Category: Talvi 2022 – 2023 (Page 2 of 2)

Hotelliflunssa

En muista, että olisin ollut montaakaan kertaa sairaana tien päällä ollessani. Yleensä aina, kun olen pakomatkani aikana ollut sairaana, se on tapahtunut veljeni nurkissa, Newalassa, Roomassa, Budapestissä. Ainoat muistot, kun olen ollut hotellihuoneessa sairaana, ovat viidentoista vuoden takaa Intiasta – ja lapsuudesta, jolloin minulla oli aina vähintään maha sekaisin ja kipeänä joka kerta, kun Suomen rajat olin ylittänyt.

Nyt muistan ainakin tämän yhden kerran. Viimeiset neljä päivää olen lojunut hotellihuoneessa flunssan kourissa. Ei mikään paha tauti, ruumiinlämpö nousi hädin tuskin kuumelukemiin, mutta minä sairastan ihan kunnon miesflunssia, ja pienikin tauti vetää minut helposti sängynpohjalle. Neljä päivää vain on pitkä aika sängynpohjalla.

Onneksi elämme nykyaikaa, ja laukussani on tietokone ja puhelin ja käytössäni nettiyhteys, joten sairastaminen Zaragozassa ei lopulta liiemmin eroa sairastamisesta kotona. Lojuin sängyllä, katselin Netflixistä höttöä, pelasin puhelimella kepeitä pelejä, lueskelin uutisia ja kevyttä kirjallisuutta. Yöllä laitoin rinkan runkopatjan alle, että saisin nukuttua puoli-istuvassa asennossa. Välillä horjuin lähikauppaan hakemaan hedelmiä, jugurttia, leipää ja hummusta, ja yritin juoda tarpeeksi etten kuivettuisi kokonaan.

Ainoa, mikä puuttui, oli oma keittiö, ja etenkin oma mikroaaltouuni, johon voisin heittää kevyitä einesruokia lämpiämään. Jos se olisi ollut, tämä olisi ollut ihan kuin kotona.

Kaukana ovat ne muistot sieltä Intiasta, aikaan ennen kaikkialle yltävää internetiä. Siellä muistan, että sairaana vain torkuin sängyllä, yritin lukea kirjaa johon en pystynyt keskittymään, ja katsoin televisiosta jotain telugunkielistä Jeesus-elokuvaa. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta nautin suuresti Jeesuksen raahautuessa risti selässään Jerusalemin läpi ihmisen ympärillä tanssien ja laulaen parhaaseen Bollywood-tyyliin.

Olisi täälläkin ollut televisio, mutten onnistunut löytämään sieltä edes mm-jalkapalloa. Ja espanjaksi dubatut amerikkalaiset draamasarjat eivät ole edes flunssaiselle päälle läheskään yhtä viihdyttäviä kuin intialaiset raamatunkuvaelmat.

Hotellihuoneeni on pieni, noin kymmenen neliön koppi. Pieni ikkuna avautuu sisäpihalle, jossa näkyy lähinnä naapurin seinä ja loputtomasti ilmastointikoneita. Vessa ja suihku on sentään oma ja yksityinen, ja halvaksi hotellivessaksi ihan laadukaskin. Suihkun termostaatti tietysti temppuilee ja heittelee villisti polttavan ja jääkylmän välillä, mutta se on normaalia. Mahdollisuus käyttää keittiötä ja oma jääkaappi olisi tietysti bonusta, mutta huone on ollut ihan hyvä sairastaa. Suhteellisen halpakin, vaikka 30 euroa yö onkin iso menoerä, jos se kuluu pelkkään tukkoiseen sängyssä räkimiseen. 

Näkymä huoneeni ikkunasta. Kaipa tämäkin on eksoottista. Suomessa on vähemmän ilmastointikoneita.

Olen flunssan takia jo kahteen kertaan pidentänyt hotellivaraustani. Neljän yön pysähdyksestä tulikin kahdeksan yön pysähdys. Olen ollut Zaragosassa nyt viisi päivää, enkä tiedä kaupungista oikeastaan mitään. Ehkä huomenna jo jaksaisin vähän käveleskelläkin. Täällä pitäisi olla mielenkiintoisen oloinen origaminäyttely. 

Sairastamiseni suurin ongelma on ollut korona. Tuo kirottu tauti, joka muutti koko yhteiskunnan suhtautumisen tarttuviin tauteihin. Vielä muutama vuosi sitten, jos olisin ollut flunssaisena ja kuumeisena matkalla, olisin hitaasti seinistä tukea ottaen laahustanut lähiravintolaan, ja siellä yskien ja räkien, silmin nähden tautisena olisin tilannut ruokaa itselleni. Mutta nyt, maailmassa jossa ihmiset katsovat pahasti pientäkin köhää, sosiaalinen paine tekee sairastamisesta herkästi vankeusrangaistuksen. Pelkästä kaupassa käymisestä tulee syyllinen olo, vaikka laitankin hengityssuojaimen kasvoilleni ja desinfioin käteni jokaisella ovella.

Onneksi naapurikorttelissa oli itsepalvelupitseria, sellainen jossa tilaus tehdään kosketusnäyttöä naputtelemalla, ja sitten kone vain lämmittää esivalmistetun pitsan. Siinä tunsin syyllisyyttä ainoastaan kosketusnäytön naputtelemisesta. Ja tietysti siitä, että ylipäätään käytin itsepalvelupitsa-automaattia, joka on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen suunta, joka pitäisi pysäyttää heti alkuunsa. Onneksi toisella kerralla kun kävelin automaatille sen molemmat lakto-ovo-kasvissyöjälle sopivat känkyt oli myyty loppuun, joten säästyin syntini toistamiselta. Koskettelinpa vain kosketusnäyttöä ihan turhaan, tautini siihen levittäen, mitään edes tilaamatta.

Itse asiassa en ollut juurikaan yllättynyt, että sairastuin nyt, kun tulin Zaragozaan. Olin aikatauluttanut koko kaupungissa käymisen lähinnä kevyeksi pysähtymiseksi, jolloin saisin levätä hetken. Kaupunki on pieni, täällä ei ole kovinkaan paljon tekemistä, joten ajattelin, että neljä yötä täällä olisi pieni lepohetki, jonka aikana voisin suunnitella matkaani rauhallisesti eteenpäin. Mutta niin kuin usein käy, kun stressi päättyy – ja tien päällä pieni stressi on koko ajan päällä – immuunipuolustus päästää taudit vihdoin läpi.

Ongelma on vain siinä, että minun piti käyttää täällä olo myös palautumiseen. Jo ennen lähtöäni pelkäsin riittääkö kuntoni oikeasti matkustamiseen. Minun tapani matkustaa kuitenkin sisältää usein vähintään kaksikymmentä kilometriä kävelyä päivässä, ja lisäksi vielä tuntien seisoskelua museoissa ja toreilla ja kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja missä milloinkin. Rinkkani painaa kaksikymmentä kiloa, ja se selässä kävelen myös kilometrien matkoja rautatieasemilta syrjäisiin majapaikkoihini. Kolme vuotta koronan sulkemaa maailmaa, ja sängyn pohjalle lamaannuttanutta masennusta näkyy yleiskunnossani. Lisäksi ennen koronaa pystyin vielä valehtemaan itselleni olevani nuori. Nyt keski-ikäisyyteni on jo kolme vuotta pidemmällä, ja itsepetosta on vaikeampi ylläpitää. Nyt tämä on liikuntaa. Nyt tällaisella kevyelläkin rasituksella pitää huolehtia palautumisesta ja lepäämisestä. Mutta jos sängyn pohjalla makoilee flunssassa, se ei ole palautumista. Päinvastoin. Fyysisesti se on vähintään yhtä raskasta kuin koko päivän reipas käveleskely kaupungilla. Hetkittäin raskaampaakin.

Olen huolissani, meneekö tämä kohta ylirasituksen puolelle. Niin kutsutun “ylikunnon”. Minulla on kokemusta sellaisestakin. Olin silloin kuukausikaupalla koko ajan sairaana. En saanut palauduttua koskaan, fyysisessä työssä, työmatkani pyöräillen, ja aina kun hetkeksikin hidastin, sain heti taudin. Vasta kun puoli vuotta kestäneen flunssakierteen jälkeen sain yskittyä itseltäni kylkiluun poikki, ja jouduin pysähtymään kolmeksi viikoksi, ylirasittunut kierteeni vihdoin helpotti.

Tarkoitukseni ei ole murtaa kylkiluita tällä reissulla. Tarkoitukseni on nyt ollut päinvastainen. Tarkoituksenani on saada jo vuosia jatkunut masentunut tekemättömyyteni katkaistua. Lievä matkustusstressi auttaa siihen – mutta ylirasituksen aiheuttama flunssakierre ei.

Eli pysyn vielä pari päivää Zaragozassa. Flunssa alkaa olla päihitetty, mutta levätä pitää vielä.

Ehkä voisin käydä vaikka siellä origaminäyttelyssä. Se tuskin on kovin raskasta.

Miksi vihaan Italiaa

Istuin Veronan rautatieasemalla, rinkkani päällä pitsanpalaa järsien. Oli ensimmäinen aurinkoinen päivä Suomesta poistuttuani, mutta päällimmäinen tunteeni oli turhautunut muistuma siitä, että en pidä Italiasta. Vika ei ollut pitsassa, se oli hyvää. Jopa Veronan rautatieaseman kahviosta saa matkaevääksi Margheritan, joka on tehty hyvin ja tuoreista raaka-aineista. Mutta kaikki muu häly ympärilläni, kaikki ne kymmenet, ja taas kymmenet ihmiset kyselemässä toisiltaan, mikä juna tämä on, onko tämä juna Milanoon, milloin se on lähdössä, se oli yksi niitä Italian piirteitä, jotka rasittavat loputtomiin. Moni ystävällisesti vastasi toisilleen, että kyllä, Milanoon, mutta sitten taas, tämä on Italia: Ihmiset ovat enemmän kuin avuliaita neuvomaan kysyjiä, tiesivät he oikeaa vastausta tai eivät. Jos he sanovat, että kyllä, tämä juna menee Milanoon, ainoa asia mitä se tarkoittaa on se, että se saattaa ehkä mennäkin. Tai sitten ei.

Minun on mahdotonta ymmärtää Italian rautateiden taipumusta pihdata tietoja mahdollisimman pitkään. Jos Milanoon menevä juna seisoo raiteilla kolme varttia ennen lähtöä, miksi ihmeessä junan numero ja määränpää ilmoitetaan vasta kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa? Onhan se tietysti sosiaalista ja yhteisöllistä joutua arvailemaan kanssamatkustajien kanssa mitä täällä saattaisi mahdollisesti olla tapahtumassa, mutta kyllä minä mieluummin vain nousisin varmasti oikeaan junaan ilman kalvavaa epävarmuutta.

Veronan asema sentään oli pienehkö. Oikeasti isojen asemien pikajuoksulähdöt ne vasta rasittavia ovatkin. Kaksi päivää myöhemmin juna Milanosta Genovaan lähti laiturilta 12, aseman toisesta ääripäästä, ja kuten aina, lähtölaituri ilmoitettiin noin viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. Rinkka nopeasti selkään, reppu vatsan päälle, ja juoksuksi. Onneksi osasin jo valmistautua tähän. Kun ensimmäisen kerran aikoinani Roomassa nousin junaan, silloin melkein myöhästyin junasta. Silloin en vielä ymmärtänyt päivystää lähtevien junien näytön alla oman junani laituritietoa herkeämättä tuijottaen.

Jos Saksan massiivisilla rautatiasemilla onnistutaan suunnittelmaan junien lähtölaiturit vähintään vuodeksi etukäteen, miten se voi olla niin vaikeaa Italian paljon pienemmilläkin asemilla? Vastaus: Italialaisia ei vain kiinnosta.

En tiedä, liittyivätkö Milanon metroasemilla olleet kulkusuuntaa osoittavat nuolet ja kieltomerkit koronaan vai ovatko ne jo vanhempia – mutta hyvin italialaisia ne olivat. Muodon vuoksi tehtyjä, huonosti suunniteltuja, tyhmiä sääntöjä vain sääntöjen vuoksi, eikä kenenkään tietenkään odoteta noudattavan niitä. Eikä kukaan noudatakaan.

Paras esimerkki samasta asiasta oli Genovan sataman passintarkastusasema, jonka ainoassa sisäänkäynnissä, siinä mistä viranomaiset ohjasivat tulijat sisään, luki isoin kirjaimin ONLY EXIT. Ehdoton sääntö, joka ei tarkoita mitään. Toki siinä odotellessani ihmisten kanssa pitkässä jonossa olisin ihan mielelläni saanut jostain myös tiedon, pitääkö minun ylipäätään siinä seistä, kun kerran pysyttelen Schengen-alueella. Lopulta puoli tuntia jonotettuani rajavartija luukun takana oli sitä mieltä, että ei – heilutteli vain kättään ja sanoi bye bye – mutta tiedän ihan hyvin, että jos olisin jättänyt menemättä, joku olisi voinut hyvinkin alkaa valittaa minulle. Sitten, jos olisin italialainen, olisin vain alkanut huutaa ja heilutella käsiäni, ja lopulta ehkä jotain olisi tapahtunut. Varmaankin olisin mennyt jonoon, ja sitten kun minun ei pitänytkään olla siellä, olisin taas huutanut ja heilutellut käsiäni. Niinhän nuo italialaiset näyttäisivät toimivan. Jos saa huutaa ja heilutella käsiään, tilanne täytyy aina käyttää hyväksi. Koskaan ei saa huutaa ja heilutella käsiään tarpeeksi.

Laiva itsessäänkin oli tietysti italialainen. Lähtöaika oli suuntaa antava. Viideltä sanottiin lähtevän, seitsemältä lähdettiin. Laivan ravintoloiden aukioloaikoja ei lukenut missään. Ihmiset vain jossain välissä iltaa hakeutuivat jonottelemaan ravintolan ovelle, joskohan se joskus tässä kohta aukeaisi. Ja aukesihan se, sitten joskus. Ja lopulta Barcelonan päässä laivan saapumisaika ilmoitettiin parin kymmenen minuutin varoitusajalla. “Hytin pitää olla tyhjänä kahdenkymmenen minuutin päästä”, he kuuluttivat, laiva on satamassa kolmen vartin päästä. Laiva oli perillä puolentoista tunnin päästä. Onneksi juuri ketään ei myöskään kiinnostanut, tyhjensikö hytin annettuun aikaan mennessä vaiko ei.

Italia on kehitysmaa. Olen miettinyt, että kun matkasuunnitelmani on ollut mennä jossain välissä ainakin pariksi viikoksi Marokkoon – niin haluanko sittenkään? Onkohan se sittenkään hyvä idea, kun en meinaa jaksaa edes paria päivää Italiassa.

Joka tapauksessa nyt olen Espanjassa. Espanja on juuri oikealla tavalla rento. Juuri sellainen, johon pieni Kultakutri jäisi asumaan sen jälkeen kun Saksa on liian tiukka ja jämpti, ja Italia on ihan liian leväperäinen ja sekava. Mutta Espanja, Espanja on juuri sopiva.

Google Maps ja menneet matkat

Google Maps muistuttaa minua aina vanhemmista seikkailuistani. Nytkin se kertoo minulle, että muistatko silloin tasan kaksi vuotta sitten, kun matkustit. Kävit Kainuussa. Ihan Puolangalla asti.

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin en muista. Jostain syystä äidin luona kyläilyt eivät jää kovin elävästi mieleen. Ainakaan ne eivät kovin vahvasti erotu toisistaan. Sen sijaan se, että kolme vuotta sitten olin Berliinissä, ja kuusi vuotta sitten Pariisissa, niistä jotain muistankin.

Tai siitä, kun yhdeksäntoista ja puoli vuotta sitten kävin Münchenissä ja Veronassa. Vaikka täytyykin tunnustaa, etten lopulta niistäkään muista kovin paljoa. Mutta ne matkat tulivat nyt mieleeni, kun molemmissa taas pysähdyin, ensimmäistä kertaa pian kahteenkymmeneen vuoteen. Edelliseltä matkalta Münchenistä muistin vain kaupungin teknologiamuseon, joka oli vaikuttava ja laaja niin kuin saksankielisen maailman teknologiamuseot aina ovat – mutta ennen kaikkea sen, kuinka unohdin siellä reppuni kahvioon, ja puolta tuntia myöhemmin museon kaiuttimista kuulutettiin minun perään selvällä suomen kielellä. “Kimmo Kristian Rajala Suomussalmelta, tuletko aulan infopisteelle.” Ilmeisesti passini löydyttyä he olivat hakeneet talon suomenosaajan kuuluttamaan minut paikalle. Että typerä nuorimies ymmärtäisi pitää parempaa huolta välttämättömistä matkustusasiakirjoistaan. Hieno suoritus heiltä, pisteet siitä heille, vaikka valitettavasti ressukat olivatkin erehtyneet pitämään passin myöntänyttä poliisilaitosta kotikuntanani.

En kuitenkaan tällä kertaa mennyt Münchenin teknologiamuseoon hukkaamaan passiani nostalgiasyistä. Pysähdyin kaupungissa vain yhden yön, lähinnä budjetin vuoksi, ja siksi, etten halunnut istua bussissa kymmentä tuntia yhteenmenoon. Kävin sen sijaan vain keskustassa kävelemässä, katselemassa seiniä ja katuja ja kirkkoja, ja muistelemassa, olisiko siellä mitään, minkä muistaisin nähneeni. Eipä juuri. Vain Marienplatzin kellotornin maamerkkinä tanssivat nuket herättivät mitään muistoja. Ehkä emme viettäneet juuri aikaa keskustassa.

Veronasta muistin enemmän. Muistin tukahduttavan kuuman, nelikymmenasteisen kesäpäivän, ja meidät kävelemässä painavien rinkkojemme kanssa kilometrien matkan mäkeä ylös hostellille. Muistin aamulla joka puolelta kaikuneen kirkonkellojen kumun, joka silloin oli hyvinkin eksoottista, ja muistin kaupungin keskusaukion, ja sen roomalaisaikaisen amfiteatterin, jossa esitettiin oopperaa (johon olisi voinut olla mielenkiintoista mennä, mutta rahamme eivät riittäneet), ja muistin torinreunan turistialueiden kehnonpuoleisen pitserian, jonka pöydillä lehahteli aggressiivisempia pikkulintuja kuin mitä olin koskaan ennen nähnyt. Muistan asioita, joista sittemmin on tullut matkustaessa toistuvia itsestäänselvyyksiä, mutta ne ovat jääneet mieleeni, koska kohtasin ne silloin ensimmäisen kerran.

Tosin nyt Veronaan palatessani edelliskäynnin tukahduttava kesäinen paahde oli vaihtunut hyytävään kaatosateeseen. Ja lomakauden turistimassat olivat vaihtuneet paikallisten kansoittamaan joulutoriin. Vierailemani pitseriakin, virheistä oppineena nyt kaukana turistialueiden ulkopuolella, oli tällä kertaa laadultaan ihan hyvä, mitä nyt taustamusiikkina soineet joululaulut hieman ärsyttivät. Mutta tämän kaupungin muistin hyvin. Samaltapa nuo tuhatvuotiaat talot ja linnoitukset näyttävät nyt kaksikymmentä vuotta vanhempinakin.

Muuten kaikki on tietysti muuttunut. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut älypuhelimia. Ei ollut kaikkialla mukana kulkevaa internetiä. Ei ollut pankkikortin lähimaksua. Eikä ollut Kimmoa, joka olisi ennenkin matkustanut pitkin poikin Eurooppaa ja kerta toisensa jälkeen. Vuoden 2003 Kimmo oli nuorimies, joka oli ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolella yli kymmeneen vuoteen, ensimmäistä kertaa koskaan ulkopuolella ilman vanhempiaan, täynnä seikkailun tuntua, täynnä maailmanmatkailun jännitystä. Se Kimmo halusi nähdä kaiken ja nopeasti ja heti. Se oli hyvin eri ihminen kuin tämä tämän päivän kyynistynyt kosmopoliitti, joka nähdessään ulkona satavan kohauttaa vain olkapäitään ja jää majapaikkaansa katselemaan Netflixiä. Ei koko ajan pidä suorittaa. Kolme tuntia turismia päivässä on enemmän kuin riittävästi. Loppuajan voi lukea kirjaa.

On maailma muuttunut myös sitten viimeisimmän matkani. En ole käynyt ulkomailla kolmeen vuoteen. Maailma pistettiin kiinni, mitään ei saanut tehdä, ja sen vähän mitä olisikin saanut tehdä, mielenterveyteni löi jarrut täysillä päälle ja esti. Kolme vuotta matkustamatta, etenkin maailmaa mullistaneen pandemian aikaan, näkyy väistämättä. Sekä maailmassa että minussa.

Viime matkan jälkeen maailmalle on tullut lähinnä kasvomaskeja. Edellisen kerran matkustaessani se oli vain japanilaisturistien kasvoilla näkyvä kulttuurinen kuriositeetti, mutta nyt niitä on joka puolella. Etenkin vanhemmat ihmiset käyttävät niitä jopa Italiassa. Saksassa niitä on vielä pakko käyttää, joten julkisessa liikenteessä niitä oli kaikilla. Odotin, että se olisi ollut vain lakiin unohtunut kuollut kirjain, jota kukaan ei enää noudattaisi, mutta ei. Hampurista Nürnbergiin kulkeneessa junassa kaikilla oli maski. Eikä edes mikä tahansa pikku kangaskaistale kasvojen alaosan tienoilla, vaan ihan oikeat ffp2-hengityssuojaimet. Ja ne, joilla maskia ei ollut, pakotettiin sellainen henkilökunnalta ostamaan. Myös Nürnbergin metrossa kaikilla oli naamarit naamallaan. Minullakin tietysti. Sosiaalinen paine, tiedättehän.

(Lisäksi olen työskennellyt vuosikausia hoiva-alalla, joten olen oppinut ottamaan hygieniajutut tosissani. Käsidesiäkin lorautan sen kummemmin ajattelematta aina käsille jos jossain vain pullon näen, ja sitten hieron huolella jokaisen sormenvälin ja sormenpään, jopa kämmenselät.)

Mutta isoin ja hämmästyttävin muutos koronan myötä on tähän mennessä ollut se, että saksalaiset, nuo Euroopan takapajuisimmat teknologiaänkyrät, ovat vihdoin keksineet pankkikorttien olemassaolon. Jopa siihen pisteeseen asti, että tuo maa, jossa vielä pari vuotta sitten ihmiset pyörittelevät pöyristyneenä silmiään kun taas kerran yksi typerä turistiparka heilutteli omituista muoviläpyskäänsä ja kuvitteli sen olevan rahaa, on yhtäkkiä täynnä hotelleja ja ravintoloita joissa käteistä ei edes oteta vastaan, ja käteisellä maksaessa jotkut asiakaspalvelijat ottavat kasvoilleen ilmeen kuin olisin tarjoamassa heille äskettäin käyttämääni räkää tihkuvaa nenäliinaa. Joskus sivistyksen saapuminen tarvitsee kriisin, ja korona on selvästi riittänyt saksalaisille.

Isoin muutos minussa itsessäni sen sijaan on pienempi: Yhtäkkiä kirkoista on tullut taas vaikuttavia. Kun kävelin ensimmäiseen saksalaiseen goottilaiseen katedraaliin Nürnbergissä, menin sinne lähinnä lämmittelemään ja pitämään sadetta. Mutta suureksi hämmästyksekseni kirkko olikin taas vaikuttava ilmestys: Korkeuksiin nouseva katto, mahtipontisuutta uhkuvat pylväät, vuosisatoja vanhat alttarikaapit kertomassa jonkun tuntemattoman paikallispyhimyksen elämäkertaa. Reaktioni oli lähes yhtä vau kuin joskus kaksi vuosikymmentä sitten, silloin kun ensimmäisen kerran Suomen ulkopuolella tuomikirkkoon olen astunut.

Mutta tietysti sitten kävin toisessa kirkossa, lähinnä räntäsadetta pitämässä, ja kolmannessa. Ja niin olen takaisin siinä matkailijan arjessa, jossa toistuvat kirkot ovat yksinomaan puuduttavia ja tylsiä. Samanlaiset goottilaiset holvikaaret niissä kaikissa on. Samanlaiset korkeat pylväät. Samanlaiset turistit kameroineen räpsimässä selfieitä ristiinnaulitun vapahtajan äärellä, vaikka heidän kännyköidensä valoteho ei varmastikaan riitä mihinkään oikeasti esittäviin valokuviin.

Ja lopulta visiitti taas yhdessä kirkossa on tasan yhtä ikimuistoinen kuin matka Puolangallekin. Suunnilleen yhtä jännittävä kuin se Google Mapsin minulle aikoinaan toistuvasti muistuttama matkani Tampereen Pispalan Hesburgeriin. Lisää kuva, Google Maps silloin pyysi viikkojen ajan, ihmiset haluavat nähdä valokuvia sellaisista kohteista kuin Pispalan Hesburger.

Oi voi, Google Maps, sinä olet ihan höpsö.

Ihmisiä tylsyyden merellä

Laivamatkustaminen on tylsää.

Tai ei, korjataan: Laivamatkustaminen on matkustamisen muodoista kaikista mukavinta. Jos matkaan pitää käyttää yli vuorokausi, niin ehdottomasti mieluummin olen sen laivassa kuin bussissa, lentokoneessa, tai edes junassa. Mutta siitä huolimatta, jopa laivassa 30 tunnin matkustaminen on tylsää.

Totta kai olen varustautunut jo etukäteen. Olen matkustanut Helsingin ja Travemünden välin jo ainakin kymmenen kertaa, ehkä useamminkin. Minulla on elokuvia, kirjoja, musiikkia, pelejä, kaikkea mukana viihdyttämässä minua matkan varrella. Minä kirjoitan. Minä istun juuri nyt juuri tällä laivalla, ja kirjoitan juuri näitä sanoja, ihan vain että olisi jotain tekemistä. Ja näitä sanoja ennen olen kirjoittanut jo monta tuntia muuta tekstiä. Minulla on tietokoneen piirtopöytä ja myös ihan perinteiset kynät ja paperit piirtämistä varten.

Finnstarilla ja Finnladyllä, noilla kahdellä lähes täysin identtisellä Itämertä viistottain halkovalla autolautalla, on myös erinomainen sauna porealtaineen. Ja pieni kuntosali. Ja muutama hassu pelikone. Ja myös pallomerikin, jos sinne vain kehtaisi mennä pyöriskelemään ilman lasta mukana.

Ja tietysti voi nukkua. 30 tunnin matkalla on väistämättä jossain välissä yö, ja missään ei nuku niin hyvin kuin leppeästi keinahtelevassa laivassa.

Silti on tylsää.

Etenkin, jos myrsky iskee, sillä silloin ainoaksi tekemisvaihtoehdoksi jää se nukkuminen. Silloin makoillaan vain silmät kiinni sängyllä, torkahdellaan hetkittäin, ja tehdään väliin lyhyesti jotain pientä kunnes tasapainoaisti alkaa nopeasti protestoida väärin käyttäytyvää maailmaa.

Mutta tämä laiva on aina ollut myös matkojeni sosiaalisimpia osia. Sillä minä en ole ainoa, jolla on tylsää. Majoitun aina jaetuissa hyteissä – totta kai, eihän budjettini riittäisi mihinkään muuhun – ja siellä on ihmisiä. Jos vain yhteinen kieli löytyy, siinä saa elämäntarinoita jaettua. Suurin osa on miehiä, joiden elämä on jakaantunut Suomen ja Saksan väliin, perhe on Itämeren toisessa päässä ja työt toisessa, tai keskieurooppalaisia matkustelijoita, jotka ovat lopulta, jo koko muun maailman kierrettyään, halunneet nähdä Helsingin. Kaikki suomalaiset ovat aina kateellisia minun pakomatkoilleni, ja kaikki ulkomaalaiset nyökyttelevät niin kuin ymmärtäisivät miksi haluan Suomesta pois talveksi. Toki suurin osa keskustelusta on vain small talkia, joka pyörii kovin usein jonkin urheilukilpailun ympärillä, jota hyttitoverini katselee hytin televisiosta, mutta se on keskustelua silti. Ja siinä missä maailmalla tapahtuvat kohtaamiset useimmiten kestävät vain muutamia minuutteja, joiden aikana käydään läpi nopeasti läpi kansallisuudet ja reittisuunnitelmat, 30 tunnin aikana keskustelu saattaa laajeta vähän syvällisempiinkin aiheisiin.

Saunastakin löytyy toisinaan jutustelijoita. Totta kai saunojien kanssa lähinnä vain ihastellaan laivan saunan yllättävän hyviä löylyjä ja kerrotaan kerta toisensa jälkeen kuinka Keski- ja Etelä-Euroopan saunat ovat vain huonoja vitsejä, tai sitten he haluavat opettaa toisille löylyttelijöille “oikeita löylynheittotekniikoita”, mitä ne kenenkin mielestä sitten onkin. Mutta on siellä joskus ollut myös porealtaallinen humalaisia venäläisiä rekkakuskeja, jotka kovasti selittävät jotain omalla kielellään, ja joille nyökytellään niin kuin olisin ymmärtänyt edes yhden sanan. Saunasta ei kuitenkaan yleensä muita löydy kuin suomalaisia, virolaisia ja venäläisiä.

Ja usein lopuksi, laivan saapuessa vihdoin Travemünden satamaan, minä olen päässyt opastamaan muita jalkamatkustajia. He surffaavat netistä bussiaikatauluja, huolestuneena miettivät, miten iltakymmeneltä pääsisi vielä Lyypekkiin, ja minä pääsen pätemään. Kuunnelkaa minua, te aloittelijat, minä ylpeänä kerron heille, minä tiedän, minä olen ollut täällä jo vaikka kuinka monta kertaa ennenkin. Ja tässä usemmiten löytyvät ne mielenkiintoisimmat ihmiset. Se, että matkustaa autolautalla Itämeren yli on ihan tavallista, sitä tekee kuka vain, se on vain järkevää. Mutta että matkustaa tämän matkan ilman autoa, julkisella liikenteellä, keskellä pimeintä talvea, he ovat useimmiten ympäristötietoisia travelereita.

Ja sitten oli se yksi kerta, kun Travemünden päässä kaksi suomalaismiestä pysäyttivät minut, löivät minulle kaksi sataa euroa käteen ja pyysivät minua ajamaan yhden autoistaan laivaan. Kaksi miestä ei saa laivayhtiön mukaan ajaa laivaan kolmea autoa, joten he tarvitsivat jonkun ylimääräiselle autolleen kuskiksi. En tiedä, oliko peräkontti täynnä heroiinia vai ei, mutta oletan että ei. Veroja he kyllä selvästi kiersivät kaikin tavoin, sillä joka ainoa maksusuoritus noukittiin isosta setelinipusta, mutta ei minulla jäänyt oloa, että he olisivat kovin vaarallisia rikollisia olleet. Sainpa vain ilmaisen laivamatkan, ja vähän lisärahoja vielä päälle. Enpä tilittänyt niistä itsekään veroja. En edes kertonut Kelalle, että he olisivat voineet vähentää rahat silloisista työttömyyskorvauksistani. He ajoivat minut silloin vielä Tampereelle kotiinkin, helmikuussa, kesärenkailla. Auto lähti liukastelemaan vasta kotipihaani kääntyessä. Se on tarina. Se tapahtui tällä laivalla.

Tällä kertaa hyttitoverinani oli ranskalaismies, johon törmäsin jo Vuosaaren satamassa. Hän tuli ilman kulkuvälineitä matkustavien Check-Iniin kysymään minulta, ainoana jalkamatkustajana, mistä autoilijat voivat ostaa lippunsa. Minä kohautin olkapäitäni, ja pahoitellen kerroin, etten ole koskaan tullut laivalle autolla. En tiedä. Mutta oletin, että jos hän vain ajaisi autonsa jonon jatkoksi, niin eiköhän hänelle lippu myytäisi sitten portilla.

Pari tuntia myöhemmin hän saapui samaan hyttiin. Kuulemma lipun oli saanut portilta sinne vain ajamalla. Nelikymppiseksi ranskalaiseksi hänen englantinsa oli hyvää, joten hänen kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikka toki nyanssit tahtoivatkin hukkua matkalle. Jouduin koko ajan miettimään, miten voisin kertoa asiat helpommalla englannilla. Nettiyhteyden niin salliessa googlailin joitain ranskankielisiä sanojakin avuksi. Mies oli algerialaistaustainen leipuri, matkusti paljon, suositteli minulle kovasti Marokkoon menemistä – ja lopulta ajoi minut autollaan Hampuriin.

Koska en itse omista autoa, minä en niistä ymmärrä mitään. En tietäisi ollenkaan, miten autot ajetaan autolauttaan, jos en olisi sitä silloin kerran saanut toisten autolla tehdä. Enkä tietäisi mitään vuokra-autojen palauttamisesta, ellen olisi tämän miehen (nimeltään ehkä Nabil, mutta voin olla väärässäkin) kanssa seikkaillut pitkin öistä Hampuria etsimässä hyvin suurpirteiseen karttalappuun merkattua parkkihallia.

Ja olen tietysti myös kiitollinen siitä, etten joutunut odottelemaan öisellä bussipysäkillä ja Lyypekin tyhjällä juna-asemalla, niin kuin yleensä. Sekin on tylsää.

Matkustaminen kuulostaa aina paljon jännittävämmältä, kun sitä muistelee jälkikäteen, sitten kun siitä on muodostanut tarinoita kerrottaviksi. 28 tavallisen tylsää tuntia unohtuvat nopeasti jonnekin, ja vain ne kaksi muistaa, joissa tapahtui edes jotain.

Sitähän tämä blogi on. Täällä hiotaan tylsyydestä kertomuksia. Mutta toisaalta: ilman tylsiä hetkiä, missä välissä ehtisin näitä kirjoittaa?

Pelkoa ja pakkaamista Oulussa

Pakkaaminen alkaa yleensä passista. Minulla on jo vuosien varrella kehittynyt rutiini, jonka otan käyttöön aina, jos lähden yli viikon mittaiselle matkalle. Viikko tai pari ennen matkalle lähtöä heitän nurkkaan korin, johon alan heitellä mukaan otettavia esineitä aina kun muistan jotain tärkeää. Ensin passi. Sitten eurooppalainen sairaanhoitokortti. Jossain välissä huomaan pöydän kulmalle kesän jäljiltä jääneet aurinkolasit, ja heitän ne koriin. Villasukat ja pitkät kalsarit mukaan ensimmäisten joukossa: Etelä-Euroopassa on kylmä. Jos huomaan, että kameran laturi lojuu lattialla muiden laturien joukossa, siirrän sen koriin. Jos jotain vanhaa matkaani mietiskellessäni yhtäkkiä muistan jotain tärkeää, joka silloin oli unohtunut, käyn sen heti hakemassa.

Viime tipassa pakkaamalla puolet unohtuu. Tai ainakin viimeisen kahden päivän aikana on tarpeetonta stressiä. On parempi pakata hiljakseen pitkään. Lopuksi sitten pakataan vain normivaatteet ja päivittäisessä käytössä oleva elektroniikka. Kaiken muun pitäisi olla jo ennen viimeistä iltaa valmiina.

Särkylääkkeet. On. Kosteusvoiteet. On. Hei, tuon d-vitamiinipurkinkin voisi heittää mukaan. Partatrimmerinkin tarvitsee. Ja piirrustustarvikkeita. Ja vihko, että voi kirjoittaa blogitekstejä käsin.

Kun ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille, silloin joskus kaksikymmentä vuotta sitten, silloin tämä oli suunnitelmallisempaa. Tommi, veljeni, oli jostain matkaoppaista ja blogiteksteistä lukenut, mitä kaikkea siellä sanotaan tarvittavan, ja sitten kirjoittanut pitkän, yksityiskohtaisen paperilapun, jossa luki jokainen tarvittava esine. Taisi olla jokainen vaatekappalekin, en ole varma. Pakatessamme sitten ruksimme listan jokaisen kohdan, että kaikki tuli varmasti mukaan.

Tietysti siinä listassa oli paljon myös ihan paranoidista tavaraa. Niitä sellaisia turisteille myytäviä paidan alle kätkettäviä salataskuja – keskeytän kirjoittamisen, kun muistan, että silmälaput voisi myös ottaa mukaan (en löydä niitä) – ja kaikkea muuta, jotka kertoivat meidän odottavan, että maailma olisi äärimmäisen vaarallinen ja epäilyttävä paikka. Ei maailmalla oikeasti tarvitse erillistä valelompakkoa, jonne laitetaan näön vuoksi vanhentuneita pankkikortteja ja pieni määrä rahaa, jonka voisi sitten antaa ryöstäjille että oikeat kortit ja rahat säästyisi.

Nyt en ole varma, oliko meillä sellainen mukana, vai luimmeko vain jostain oppaasta tai blogista sellaisen neuvon. No, jos nyt joku matkaa suunnitteleva löytää jotenkin tiensä tänne blogiin, ja hakee täältä neuvoja, niin kuunnelkaa tämä: Maailma ei ole erityisen vaarallinen. Sotaa käyvät alueet ja tietyt slummit poislukien se ei juuri Suomea vaarallisempi ole.

Kehitysmaissa tietysti vähintään joka kolmas ihminen, joka tulee juttelemaan, yrittää huijata tai ryöstää minut, ja lopuistakin puolet haluaa myydä jotain. Ja Pariisin turistialueilla käytännössä jokainen, joka lähestyy, ihan oikeasti on huijari tai varas. Mutta ei se ole huolestuttavaa. Se on vain ärsyttävää. Ei siihen pidä valmistautua kuin kovettamalla itseään. Niihin suhtaudutaan samoin kuin feissareihin. Kävellään vain määrätietoisesti ohi.

Mutta jos ulkomailla päätyy seuraan, jossa on oikeasti vaarassa, niin sitten on vain päätynyt vääränlaiseen seuraan. Sellaiseen seuraan, joka olisi vaarallinen kyllä koti-Suomessakin.

Siirrän deodorantin koriin. Sitä tarvitsee vielä ennen lähtöä, mutta saahan sen sieltäkin tarvittaessa esille. Päivittäiset hygieniatarvikkeet laitan mukaan pari päivää ennen lähtöä, etteivät ne sitten loppukiireessä unohdu. Kaikista asioista mitä olen unohtanut, hammashoitotarvikkeet ovat ne yleisimmät.

Pari päivää sitten, harmaana sadepäivänä kun en jaksanut enkä halunnut tehdä mitään, katsoin Ylen Areenalta Takenin. Höttöinen toimintaelokuva, typerämpi kuin laki sallii, mutta aivottomana viihteenä ihan sujuvaa mätkintää ja kaahailua. Ja myös kouluesimerkki äärimmäisen vainoharhaisesta suhtautumisesta maailmanmatkailuun: Kaksi tyttöä lähtee Pariisiin, isä varoittelee ja on huolissaan, ja tietysti heti ensimmäinen vastaantulija, kivan ja mukavan oloinen kanssamatkustaja, onkin – totta kai – järjestäytyneen rikollisuuden alihankkija, joka etsii nuoria turistityttösiä kaapattaviksi ja huumattaviksi seksityöläisiksi. Olen melko varma, että jos jotain elokuvan kuvaamaa onkin joskus tapahtunut, niin sitä tuskin on tapahtunut toista kertaa. Koska elokuva on ranskalainen, elokuvan tarkoitus onkin varmaan ollut lähinnä pelotella ärsyttävät jenkkituristit pysymään kotonaan. Pariisi on jo turistien ylikansoittama, ei sinne enää ketään haluta.

Pitäisiköhän kiikarit ottaa mukaan? Tuskinpa minä niillä siellä mitään teen. Ne on raskaat kantaa mukana joka paikassa, ja en voi bongata lintujakaan ympäristössä, jossa niitä en kuitenkaan tunnistaisi. Entä huuliharppu? Miten voisin mukamas vaeltaa Nuuskamuikkusena etelässä, jos en voi istuskella sillankaiteella huuliharppua soitellen? Matkalla voisi jossain välissä taas löytyäkin aikaa ja energiaa yrittää opetella sen soittoa. Mutta löytyykö tien päältä paikkaa, jossa sitä voisi rauhassa tehdä ilman, että kaikki vihaavat minua?

Lähtöön kuuluu aina epävarmuus. Vaikka kuinka monta kertaa olisi lähtenyt matkalle, lähdön lähestyessä on aina epävarma, onko lähdössä sittenkään järkeä. Entä jos minut sittenkin kaapataan seksityöläiseksi?

Kaapatuksi tulemisen, satunnaisen väkivallan tai terrorismin pelkääminen on yhtä turhaa kuin äkillisen, yllättävän sairauskohtauksen pelkääminen. Niin minä itselleni kerron. Se ei ole omissa käsissä. Sille ei pakatessa mitään voi. Sille ei oikein voi mitään edes jäämällä kotiin. Kyllä satunnaista väkivaltaa täälläkin on. Auton alle voi jäädä kotikaupungissakin. Vessanlattialle on moni liukastunut. Ja jos ydinsota alkaa lähikuukausina, niin aivan yhtä maailmanloppu se maailmanloppu on joka paikassa.

Matkustamista haittaavista irrationaalisista peloista vain lentopelkoa kuuntelen. Ja sen kanssa voin teeskennellä, että lentämättömyyteni on ekologinen valinta. Sen voin jopa valehdella itsellenikin, ja melkein uskonkin. 

Haluanko oikeastaan sittenkään lähteä? Näin marraskuussa, kun aivot huutavat muutenkin kaikelle koko ajan “en halua”, olisi niin helppoa vain olla lähtemättä. Mutta kun aivot huutavat saman haluttomuuden kaikelle – en halua lähteä ulos, en halua avata jääkaapin ovea, en halua nousta sängystä ylös, en halua herätä, en halua mitään – sitä ei voi edes yrittää kuunnella. Se on kuin sadun poika, joka huutaa susi, tai kuka tahansa uhmaikäinen pikkulapsi. Ei aivojeni ‘ei’ tarkoita ei. Se on vain opittu sana, jota aivot huutavat tottumuksesta kaikelle.

En halua pakata.

Vai niin minä ajattelen. Ajatellaanpas sitten jotain muuta.

Ehkä pitää ottaa kirkasvalolamppu mukaan. Sitä ei enää eteläisimmässä Euroopassa tarvitse, mutta sateisina päivinä se voi olla ihan hyvä lisä aina Barcelonaan asti.

Minulla muistaakseni oli jossain sellainen puhallettava niskatyyny. Ne ovat pitkillä bussimatkoilla ihan mukavia.

Tämä piirtopöytä pitää muistaa pakata. Kynä myös.

Näin se menee.

Monetko alushousut tarvitsee?

Kaukokaipuun kaupunki

Kun matkamies kulkee viisi tuntia nukahtamisestaan aamua kohden, ja hän kohtaa unessaan junan, tai ihmisen johon on tutustunut aiemmilla matkoillaan, hän saapuu kaukokaipuun kaupunkiin. Se on joskus nimeltään Praha, joskus München, tai joskus vaikkapa Bratislava. Se on mikä vain keskieurooppalainen kaupunki, jossa matkamies on joskus käynyt, mutta jota hän ei kovin hyvin tunne. Mutta oli sen nimi mikä tahansa, se ei kuitenkaan muistuta yhtään sitä kaupunkia, jonka nimen se on saanut.

Yöstä toiseen, kaupungin nimestä riippumatta, aina kun matkamies palaa kaupunkiin, se on kuitenkin samanlainen. Se on joen rannalla. Rantaviiva on tasainen, täysin ilman korkeusvaihteluita. Siinä on suuri nurmikenttä, jota halkovat päällystetyt kevyen liikenteen polut. Puisto päättyy joen suuntaiseen katuun, jonka toisella puolella kohoavat maltillisen korkuiset kiviset kerrostalot.

Se ei ole mikään kaupunki, ja samaan aikaan se on ne kaikki. Siellä on vanhaa keskieurooppalaista arkkitehtuuria, siellä on punatiilisiä teollisuushalleja, siellä on orgaanisten kaarien wow-arkkitehtuuria. Kaupungin yllä kohoaa vuori, vain lyhyen kävelymatkan päässä, josta avautuu loistelias näkymä kaupunkiin ja sen yli.

Kaupungissa on aina yksi ja sama hostelli, vanhaan taloon rakennettu, rähjäinen majapaikka. Reikäiset tapetit roikkuvat seinillä, puiset portaat narisevat kiivetessä, ja ruskeat, vanhaa maalia rapisevat puuovet sulkevat taaksensa huoneet, jotka ovat pieniä ja himmeästi valaistuja. Yö toisensa jälkeen, aina kun matkailija saapuu kaukokaipuun kaupunkiin, tämä on se majapaikka, johon hän majoittuu. Joskus yksityiseen huoneeseen, joskus muiden kanssa jaettuun dormiin. Mutta aina samaan hostelliin.

Kaupunki ei kuitenkaan koskaan ole matkamiehen määränpää. Se ei ole se kaupunki, johon hän on matkalla. Se on vain välivaihe. Ehkä matkamies on lopulta matkalla Afrikkaan, ehkä Intiaan, ehkä vain kauemmas eteläiseen Eurooppaan. Mutta tässä kaupungissa hän ei ole vielä perillä.

Tai ehkä hän on jo paluumatkalla. Sillä aikataulu aina tikittää taustalla. Johonkin mennessä hänen pitää aina palata Suomeen, ja sitä ennen pitäisi nähdä niin paljon, sitä ennen pitäisi tehdä niin paljon. Aikaa on vain viikkoja, enintään kuukausia, pahimmillaan vain päiviä.

Ja sitten minä herään, kotona sängyssäni. Totta kai minä herään, olenhan läpi yön tiennyt näkeväni unta. Tuo kaupunki on olemassa vain unissani, joten totta kai minä tiedän, että jos sinne päädyn, se on unta.

Mutta minä en halua herätä. Minä en halua avata silmiäni, minä en halua lopettaa öistä matkaani. Minä tahdon takaisin tuohon alitajuntani luomaan rumaan ja kauniiseen ja kaikinpuolin mahdottomaan kaupunkiin. Minä en halua herätä katsomaan huoneeni valkoista seinää, en halua herätä harmaaseen loppusyksyyn, jossa päivieni kohokohta on alitajuntani rakentamat tapahtumattomat, tylsät unet.

Taistelen heräämistä vastaan, mutta joka aamu lopulta häviän.

En haluaisi vapauttaa aivojani uneksimasta. Vain nukkuessamme minä ja minun aivoni olemme samalla puolella. Hereillä aivoni ovat minun viholliseni, luovuttanut ja ahdistunut ja pahimmillaan masentuneita pakkoajatuksia jankuttava hirviö, kuristamassa ohimoitani uneliaaseen sumuun, joka helpottaa vain hetkittäin auringon pilkahtaessa tai kirkasvalolampun loisteessa.

Ja minä haaveilen keväästä. Ja minä haaveilen niistä eteläisistä kaupungeista, jotka ovat kaamosmasennuksen tuolla puolen.

Ja minun nettihakuni alkavat kiertää reittisuunnitelmien ympärillä. Minun selaushistoriani alkaa olla täynnä mahdollisia junareittejä ja bussireittejä ja laivareittejä ja mielenkiintoisia kaupunkeja ja museoita ja luontokohteita. Ja minä kaivan passiani esille, ja minä tarkistan matkavakuutukseni olemassaoloa ja ehtoja, ja minä tarkistan onko rinkkani vielä tallessa, ja minä katsastan vieläkö blogini on siinä kunnossa, että sitä voisi alkaa taas päivittää.

Ehkä taas tänä vuonna. Ehkä minun ei pidäkään lojua sängyssäni mitään tekemättä läpi keskitalven kolmatta vuotta peräkkäin.

Maailma on taas auki.

Ehkä taas tänä vuonna.

Newer posts »

© 2024 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑