On yllättävän paljon asioita, joita matkoilla huomaa vasta palattuaan. Palasin koti-Eurooppaan, ja totesin, etten ollut Marokossa edes ajatellut joitain hyvinkin olennaisia huomioita. Kuten sitä, että siellä ei ollut sähköpotkulautoja.

Totta kai moni asia jäi huomaamatta siksi, että odotin pahempaa. Odotin Intiaa, odotin Tansaniaa, mutta sainkin hyvin eurooppalaisen maan. Mutta silti, kun palasin Espanjaan, en voinut olla huomaamatta, kuinka mukavaa onkaan käydä kaupassa, jossa saa rauhassa katsella tuotteita ilman että kukaan tulee heti ensimmäisellä sekunnilla tyrkyttämään ja pakkomyymään joka ainoaa esinettä, jota edes hetken ajan vilkaisen. Sen vuoksi en ostanut Marokosta lainkaan matkamuistoja. Aggressiiviset kaupustelijat ajoivat minut tiehensä.

Cadizissa huomasin myös, kuinka tylsiä Marokon kaupungit lopulta olivatkaan. Tanger, Rabat ja Casablanca olivat hyvin mukavia kaupunkeja, mutta eihän niissä kovinkaan paljon tekemistä ollut. Cadiz on paljon, paljon pienempi kuin pieninkään noista kaupungeista, mutta silti siellä oli heti paljon helpompi keksiä ohjelmaa päiviin. Kauniita puistoja käveleskeltäväksi, museoita kierrettäväksi, historiallisia maamerkkejä katseltavaksi – ja ennen kaikkea, se oli kokonaisuudessaan siisti ja miellyttävä. Marokossa oli siellä täällä yksittäisiä nähtävyyksiä, yksittäisiä palatseja, yksittäisiä linnoja, yksittäisiä moskeijoita ja yksittäisiä näköaloja, mutta niiden välillä ei ollut mitään. Museot olivat pieniä ja huonoja, ja ne perustuivat lähes yksinomaan vain seinillä lukeviin teksteihin eivätkä niinkään näytteillä oleviin esineisiin. Näin Marokossa joitain vaikuttavimpia roomalaisia mosaiikkeja, joita olen koskaan nähnyt, mutta ne olivat museoissa, joissa ei sitten ollutkaan juuri mitään muuta nähtävää. Maan kansallinen taidemuseo Rabatissa kalpenee kooltaan Oulun taidemuseolle, ja vaikka joitain kauniita ja mielenkiintoisia töitä esittelikin, näytteillepano oli niin yhdentekevää, että jos museossa kuraattoria ylipäätään oli, niin palkkaansa hän ei ollut ansainnut.

Yksinkertaisesti sellaiselle turistille, joka haluaa matkalleen tekemistä, näkemistä ja kokemista, Marokon kaupungeilla on hyvin vähän tarjottavaa. Paitsi silloin, jos on Marrakeshissa ja tykkää ihan hirveästi kameliratsastuksesta ja mönkijäajeluista. Niitä siellä pääsee tekemään. Itse asiassa mitä tahansa Marrakeshissa haluaisi tehdäkin, niin kameliratsastus ja mönkijäajelu on pakkoliitetty siihen kytkykauppana mukaan. Ai haluat nähdä vesiputouksen tai kauniin, historiallisen kaupungin – okei, heti kunhan ratsastat vähän kamelilla ja pöllyytät autiomaan dyynejä mönkijällä, niin sitten pääset. Muuten et.

Ylipäätään Marokon näkemys turismista muistutti minua kovasti Intian vastaavasta. Aivan kuten kauppaan kävellessä, nähtävyyksillekin tullessa minuun takertui heti kiinni ihmisiä, jotka alkoivat kertoa minulle minne mennä ja mitä nähdä. Älä sinne mene, he sanoivat heti kun halusin katsoa jotain mielenkiintoista yksityiskohtaa, tuolla on kaunis maisema, sinne sinä haluat mennä. Ja jos en totellut, kohta tuli toinen ja kolmaskin kertomaan, että missä minä oikeasti haluan kävellä, koska siellä on kaunista. Ajatus siitä, että kokonaisuus voisi olla mielenkiintoinen, eikä ainoastaan se yksi paras näköala, ei vaikuta käyneen heillä edes mielessä. He elävät kuin Instagramin matkailija-influenserit, jotka matkustavat vain ottaakseen sen yhden täydellisen valokuvan siinä yhdessä täydellisessä paikassa. Muulla ei ole väliä.

Onhan Suomikin toki täynnä niitä lähinnä vanhemman sukupolven oikeistopoliitikkoja, jotka kaikin tavoin vastustavat kaikkia pyrkimyksiä tehdä kaupunkikeskustoista eläviä ja mukavia. Ihmisiä, joiden mielestä keskustat ovat vain autoiltavia läpikulkualueita matkalla ostoskeskuksiin. Uskon, että Marokossa on hyvin samanlainen kulttuuri tässä suhteessa kuin Suomessakin. Islamilainen versio protestanttisesta moraalista: jos ei työtä tee, ei saa tehdä mitään muutakaan. Hyvin vietetty vapaa-aika on kotona vietettyä aikaa, mieluiten Raamattua (tai Koraania) lukien. Ravintoloissa syöminen on turhaa, itsehän se ruoka pitäisi tehdä. Ulkona on vain huonot ihmiset ja ehkä rikkaimpien joutilas luokka.

Asenne näkyi myös ravintoloiden asiakaspalvelussa. Ei Marokko mikään sosialistinen maa ollut, asiakaspalvelijat olivat sentään palvelemassa asiakkaita eikä toisinpäin. Jos palvelu jäi saamatta, se ei johtunut siitä, etten nöyristellyt tarjoilijan edessä tarpeeksi. Ei se ollut Tansania. Ihmiset osasivat yhteenlaskun alkeet. Mutta muuten asiakaspalvelussa täytettiin kyllä vain ja ainoastaan palvelun absoluuttinen minimi.

Sisäänheittäjät kyllä hymyilivät ja puhuivat ystävällisesti, ja heti, jos ruokalistaa edes vilkaisi, he olivat minussa kiinni aivan kuten kauppiaat ja nähtävyyksien turistioppaat (oikeat tai huijarit), mutta sitten kun astuin ravintolaan sisään ja istuin pöytään, sitten minut suunnilleen unohdettiin. Joku käväisi nopeasti heittämässä ruokalistan suunnilleen minun eteeni, tai ainakin jonnekin päin pöytääni, ja vauhtiaan hidastamatta käveli pois. Täydellinen katsekontaktin puute menee ihan vain kulttuurierosta, eivätkä Euroopankaan tarjoilijat aina jaksa hymyillä – mutta en ole koskaan ennen ollut kulttuurissa, jossa tarjoilija kesken tilauksen vain lähtee mitään sanomatta pois ja palaa vasta ruuan kanssa. Tarkoitukseni oli toki tilata muutakin kuin alkupala, ja ehkä jotain juotavaakin, mutta okei, kaipa sen ehtisi myöhemminkin. Siis mikäli tarjoilija malttoi pysähtyä kuuntelemaan minua edes ruokaa tuodessaan, sillä sen jälkeen kun ruoka oli pöydässä, tarjoilijasta ei näkynyt enää jälkeäkään. He parhaansa mukaan välttelivät minkäänlaista katsekontaktia, joten saadakseni heidän huomionsa minun piti kävellä heidän luokseen, heiluttaa käsiäni näkyvästi ja kovaäänisesti puhua niin, että he eivät voineet teeskennellä minun puhuvan kenellekään muulle. Maksaminenkin tehtiin tiskille. Sitä varten oli turha yrittää saada tarjoilijaa pysäytettyä. Missään välissä ei tervehditty, eikä sanottu ole hyvä, hyvän ruokahalun toivottamisesta puhumattakaan.

Mutta en valita. Ruoka tuli. Nälkä lähti. Ja mikä parasta, minun ei pitänyt todellakaan miettiä, tulisiko heille jättää juomarahaa vai ei. Jos ei ole palvelua, ei ole mitään mistä maksaa. Ei niin, että jättäisin juomarahaa missään muuallakaan, ellei parinkymmenen sentin pyöristyksiä lähimpään tasaeuroon lasketa.

Marokossa tuli selväksi, että ne, jotka työskentelevät ravintoloissa, eivät ole koskaan käyneet ravintolassa itse. Ja ne, jotka suunnittelevat turisteille ohjelmaa, eivät ole koskaan matkustaneet itse. Se on merkki kehitysmaasta, ja vahvasta luokkayhteiskunnasta, jossa palvelijoilla ei ole mahdollisuutta olla koskaan palveltuja. Miten he voisivatkaan tietää, miltä hyvä tai huono palvelu tuntuu?

Oli vielä jotain muutakin, jota huomasin Eurooppaan palattuani, mutten enää muista mitä se oli. Aivan kuten Marokossa totuin maan pieniin epämiellyttävyyksiin (ja toki myös hienouksiin) parissa päivässä niin, etten enää edes huomannut niitä, sama tapahtui Espanjassa. Tällaistahan täällä on. Huomaan sitten Ranskassa, millaista Espanjassa olikaan.