Nälkä

Minussa on keskeinen vika, jonka vuoksi en lopulta ole kovin hyvä maailmanmatkaaja: Minä olen kasvissyöjä. Se ei ollut ongelma 16 vuotta sitten Intiassa, jossa lopullisesti ryhdyin kasvissyöjäksi, mutta lähes kaikkialla muualla maailmassa se on.

Matkailukokemuksesta jää paljon puuttumaan, jos ei pysty – tai ollaanpa rehellisiä: suostu – syömään paikallisia ruokia. Toki käytännössä kaikista maailman keittiöistä jokin kasvisruoka löytyy, jopa ranskalaisilla on ratatouillensa, mutta usein ne ovat kovin vaatimattomia. Ja useissa maailman keittiöistä, kuten perinteisesti Suomessakin, kasvisruoka on köyhien talonpoikien perusruokaa; sitten jos ravintolaan asti lähdetään syömään, niin sitten syödään kunnolla, sitten syödään lihaa.

Tulipa vain mieleeni, nyt kun olen täällä Marokossa. Kasvissyöjänä eläminen ei ole ollut yhtä vaikeaa sitten lopputalven 2011, jolloin yritin epätoivoisesti selvitä Ranskan vegetaristeille vihamielisessä ravintolakulttuurissa. Siellä useimmiten ainoa kasvisruoka, jonka onnistuin löytämään suhteellisen isoistakin kaupungeista, oli Pizza Margherita, ja törmäsin useampaankin intialaiseen ravintolaan, jonka ruokalistassa ei ollut yhtä ainoaa kasvisruokaa. Siihen verrattuna Marokko toki on parempi ja helpompi. Täällä jokaisessa ravintolassa, joka vain pitsoja myy, on tarjolla myös toinenkin kasvispitsa, ja Quattro Formaggi, joskin juustopitsan neljä juustovalintaa ovat useimmiten hyvin satunnaisia ja heikkolaatuisia (ihan niin kuin Suomessakin). Lisäksi ravintoloita, tai katukeittiöitä, jotka myyvät pitsaa, on joka ainoassa kadunkulmassa.

Jotenkin naiivisti ajattelin, että arabimaana Marokosta löytyisi helposti Lähi-idän ruokia: Falafeleja, hummusta, tabboulehia, baba ganoushia ja niitä kaikkia kasvissyöjän herkkuja joita Eurooppakin alkaa jo olla täynnä – mutta ei. Valitettavasti tämän maan ruokakulttuuriset vaikutteet eivät tule Pohjois-Afrikkaa myöten idästä, vaan valtameren takaa Yhdysvalloista: Hampurilaisia ja pitsaa, niistä on marokkolainen ruokatarjonta tehty. (Kyllä, pitsa on “italialainen” ruoka, mutta Amerikan kautta se Suomenkin valloitti.)

Totta kai turistialueilla tarjoillaan kaikkialla myös paikallisen ruokakulttuurin vakioita, tajineita, ja jokainen parempi ravintola tarjoaa ruuasta myös kasvisversiota, useimmiten ihan menuun kirjoitettunakin – mutta kasvistajine on kuin suomalaisen maaseudun laitoskeittiön näkemys kasvismakaronilaatikosta: otetaan liha pois ja korvataan porkkanoilla. Ravintoarvo on aika nollissa. Kasvistajine on vain erikoisen muotoisessa astiassa löllöpehmeiksi höyrystettyjä kasviksia. Toisinaan yllättävän hyvää, mutta pitää hädin tuskin nälkää poissa. Joistain paikoista, joissa tarjoillaan kuskusta, voi saada myös erikseen pyytämällä kuskuksen kasvisversion, joka on pitkälti sama ruoka kuin tajinekin, paitsi että sen pohjalla on tukeva kuskuskerros. Sillä sentään saa nälän pois, toisinaan lähes ähkyyn asti, mutta ruokaan heitetyistä yksittäisistä mahdollisista kikherneistä huolimatta valkuaisaineet jäävät edelleen aika vähäisiksi.

Ja sekä höyrystetyissä kasviksissa että pitsassa on yksi keskeinen vika: ne alkavat pursuta korvista ulos hyvin nopeasti. Minä en syö kahta kasvipitsaa päivässä ellei ole ihan pakko, eikä lounaspitsa ja illallistajinekaan ole toistuvana ruokavaliona pitkän päälle erityisen houkutteleva. Puhumattakaan siitä, että söisi pelkkiä pehmennettyjä kasviksia päivästä toiseen.

Voisi tietysti tehdä ruokaa itse, ruokakauppiaita on jokainen kadunkulma ja nurkkaus täynnä, mutta sittenkin on se proteiiniongelma. Erilaisia papuja ja linssejä on kyllä tarjolla enemmän kuin olen tiennyt olevan olemassakaan – mutta mahdollisuus liottaa kuivattuja papuja vuorokauden ajan tai pidempäänkin on mahdollisuus, jota minulla ei ole. Vaikka käytössäni on Marokossa koko ajan ollut jonkinlainen keittiö, käytössäni ei kuitenkaan ole astiaa, johon voisin jättää papuja likoamaan yön yli. Tangerissa yhdellä huonetovereistani oli oma trangia mukana, ja siinä hän liotteli papujaan sänkynsä alla, mutta minä en sellaista pakannut itselleni lähtiessä. Rinkkani oli liian painava jo muutenkin.

Tangerin vanhasta kaupungista, Medinasta, löytyi yksi (1) ravintola, joka tarjoili Lähi-idän ruokia. Ja se tiesi, mitä teki, ja kenelle teki: oven suussa luki isolla englanniksi ‘vegetarian and vegan food’, menu oli englanninkielinen, ja jokaiseen ruuan kohdalle oli merkitty selkein symbolein onko se kasvissyöjälle tai vegaanille sopiva vai ei. En sinänsä valita yhtään, se tarjoili erinomaisen hyvää ruokaa, ja etenkin baba ganoush oli paras baba ganoush mitä olen koskaan syönyt. Olin Tangerissa seitsemän päivää, ja kävin kyseisessä ravintolassa neljä kertaa syömässä. Houkuttelin hostellistani kanssamatkailijoitakin mukaan, enkä pyytänyt ravintolaa edes maksamaan minulle uusien asiakkaiden tuomisesta. Mutta ravintola oli vain pieni koppi, johon juuri ja juuri mahtui ahtautumalla kymmenen ihmistä, ja se tietysti houkutteli asiakkaikseen kaikki pohjoiseurooppalaiset kasvissyöjät, joten se oli lähes koko ajan täynnä. Se teki varmasti hyvää bisnestä, joten kuvittelisi, että joku kilpailijakin ottaisi opikseen ja huomaisi, että kasvissyöjät ihan oikeasti ovat tuottoisa kohderyhmä.

Rabatissakin, maan pääkaupungissa, Google Maps ja Happycow kertoivat lähi-idän ravintoloita olevan useampiakin, mutta vaikka kuljin Googlen karttapalvelua tuijottaen oikean alueen kaikki kadut päästä päähän, en nähnyt yhtä ainoaa. Lisäongelmana tietysti oli se, että olen tottunut kaikkialla mukana kulkevaan älypuhelimeen jo liikaa, ja nyt kun kaikki googletukset pitikin taas tehdä majapaikassa aamulla ennen ulos lähtemistä, en osannutkaan tehdä tarpeeksi muistiinpanoja selvitäkseni internetittömässä ulkomaailmassa. Lisäksi yhtenä aamuna majapaikkani netti oli kaatuneena, joten se siitä. Ja seuraavana aamuna pitkään temppuillut kännykkäni laturi lopetti kokonaan toimimasta ja toinenkin puhelimeni pimeni, joten se siitä.

On olemassa erityinen nälkäkuoleman muoto, johon monet metsän keskelle valmistautumattomina muuttavat wannabe-survivalistit kuolevat. He kyllä metsästelevät ja keräilevät ruokaa kaiken aikaa, ehkä suuriakin määriä – mutta ruuan saamiseen kuluu enemmän energiaa kuin mitä siitä saa. Hillasuon täytyy olla aika täynnä muuraimia ennen kuin lakoista saa tarpeeksi kaloreita korvaamaan suolla tarpomiseen palaneet energiat.

Vähän sellainen olo minulla on nyt täällä Marokossa. Syön kyllä, ja täydennän energiansaantiani paitsi tuoreilla hedelmillä joita on kaikkialla eivätkä maksa mitään (kilo banaaneita 30 senttiä, mandariinit vielä vähemmän), myös suklaalla, mutta silti minusta tuntuu, että ruuan löytämiseen kuluu vähintään yhtä paljon energiaa kuin mitä siitä saan. Toisin sanoen minulla on nälkä.

Ja sitten kun olen puolitoista tuntia kulkenut ympyrää löytääkseni edes jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin pitsaa tai tajinea, sisäänheittäjä saa houkuteltua minut lounaskahvilaan, vakuutettuaan minut siitä, että kasvisruokia on kyllä. Ja niitä onkin, ei siinä mitään, mutta jostain syystä eteeni lyödyn annoksen keskellä löllyy raaka kananmuna. Paitsi että raaka kananmuna on maultaan ja suutuntumaltaan ällöttävää, ja kananmunat ylipäätään eettisesti kyseenalaisia, niissä on myös ikävä salmonellariski. Ravintola oli siistin näköinen, ja Marokko on internetin mukaan ruokaturvallisuudeltaan suhteellisen hyvä maa, mutta en silti välttämättä halua syödä raakoja kananmunia.

Mutta minulla oli nälkä, ja olin jo toista tuntia etsinyt edes jotain syötävää, joten kyllä minä sen söin. Kananmunassa on niitä kaivattuja proteiinejakin (vaikka kuulemma ne imeytyy huonommin raa’asta kuin kypsennetystä kananmunasta. Ja sitten vain toivoin parasta. Kun on jo valmiiksi hieman aliravittu ja heikko, vakava vatsatauti ei välttämättä ole toivomuslistan kärkipaikoilla.

Mutta kyllä minä selviän. Kolmessa viikossa ei kuole vielä nälkään vaikkei söisi mitään.