– Tämä on niin kuin se yksi Buñuelin elokuva, Justo sanoi, kun kerroin taas pidentäneeni hostellissa oloani kahdella yöllä. – Se on vanha elokuva, meksikolainen, mustavalkoinen. Ihmiset kerääntyvät juhliin, mutta sitten eivät jostain syystä pystykään lähtemään pois.

– Joo, minä sanoin, – minä tiedän sen elokuvan. En ole nähnyt, mutta se on jokin Enkeli tai jotain.

– Ehkä, Justo kohautti olkapäitään, – en muista, mutta tämä hostelli on vähän sellainen. Tänne tullaan pariksi yöksi, mutta täältä ei lopulta pääse koskaan lähtemään, vaikka kuinka yrittäisi.

Istuimme alakerran sohvilla, siinä tilassa, minne hostellin langaton netti luotettavimmin ylsi. Useampikin meistä yskiskeli flunssan kourissa. Sen takia minäkin pidensin oleskeluani. Ajattelin, etten jaksaisi matkustaa eteenpäin flunssaisena, 20 kilon rinkkani kanssa. Etenkään, kun suunitelmissani oli ollut matkustaa Chefchaoueniin, jossa saadakseen kaiken irti tuon sinisen kaupungin kauneudesta pitäisi kuljeskella pitkiä matkoja vuoristoisessa ympäristössä.

Oli parempi jäädä Tangeriin lepäämään. Kaupunki oli mukava, hostelli oli sosiaalinen, ja hostellin katolta oli majoituksen hintaan (10 euroa yö) suhteutettuna ällistyttävän kaunis maisema Tangerin vanhan kaupungin ylle.

Mikäs siellä ollessa.

Eivätkä huonetoverinikaan olleet lähdössä mihinkään. Kaikki heistä olivat tulleet hostelliin pariksi yöksi, mutta siinä he kaikki olivat, pari viikkoa myöhemmin. Samir oli alkanut jo sisustaa huonetta, mikä oli erikoista koska kyseessä oli kuitenkin neljälle majoittujalle tarkoitettu pieni huone kerrossänkyineen. Mutta niin hän vain osteli itselleen tavaraa, jota hän ei varmastikaan saisi mukaansa kunhan taas palaisi Espanjaan. Hän osti huoneeseen sähköisen lämpöpatterinkin, josta hostellin omistajat tuskin olivat kovin innoissaan. En tiedä, millainen sähkön hinta on Marokossa näin kriisitalvena, mutta tuskin niin halpa, että nurkassa paahtava sähkölämmitin jättäisi hostellille kovinkaan suuria katteita. Ehkä joku oli puhunut hänelle, eikä hän lämmitintä käyttänytkään ensimmäisen illan jälkeen. Eikä sitä tarvinnutkaan, ainakaan minun mielestäni. Huoneessa oli öisin lähes täydellinen nukkumalämpötila, vähän alle kahdenkymmenen asteen. 

He olivat kaikki mukavia miehiä. Stefan, neljääkymmentä lähestyvä saksalainen mies, joka oli pyöräillyt Münchenistä Tangeriin (tai ainakin niin lähelle Tangeria kuin ilman laivaa pääsee); Justo, eläkeikäinen muusikko, alkujaan argentinalainen, mutta jo vuosikymmeniä Australiassa asunut, tullut Eurooppaan esiintymään parissa konsertissa ja jäänyt niiden jälkeen lomailemaan; ja Samir, nelikymppinen espanjalainen kiinteistönvälittäjä, joka oli kokenut muutama vuosi sitten jonkinlaisen self-help -valaistumisen, ja nyt halusi kovasti kertoa kaikille hyvistä elämäntavoista, liikunnasta ja ravinnosta ja positiivisesta ajattelusta. Kaikki sosiaalisia, puheliaita ihmisiä, jotka mielellään viettivät aikaa sekä keskenään että muidenkin hostellin majoittujien kanssa, sekä hostellin sosiaalitiloissa että myös hostellin ulkopuolella.

Mikäs siellä ollessa.

Ei heistä kukaan ollut suunnitellut jäävänsä hostelliin, tai Tangeriin, viikoiksi. Mutta kaupunki oli mukava, hostelli oli mukava, huonetoverit olivat mukavia – ehkä minäkin mukaanluettuna – joten ei heillä ollut mitään kiirettä lähteä pois. Aikataulu heillä oli yhtä löysä kuin minullakin. Palata pitäisi joskus helmikuussa, mutta siihen asti saattoi tehdä mitä ikinä halusi.

Maailmassa on erilaisia matkustajia. Osa on keräilijöitä, jotka rajatussa ajassa haluavat vain saada käytyä mahdollisimman monessa paikassa. Yhdessä paikassa pysähdytään parhaimmillaankin vain pari yötä, nähtävyyksillä käynti tarkkaan minuuttiaikataulutettuna, ja sitten siirrytään seuraavaan paikkaan. Kalenteri täytetään usein jo ennen lähtöä, niin että kaikki hotellihuoneet ovat varattuja, jokainen lento ja junayhteys odottamassa, parhaimmillaan ravintolatkin on suunniteltu etukäteen, jo ennen kuin kotiovi edes sulkeutuu takana. Kukaan meistä neljästä emme ymmärtänyt tuollaista matkustamista.

Mitä sitten jos vaikka sairastuu? Aikataulua on pakko noudattaa puolikuntoisena, vaikkei millään jaksaisi eikä mikään tunnu lainkaan kivalta. Ja mitä sitten, jos pysähtyykin jossain oikeasti kivassa paikassa. Jossain, jossa on kivoja ihmisiä, mukava ilmapiiri, hyvä sää ja kaunis kattoterassi.

On ihmisiä, joille matkailu on oleskelua poissa kotoa. Matkustaminen ei ole tavoitteellista, se on vain osa elämää. Joskus sitä vain sattuu elämään Oulussa, joskus Münchenissä, ja joskus Tangerissa.

Tangerissa oli kaupungissa syntyneen keskiaikaisen maailmanmatkaajan Ibn Battutan mukaan nimetty ostoskeskus, jonka seinällä luki englanniksikin miehen nimiin merkitty lainaus: “Traveling, it gives you a home in thousand different places, and leaves you a stranger in your own home”. Matkailu antaa kodin tuhanteen eri paikkaan, mutta tekee matkailijasta muukalaisen kotonaan. En tiedä, onko Ibn Battuta oikeasti koskaan sanonut tai kirjoittanut mitään tuollaista. Ainakaan parin tunnin googlauksen perusteella en ole sitaatille minkäänlaista lähdettä onnistunut kaivamaan, mutta se on kaunis lause. Ja nämä kolme ihmistä, ja viikon ajan ehkä minäkin, olimme löytäneet itsellemme jonkinlaisen kodin tuolta Tangerin Medina Hostelista. 

(Vaikka toisaalta olen jo lähtenyt kotoa ja palannut kotiin jo niin monta kertaa, ettei minulla enää ole ollut aikoihin käänteistä kulttuurishokkia. Ei kotimaakaan ole enää vieras, kun sinne palaan. Olen kotonakin taas kotonani. Se on vain yksi paikka muiden joukossa. Se, jonka tunnen parhaiten.)

Hostellissa oli myös nuori nainen, marokkolainen. Puhui hyvää englantia, kuin myös ranskaa ja arabiaa. Ehkä muitakin paikalliskieliä. Mutta hän tuntui olevan paikassa vähiten kotonaan. Hän oli mukava ihminen, kaunis ja jopa karismaattinen, mutta en pystynyt luottamaan häneen yhtään. Hän opasti meitä kaupungilla, hän esitteli meille ravintoloita ja kahviloita, mutta kaikesta tuli selväksi, että tässä oli jokin peli meneillään. Vähintäänkin hän sai jonkinlaisen palkkion ravintoloilta, joihin hän meitä opasti. Se ei itsessään ole ongelma, mutta se, että hän teki sen meiltä salassa, se on ongelma. Se haittaa luottamista. Ja hän vaikutti ihmiseltä, joka halusi kotoaan pois. Kotimaastaan pois. Niin kuin maailma kodin ulkopuolella olisi jotenkin parempi.

Osa minusta huolestui, että hän saattaisi jopa haaveilla Gibraltarin salmen ylittämisestä laittomasti. Toivottavasti ei. Hän selvästi tiesi riskit itsekin, niin huolestunut hänestä tuli, kun rannalla nukkui kolme lämpimiin vaatteisiin pukeutunutta Saharan eteläpuolelta tulleen näköistä nuortamiestä. Hän meni heti varmistamaan, että he todellakin vain nukkuivat, eivätkä olleet merivirtojen siihen tuomia.

Se muistutti kuitenkin maailman epämiellyttävästä todellisuudesta. Check your privileges, niin kuin valveutuneet feministit pari vuotta sitten koko ajan kaikkialla hokivat. Ei tuo nuori nainen välttämättä ollut edes merkittävästi minua köyhempi, mutta ei marokkolaisen ole mitenkään yhtä helppoa päästä Schengen-alueelle kuin suomalaisen Marokkoon. Minä vain vilautin passia ja täytin lippulappusen, johon kirjoitin nimeni ja synnyinpaikkakuntani, marokkolaisten pitää suunnitella koko matka jokaista hotellia ja siirtymää myöten etukäteen, ja todistaa pitkän ajan pankkitositteilla varallisuutensa ja hankkia poikkeuksellisen kattava sairausvakuutus ja jostain syystä vielä esitellä paitsi synnyintodistuksensa myös vihkitodistuksensa ja lastensa synnyintodistukset. Jopa lähipiirin kuolintodistukset, jos sellaisia on.

Maailma ei ole reilu. Marokkolaisilla ei ole mahdollisuutta siihen matkustamiseen, mitä me kaikki neljä teimme. Eikä se ole edes elintasokysymys. Marokon hinnat ja elintaso on Itä-Euroopan luokkaa. Se on vain byrokratiakysymys, ja tietysti rasismikysymys. Eurooppalaiset eivät halua muslimeita unioniinsa, vaikka he tulisivat kuinka maallistuneesta ja rauhallisesta maasta.

Tietysti tyttö oli myös nuori. Vaikea tietää, minkä ikäinen, mutta hyvä jos kahdenkymmenen. Todennäköisesti sen ikäinen, että hänen ikäisenään minulla oli hädin tuskin käynyt mielessäkään, että Pohjois-Suomen ulkopuolellakin olisi jotain. Paljon nuorempi kuin mitä minä olin silloin, kun kaukokaipuu ensimmäisen kerran minua kosketti.

Tyttö jatkoi eteenpäin, en tiedä minne. En tiedä sitäkään, mistä hän tuli.

Ja sitten hostelliin tuli rastapäinen kolumbialaismies, joka halusi ennemmin harjoitella omaa huonoa englantiaan kuin antoi minun harjoitella omaa vielä huonompaa espanjaani, ja joka oli kierrellyt Marokkoa jo viikkoja; ja hostelliin tuli yltiösosiaalinen saksalaistunut katalaani – mies, joka oli kotonaan missä vain, ja joka oli luonteva ja mukava kaikkien kanssa. Juuri sellainen mies, jota kaltaiseni introvertti jurottaja kadehtii yli kaiken.

Mikäs siellä ollessa.

Mutta on myös sellaisia matkustajia, jotka matkustavat paetakseen masennustaan. Ihmisiä, jotka ovat maailmalla eivät pelkästään siksi, että he haluavat nähdä maailmaa, vaan myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea siksi, että kotonaan he eivät voi olla. Ehkä kotona on liian pimeää. Ehkä kotonaan he vain makaisivat sängyssä ja odottaisivat kevättä. 

Tangerin taivaalle tuli paksuja, harmaita sadepilviä, ja sääennustus sanoi sateiden jatkuvan ainakin kolme päivää. Ja sitten minä pudotin kolme viikkoa sitten ostamani puhelimen, ja sen näyttö hajosi kokonaan. Ja masennus alkoi saada minua taas kiinni.

Oli aika jatkaa eteenpäin, päästi hostellin kirous minua helpolla pois Tangerista tai ei. Varasin majapaikan aurinkoisempaan Rabatiin, ostin junaliput seuraavalle päivälle, ja hyvästelin huonetoverini. Kun lähtönsä sanoo ääneen, sitten se oikeasti toteutuu.

Kun seuraavana aamuna kävelin rinkka selässä hostellin eteiseen, respavahti tuli ihmeissään katsomaan minua, ja hämmästellen kysyi, nimenikin muistaen, että ihanko oikeasti minä nyt lähden. En jääkään enää yhdeksi tai kahdeksi yöksi lisää. Nyt minä lähden, minä sanoin, ja hän toivotti minulle hyvää matkaa.

Olin vilustunut edellispäivän sateessa, ja kurkkuni alkoi taas kipeytyä. Hostelli ei selvästikään olisi halunnut päästää minua vieläkään pois. Mutta matka oli jo jatkunut. Sairastelisin sitten Rabatissa lisää.