Tapasin Essaouirassa pari nuorta matkustavaista, parikymppisiä miehiä. Sen ikäisiä, että kun itse olin sen ikäinen, en ollut juuri ulkomailla käynytkään, hyvä jos tiesin Suomen rajojen ulkopuolella edes olevan jotain. Heistä toinen, amerikkalainen, puhui kovasti niin kuin nuoren maailmanmatkaajanalun kuvitteleekin puhuvan. Hänelle matkustaminen oli seikkailua, hänelle se oli kokemusten keräilyä. Kun etsimme ruokapaikkaa, hän sanoi, ettei halua syödä turistipaikoissa, vaan hän haluaa “aidon” kokemuksen: Hän haluaa syödä siellä missä paikallisetkin, hän haluaa syödä sitä ruokaa kuin “aidot” marokkolaiset syövät.

Mutta sitten kun jatkoimme keskustelua, hän ei edes tiennyt, mitä on tajine, ja hän kovasti kyseli, missä olisi lähin alkoholikauppa ja onko se auki näin perjantaina, muslimien pyhäpäivänä. “Aitoon” Marokko-kokemukseen ei selvästikään kuulunut paikalliset ruokalajit eikä paikallista uskontoa ja tapakulttuuria kunnioittava alkoholinkäyttö. “Aitous” tarkoitti vain halpaa ruokaa.

“Aito” on sana, jota helposti aina käytetään uskottavuuden lisäämiseksi. Matkailija etsivät “aitoja” kokemuksia – joka useimmiten tarkoittaa vain eksoottisuutta. Vaikka lähes kaikkialla maailmassa suurin osa paikallista väestöä viettää iltansa televisiota katsellen tai puhelimellaan pelaten, niin eivät matkailijat sitä kaipaa. “Aitous” on köyhyyden rosoisuutta, “aitous” on likaista, takapajuista, vähän vaarallistakin. Mutta sekin usein on vain näennäistä. Kyllä paikallisetkin tietävät, mitä “aitoutta” länsimaiset turistit maailmalta etsivät. Budapestin rauniopubit olivat parikymmentä vuotta sitten aitoja anarkistibaareja tyhjiksi unohdetuissa talonrötisköissä, mutta nykyisin ne ovat julkisivuiltaan raunioiksi lavastettuja ylihintaisia trendiravintoloita kaupungin suosituimmilla alueilla. Muistan kuusitoista vuotta takaperin, kun olin Intian Mamallapuramissa, kuinka siellä ulkonäöltään selkeästi keskiluokkainen perhe ajoi autollaan hiekkarannalle, talutti pienet, suloiset lapsensa hietikolle tallustelemaan, sotki heidän naamaansa ja vaatteitaan vähän mudalla ja hiilellä, ja sitten patistivat lapset juoksemaan valkoihoisten vanhempien rouvashenkilöiden perässä pyytämässä rahaa. Katselin suu auki, kun jo lyhyessä ajassa useampikin nainen löi pikkutytön käteen kymmenen euron edestä rahaa, ja ymmärsin nopeasti, miksi perheellä oli siistit vaatteet ja uusi auto.

Totta kai kehitysmaissa on köyhyyttä, sitä on paljon, se on surullista ja köyhyydestä kärsiviä olisi niin mukava auttaa – mutta pääsääntöisesti ne “köyhät”, jotka parveilevat länsimaisten turistien luona suosituimmissa turistikohteissa eivät ole niitä, jotka eniten tarvitsisivat apua. Eivät oikeat köyhät näytä romanttisella ja karismaattisella tavalla köyhiltä. Oikea köyhyys saa matkailijan tuntemaan syyllisyyttä ja voimaan pahoin. Ei se ole kivaa.

Intiassa opin nopeasti parin vihaisen puhuttelun jälkeen, että “aitouden” etsiminen on vain idiotismia, ja jopa loukkaavaa paikallisia kohtaan. Yksikin vanhempi paikallinen herrasmies piti minulle melko ärtyneen saarnan tuosta “aitoudesta”, kun olin ihastellut kuinka Intia on paljon aidompi kuin Eurooppa. “Köyhyys ei ole aitoutta”, mies tuhahti, “köyhyys on köyhyyttä. Köyhyyden romantisoinnissa ei ole mitään hyvää”.

Ainakaan silloin, jos köyhyys oikeasti on aitoa, eikä pelkästään “aitoa”. Mutta sitten taas Suomessakin Lapin matkailumarkkinoinnissa myytiin turisteille “aitoutta”, kunnes saamelaiset suuttuivat kuvista, joissa “aidot” saamelaiset nokisine kasvoineen istuivat kodassaan joikaamassa. He eivät halunneet olla turistien “aito” kokemus, he halusivat olla oikeasti aitoja ihmisiä, oikeasti aito kansa.

Minulla ei ole enää moneen vuoteen ollut mitään illuusioita siitä, että olisin jotenkin tavallisia turisteja parempi traveler. Kyllä, massaturismikeskittymät ovat ärsyttäviä ja tympeitä, enkä pidä niissä olemisesta, ahdistunkin niiden väentungoksessa helposti, mutta todellisuudessa ainoa syy, miksen Pariisissa mene Eiffel-tornille on se, että olen jo käynyt siellä. Minä en etsi enää “aitoutta”, sillä olen ymmärtänyt, että ei sellaista ole. Prahan vanhan kaupungin tympeä turistihelvetti on ihan yhtä aito (tai valheellinen) kuin Prahan muutkin kaupunginosat, vain eri tavalla aito ja eri yleisölle aito. Marokossakin on monta erilaista maailmaa, joilla kaikilla on omat tapansa ja omat kulttuurinsa. Kysyt marokkolaisilta, mitä on aito marokkolaisuus, ja heillä kaikilla on oma vastauksensa. Jos menet Marokossa alueelle, jossa ei turisteja näy, niin ylemmän keskiluokan paikalliset istuvat siellä syömässä hampurilaista Burger Kingissä.

Essaouira on puhdas turistikohde, mutta siitä pidin, sillä se ei ole massaturismia. Lähes kaikki, jotka sen vanhassa kaupungissa ovat, ovat matkailijoita, olivat he sitten länsimaisia tai paikallisia, mutta heitä on hillityn vähän. Kaupunki pysyi, ainakin näin sesongin ulkopuolella, hyvinkin rauhallisena ja mukavana. Marokon massaturismi jostain syystä keskittyy Marrakeshiin, joka lyhyen visiittini perusteella on aivan kauhea kaupunki, missä ei ole mitään minkä takia siellä kenenkään pitäisi käydä. Se ei ole tympeä siksi, että se olisi turistirysä, se on tympeä siksi, että se on saastunut ja likainen ja savuinen ja hiekkapölyinen, eikä siellä ole mitään nähtävää eikä tehtävää. Ei ainakaan mitään sellaista, jota ei voisi paremmin nähdä ja tehdä muualla Marokossa. Ainoa syy matkustaa sinne on se, että sieltä pääsee helposti pois tekemään päivämatkoja mielenkiintoisempiin ja miellyttävämpiiin kohteisiin.

Kyllä, se on “aitoa”, että Marrakeshin kaduilla mielipuoliset moottoripyöräilijät kaahailevat täysin omasta ja muiden kulkijoiden turvallisuudesta välittämättä. Mutta se on myös sitä sellaista aitoutta, joka pitäisi Marrakeshistakin saada pois. Ja koska rannikon suurissa kaupungeissa siitä ei ole jälkeäkään, ja heti Medinan ulkopuolella Marrakeshinkin keskiluokkaisilla alueilla ihmiset osaavat liikennesääntönsä ja toisten huomioonottamisen, herää helposti kysymys, eikö kaahailua valvota nimenomaan siksi, että se antaa länsimaisille turisteille kokemuksen Marrakeshin “aitoudesta”? Kapeilla kauppakaduilla kaahailevat moottoripyörät olisi hyvin helppo saada kuriin, jos vain haluttaisiin. Vain pari hidastustöyssyä ja yksittäinen partioiva poliisi sakottamssa. Mutta sitten turisteille jäisi yksi tarina vähemmän kotona kerrottavaksi. 

Kävin aiemmin matkallani myös Espanjan Alicantessa, joka vaikutti myös ihan leppoisalta turistikaupungilta. Se oli ruma kuin mikä, en ole toista yhtä rumaa kaupunkia Espanjassa nähnyt, mutta sieltä oli helppo löytää useampikin mukava puisto jossa istuskella lämpöisenä iltapäivänä merelle katsellen. Alicantessa ei ollut mitään “aitoa”, jos halusi nimenomaan tutustua Costa Blancan perinteiseen paikalliskulttuuriin, tai edes halusi kokea mitään eksoottista, mutta siinä, mitä se oli, se oli juurikin aidosti ja oikeasti juuri sitä mitä se oli: Nykyaikaisen rantalomakulttuurin aito esimerkki. Kaupunki, jossa kuuli melkein todennäköisemmin venäjää kuin espanjaa.

Tätä kirjoittaessani olen Casablancassa, kaupungissa jonka “aitouden” etsijät kiertävät kaukaa. Kyselin useammaltakin ihmiseltä, ovatko he käyneet Casablancassa ja kannattaako sinne pysähtyä yli vuorokaudeksi, mutta kukaan ei ollut siellä harkinnutkaan käyvänsä. Casablanca on keskiluokkainen, länsimainen kaupunki. Siinä missä Tangerissa ihmiset istuivat kahvioissa vain juomassa teetä, Rabatissa joillakin oli jo läppärit mukana työntekoa varten – ja Casablancassa kahvittelijoiden geneeriset halpaläppärit muuttuivat MacBookeiksi. Se ei juuri Ranskan kaupungeista ulkonäöltään tai kulttuuriltaan eroa, jopa kasvisruuan löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Ranskassa. Yhden päivän perusteella Casablanca on erittäin mukava kaupunki, kaunis ja ystävällinen, ja kaupungin maamerkiksi 1990-luvulla rakennettu Hassan II:n moskeija on jo ulkopuolelta katsottuna erittäin vaikuttava rakennus. Ja Casablancan Medina kapeine katuineen ja kaupustelijoineen on paljon, paljon aidompi kuin Marrakeshin vastaava. Casablancan Medina ei ole “aito”, se ei ole erityisen mielenkiintoinen, se ei ole juurikaan eksoottinen, siellä ei ole kauniita värejä ja tuoksuvia maustekauppiaita ja jännittäviä matkamuistoja myynnissä – mutta sen sijaan se on aidosti aito, se on alue, jossa paikalliset käyvät ostoksilla ostamassa vaatteita ja kännykänkuoria ja hajuvesiä. Sieltä ei saa yhtä kauniita kuvia Instagramin täytteeksi kuin Marrakeshista, mutta siellä ei myöskään ole tungettelevia kaupustelijoita ja “avuliaita oppaita”, jotka pyytäisivät rahaa siitä että he opastavat minut omaan kauppaansa.

Totta kai on surullista, että Casablancassa oikeastaan ainoa jälki perinteisestä paikalliskulttuurista on useimpien vanhempien naisten pukeutuminen kaapuihin ja huiveihin, ja vielä harvempien miesten paikallisvaatteet. Haluaisin mielelläni elää maailmassa, jossa olisi enemmän toisistaan eroavia paikalliskulttuureita. Haluaisin maailman, jossa ottaessani valokuvan Casablancasta ihmisillä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus erottaa kaupunki kymmenistä muista täysin samannäköisistä kaupungeista joka puolelta maailmaa. Minä haluaisin Suomen, jossa ei pukeuduttaisikaan amerikkalaisittain, vaan edes jollakulla, edes joskus, olisi yllään jotain, mikä olisi leimallisesti suomalaista. Haluaisin Suomen, jossa ei syötäisikään koko ajan pitsaa ja hampurilaisia, aivan kuten haluaisin Marokon, jossa ei syötäisikään koko ajan pitsaa ja hampurilaisia. 

Casablanca on myös Marokon ensimmäinen kaupunki, jossa oikeasti on paikallinen, ravintoloissa syövä keskiluokka. Jopa Rabatissa ravintolat seisoivat lähinnä tyhjillään, ja eurooppalaiset matkailijat poislukien kaikki muut istuivat siellä vain juomassa teetä. Mutta Casablancassa on selvästi eurooppalaiset tavat – vaikka ravintoloiden ruokalistat eivät edelleenkään ole millään tasolla vaihtelevia. Minun on vaikea ymmärtää, miksi yhdellä kadulla on kymmenen ravintolaa, jotka kaikki tarjoilevat tasan samaa ruokaa, tasan samat pitsat, tasan samat hampurilaiset ja tasan samat tajine-valikoimat. Mutta toisaalta se ehkä osaltaan selittää, mikseivät ihmiset käy ravintoloissa syömässä. En minäkään viitsisi tässä maassa, sen verran tympeitä nämä ravintolat ovat.

Bussimatkalla Essaouirasta Casablancaan linja-auto pysähtyi jonkin pienemmän maalaiskaupungin torilla. Katselin toria lähinnä bussin ikkunasta, samalla kuin huonosti jousitettu bussimme keinui hiljakseen ruuhkassa torin ohi, mutta kiinnitin huomiota siihen, että siellä ei myyty katukeittiössä pitsaa ja hampurilaisia. Ei, siellä katukeittiön tiskillä seisoi kymmenen tajine-astiaa. Siellä syöminen olisi saattanut olla sekä “aitoa” että myös aitoa. Mutta tuskin kasvissyöjälle mahdollista.

En minä halua “aitoa”. Minä haluan hyvää kasvisruokaa.