitus. Matkailijalle positiivisesti kaikki puhuvat englantia ja kortilla voi maksaa joka paikassa, ja etukäteen pelkäämäni kyrillinen kirjoituskin rajoittuu lähinnä vain virallisiin teksteihin. Ei tunnukaan siltä kuin olisin taas alle kouluikäinen, lukutaidoton pikkupoika, jolle kirjoitusmerkit ovat vain salaperäisiä taikasymboleita, vaan tuntuu vain tavalliselta matkailijalta, joka yrittää epätoivoisesti löytää teksteistä edes yksittäisiä tuttuja sanoja joihin tarttua. Belgradissa voisi helposti unohtaa, että tätä kieltä ainakin virallisesti kirjoitetaan kyrilisillä aakkosilla. Ja silloinkin kuin kyrilisiä kirjaimia käytetään, ja sille on matkailijalle väliä, alla tai vieressä on usein sama teksti englanniksi.

Kun saavuin bussilla Belgradin bussiasemalle, silloin tunsin palanneeni taas kehitysmaahan. Asema oli ankea ja betoninen, niin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, mutta heti bussin portaitten alla oli ihmisiä jonossa repimässä minua takseihin. Yksi ei ei riittänyt, toinen houkutteli paikalle vain toisen taksikuskin, ja samaan aikaan yli-innokas kantaja yritti saada minua asettamaan reppuani hänen maksulliseen nokkakärryynsä. Miksi ihmeessä minä haluaisin, että joku kantaa reppuani nokkakärryllä? Minulla ei ole edes rinkka mukana, sen jätin tämän reissuni ajaksi Budapestiin.

Kun vastaan vielä tuli nuoria miehiä kainalosauvoilla hyppien, ja muitakin alaraaja-amputoituja jollaisia harvemmin rauhaisan lähihistorian maissa näkee, minä hetken ajan mietin tulleeni oikeasti mielikuvieni entiseen Jugoslaviaan. Mutta se kesti vain hetken. Ankeaa oli vain bussiasema, mutta sellaisia ne ovat Pariisissa, Roomassa ja jopa Wienissäkin. Bussiaseman ulkopuolella hämmentävää oli se, että olin palannut jouluun.

Joulu jatkuu monin paikoin pitkälle tammikuuhun, Roomassakin jouluvalot ilmestyivät katukuvaan vasta pari päivää joulua ennen ja pysyivät joka paikassa helmikuulle asti, ja muistan kuinka sekä Miskolcissa 14 vuotta sitten ja Laroque-des-Alberesissä seitsemän vuotta sitten jouluvalot olivat paikoillaan läpi vuoden, mutta vain suurimman osan ajasta pimeinä. Mutta täällä vastaani kulki joulupukkeja, jotka yleensä on rajattu tiukasti joulun ympäristöön, ellei peräti vain joulukuun kuudenteen, Pyhän Nikolauksen päivään. Amerikkalaiset joululaulut raikasivat kaiuttimista, kohta kahden viikon tauon jälkeen kun unkarilaiset niihin jo ehtivät kyllästyä, ja kaikkialla oli melkein jouluisempaa kuin itse jouluna (vain lumi ja pakkanen puuttuivat).

Ei se minua loputtomasti hämmentänyt. Toki suomalainen venäläisen joulun tuntee kun sellaisen näkee (tai kai se ortodoksinen oikeaoppisesti on), mutta kun joululle kerran oli jo sanonut hyvästit, niin sen yllättävä paluu vain viiden tunnin bussimatkan päässä pääsi hieman huvittamaan. Jos oikein tykkää joulusta, niin sopivasti maailmaa kiertämällä sitä voi optimoida jatkumaan ja jatkumaan. Voi aloittaa ihan Suomesta, jossa joulukoristeet tulevat kauppoihin ja joululaulut alkavat raikaamaan jo tukevasti lokakuun puolella, ja sitten matkustella joulun toisensa perään pitkin Eurooppaa. Etenkin Serbiassa ne pukit näyttivät kovin tutuilta, ihan samanlaisilta jouluperinteiltä kuin Nyky-Suomessakin, niin ei pidä joutua ihmettelemään italialaisten Befana-noitia tai espanjalaisten itämään tietäjä -kulkueita.

Kävelykadulla oli myös lukuisia ilahduttavan hyvätasoisia katumuusikkoja. Kaukana ne Cluj-Napocan kahta nuottia mukamas soittavat kerjäläiset, täällä hanuristit vetivät virtuoosimaisia sooloja ja kaunisääniset laulajattaret kaunistivat säestämättöminä iltaa surumielisen kuuloisilla balladeilla. Tietysti se yksi ja ainoa sotaan liittymätön asia, jonka tästä alueesta olen tiennyt, on ollut alueen voimakas ja tunnelmallinen musiikkikulttuuri, jota Emir Kusturica on elokuvissaan (ja musiikkiprojekteissaan) tuonut maailman tietouteen, ja olinkin ilahtunut, kuinka katumuusikkojen musiikki edusti myös sitä äänimaailmaa. Kyllä he tietysti soittivat myös Knocking on Heaven’s Dooria ja Hotel Californiaa, mutta ne ovat yhtä kiinteä osa länsimaista kaupunkia kuin se H&M tai Burger King, joten ei niihin sen kummemmin jaksa kiinnittää edes huomiota.

Kun kävelykeskustasta siirtyi etäämmäs, siellä alkoi näkyä menneen vaurauden jälkiä. Hylättyjä ja unohtuneita laivoja Tonavan rannassa, betonisia ravintoloita, jotka ovat 30 vuotta sitten olleet varmasti olleet vauraiden ja eliitin suosikkeja, mutta nyt ovat vain surullisesti rappeutuneita. Yksityiskohdista näkee, että elämä on taas palautumassa, rappioituneiden laivojen keskelle on noussut ja on nousemassa uusia ja hienoja ravintola- ja majoituslaivoja, mutta jossain välissä on ollut musta aukko. Nykytaiteen museossa salakuuntelin joidenkin yksityistä opastuskierrosta, josta kuuntelemani osuus keskittyi lähinnä siihen, kuinka museo on ollut vuosikymmeniä lähinnä unohdettuna, varattomana ja heitteillä, ja kuinka se ihan vastikään on remontoitu taas käyttökuntoon.

Mutta se museo loi uskoa Serbian tulevaisuuteen. Belgradin nykytaiteen museo on kriittinen Serbian lähimenneisyyttä ja nykypäivää kohtaan. Siinä missä muualla törmää historiantulkintaan, jonka mukaan 1990-luvulla Serbit ihan vain viattomina ja kiltteinä elivät omaa arkista elämäänsä kunnes Naton terroristit tulivat ja ihan syyttä suotta pommittivat pikkulapsia, taidemuseossa oli objektiivisempi tulkinta maasta sodan jaloissa (ei kai sodat ole kansakuntien syytä, olivat ne sitten aloittajia tai altavastaajia, sodan uhreiksi kaikki lopulta päätyvät), ja äärimmäisen korruptoituneesta yksityistämisaallosta. Sellaisesta, jossa tehtaat ja maatilat hankitaan itselle vääryydellä ja valheella, ja sitten vain myydään lihoiksi nopeiden kertavoittojen toivossa, minkäänlaisesta jatkuvuudesta välittämättä. Sellaisesta yksityistämisestä, josta syntyy romahtaneita valtioita ilman tulevaisuutta, ei sellaisesta lähinnä vain vähän harmittavasta ja turhasta ulkoistamisvimmasta kuin mistä Suomessa on viimeiset vuosikymmenet kärsitty.

Mutta Belgrad on helppo. Olen nyt jo monta päivää, ja monen monta tuntia, yrittänyt suunnitella itselleni toteuttamiskelpoista matkasuunnitelmaa entisen Jugoslavian alueelle, ja toistaiseksi olen saanut selville lähinnä sen, että Kroatiassa on helppo matkustaa, ja että Belgradista pääsee bussilla mihin vain. Mutta jos sattuu olemaan Belgradin ulkopuolella, ja jos sattuu haluamaan matkustaa itä-länsi -suunnassa vaikkapa Makedoniasta Montenegroon, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Kahdensadan kilometrin matkoihin luvataan menevät kahdeksan tuntia, kolmenkymmenen kilometrin matkoihin tunti, eivätkä nämä edes sisällä pitkiä jonotuksia rajoja ylittäessä. Täällä pitäisi matkustaa lentokoneella, tai omalla autolla, ja ilman minkäänlaista aikataulua.

Nyt olen Nišissä, jonne tulin lähinnä siksi, että ylipäätään onnistuin keksimään, kuinka tänne pääsee, ja kuinka täältä pääsee pois. Yhden illan oleskelun perusteella tämä on taas niitä kaupunkeja, johon ei kenelläkään oikein ole mitään syytä koskaan tulla, ellei sitten satu tänne syntymään tai täältä työtä saamaan, mutta onhan näitäkin mielenkiintoista aina nähdä. Ainakin täällä on vielä kolmekymmentä vuotta vanha autokanta ja kaupunki on rappeutunut ja likainen niin kuin Miskolc neljätoista vuotta sitten.

Itse asiassa joiltain osin tunsin täällä enemmän palanneeni nuoruuteni Miskolciin kuin varsinaisesti itse Miskolcissa.

Mutta matka on vasta aluillaan. Tuskin tulen mihinkään erityisen ihanaan paikkaan päätymään, vaikka muutamia potentiaalisesti hurmaavia olenkin alustavaan matkasuunnitelmaani yrittänyt noukkia (mikäli niihin on jotenkin mahdollista päästä). Päädyin mihin päädyin, tein mitä tein, niin sen voin kuitenkin jo nyt sanoa, että näiden päivien jälkeen kun ajattelen entistä Jugoslaviaa, tulen miettimään muutakin kuin kansanmurhia ja ihmiseläimen syvintä julmuutta.