Minulta varastettiin kamera.

Menetys ei ole kovinkaan suuri. Kamera oli vanha ja huono, sillä kuvaaminen oli yhtä tuskaa ja valokuvat heikkolaatuisia. Olen jo parin vuoden ajan täysin ääneen ja avoimesti toivonut, että kamera hajoaisi, tai joku vaikkapa varastaisi sen, niin saisin vihdoin tekosyyn ostaa uuden. Minulla on suuri kynnys ostaa uutta, jos vanha vielä on olemassa.

Se ei nyt lopulta ollut suuri yllätyskään, että se ennemmin tai myöhemmin varastetaan. Kun majoittuu kämyisissä hostelleissa, ja kuljettaa mukanaan mahdollisesti arvokkaan näköistä järjestelmäkameraa, ilman että vaivautuu lukitsemaan sitä kaappeihin tai välttämättä edes laittamaan sitä laukkuun sisälle, niin kyllähän se lähtee helposti jonkun mukaan. Hostellit ovat täynnä itseään kaikkia muita parempina pitäviä wannabe-hippejä, jotka aidosti uskovat elävänsä porvarillisen, rahan pyörittämän markkinatalousyhteiskunnan yläpuolella, joten he kokevat, että heillä on paitsi oikeus, myös melkeinpä velvollisuus, rikkoa lakeja ja varastella ja vandalisoida. Olen todellisuudesta vieraantuneiden egoistihippien kanssa elämässäni viettänyt paljon aikaa, ja heidän salaliittoteorioitaan ja uskomuksiaan kuunnellut enemmän kuin kenenkään olisi syytä. Tiedän ihan hyvin, että siinä vaiheessa kun huonetoverilla on rastat ja hippivaatteet päällä, silloin olisi parempi pitää kaikki arvotavarat useammankin lukon takana.

No, nyt en pitänyt. Jätin kameran sängylleni kun lähdin ulos syömään. Valitettavasti huomasin vasta seuraavana päivänä, että se oli hävinnyt. Sittenkin tietysti toista tuntia tarkastin kaikkia laukkujani kerta toisensa perään varmistaakseni, että se ihan oikeasti ei vain ole jossain väärässä paikassa, johon hajamielisyyttäni olen sen laittanut. Aiemmin matkalla olin jo varttitunnin ajan varma, että passini oli varastettu, kunnes lopulta löysin sen vain eri taskusta kuin mihin sen yleensä aina olen laittanut. Mutta ei, kamera ei ollut repussani viidennelläkään kerralla kun tyhjensin sen ja kävin jokaisen taskun läpi.

Olen melko varma, että tiedän, kuka sen on vienyt, mutta todisteita ei tietenkään ole, enkä voi häntä sen enempää alkaa syyttelemään. Huoneen sisustus toimi kuitenkin niin, että oli vain yksi ihminen, joka sängylleni oikeastaan edes pystyi näkemään, eli oli vain yksi ihminen, joka olisi voinut tietää, että sängylläni oli jotain varastettavaa – ja hän oli nimenomaan se kaikkein rastapäisin, kaikkein hipinnäköisin mies. 

Itse asiassa pari viikkoa sitten juttelin Barcelonan-lautalla kanssamatkustajani kanssa kameroiden varastamisesta. Hänellä oli mukanaan tyylikäs ja trendikäs, hipsteriuskottavuutta huokuva oikea vanhanajan Polaroid-kamera. Ihastelin sitä, ja hän kertoi olevansa hiukan sen kuljettamisesta huolissaan, sillä häneltä oli joskus matkoillaan Etelä-Amerikassa kamera varastettu. Minä sanoin siihen, että minun kamerani on täysin arvoton, sitä olisi ihan turha varastaa. Mutta mistäpä potentiaaliset varkaat sen voisivat tietää, minä jatkoin pohdintaani. Harvemminpa hotelleista taskuunsa tavaraa nappaavat ihmiset kameroista mitään tietävät. He saavat selville kameran olevan arvoton vasta jälkikäteen, kun ryöstö on jo aikaa sitten tehty. 

Rosvo parka. Jos hän varasti kamerani sen vuoksi, että hän halusi napsia itselleen kuvia, niin ei kai siinä mitään. Akku oli melkein tyhjä, ja laturi jäi minulle, mutta kyllä sillä vielä muutamia tunteja pystyy valokuvaamaan. Kamera oli huono, mutta kyllä se suurimman osan kännykkäkameroista voittaa. Sen takiahan se minullakin oli mukana. Oma kännykkäkamerani on niin umpisurkea, että sillä otetut kuvat aiheuttavat aitoa pahoinvointia ja lohdutonta kyynelehtimistä, joten kyllä huonokin järjestelmäkamera voittaa sen miljardisataa–nolla. Mutta jos rosvolla oli aikomus pistää kamera rahoiksi, rahoittaa vaihtoehtoista rikolliselämäänsä helpolla pikku näpistyksellä, niin rikos ei olisi voinut paljon huonommin mennä. Kameran rungon nykyinen jälleenmyyntiarvo on enintään kolmisen kymppiä, ja sekin edellyttää, että ostaja on typerys. Samalla rahalla saisi paljon paremmankin kameranrungon. Kameran objektiivilla ja muistikortilla jotain arvoa onkin, niistä saattaisi saada yhdessä jopa viitisenkymmentä euroa, mutta ostajan löytäminen niillekin on lähes mahdotonta. Kukaan, joka kameroista mitään tietää, ei niitä ostaisi, 15 vuotta vanhaa hölskyvää ja naarmuuntunutta Nikonin kittilinssiä ja epämääräistä adaptereilla kasattua yhtä vanhaa SD-korttiviritelmää. Paras veikkaus saada rahaa olisi liene panttilainaamo, joka saattaisi kamerasta tarvikkeineen juuri ja juuri kympin antaa. Ilman akkulaturia tuskin sitäkään.

Minulla oleva parempi linssi, jolla jonkinlaista jälleenmyyntiarvoa saattaisi ollakin, jäi kuitenkin minulle. Ja sekin on kerran pudonnut maahan niin, että siinä on iso lommo ja paikoilleen jumittunut UV-filtteri kiinteästi kiinni. Jouduin aikanaan vasaralla hakkaamaan haljenneen filtterin linssin palasiksi, että olen pystynyt objektiivilla onnettomuuden jälkeen ylipäätään kuvaamaan. Eli eipä siitäkään taitaisi kukaan mitään maksaa.

En hirveästi kameran menetystä siis sikäli murehdi. Ilmoitin tietysti hostellin henkilökunnalle, paksun kielimuurin takaa, että joku on kamerani varastanut, ja hetken ajan sitä selvittelimme, mutta sekin oli lähinnä vain kohteliaisuutta hostellia kohtaan. Jos minä pyörittäisin hostellia, minä haluaisin tietää, jos asukkaiden tavaroita varastellaan. Poliisille en ole tietenkään ilmoittanut. Se olisi vain vaikeaa, eikä siitä kukaan hyötyisi. Jos yrittäisin vakuutusyhtiölle ilmoittaa varastetusta kamerastani he vain nauraisivat minut pihalle. Vaikka olisin säilyttänytkin kameraa vakuutusyhtiön edellyttämällä tavalla, enkä pitänyt sitä avoimesti esillä näkyvällä paikalla huoneessa, jonne lähes kuka tahansa pääsee, heidän hyväksymänsä laskennallinen arvo kameran hinnaksi (noin nolla euroa) ei missään nimessä ylittäisi minkäänlaista omavastuuta.

Yhtään valokuvaakaan ei kameraan jäänyt, jota voisin ikävöidä. Kaikki olin jo siirtänyt tietokoneelleni, enkä ollut muutenkaan pitkään aikaan ottanut yhtä ainoaa hyvää tai mielenkiintoista kuvaa.

Se, mikä minua ensisijaisesti harmittaa on se, että epärehellinen yksilö ylipäätään varasti. Se ei ole kivaa. Varastaminen ei ole mukavaa, ja haluaisin valehdella eläväni maailmassa, jossa ihmiset eivät varastele. Kun jätin kameran sängylle, kyllä minä oletin sen olevan siinä vielä palatessanikin, kuten se on monta kertaa ennenkin ollut, enkä halua alkaa suhtautumaan maailmaan niin paranoidisesti, etten voisi lähtökohtaisesti luottaa kanssaihmisiini. Ja toisekseen minua harmittaa se, että on ollut tähän asti kovin huoletonta matkustaa kameran kanssa, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Tietokonettani minun pitää pitää koko ajan lukkojen takana ja joululahjaksi vuosien aikana saamaani turhan suurta käteismäärää olen piilotellut laukkujeni eri taskuihin ja lokeroihin, mutta kamerastani en ole jaksanut stressata missään välissä yhtään. Jos nyt ostaisin itselleni oikean kameran, yhtäkkiä minun pitäisi alkaa kohtelemaan sitä niin kuin arvotavaraa.

Ja tietystikään nyt minulla ei siis ole mitään muuta kameraa kuin kännykkäni sumea ja suttuinen höpökamera. Kyllä silläkin kuvia ottaa, mutta se on kovin eri taiteenmuoto. Ne ovat hädin tuskin esittävää taidetta.

Vaikka jos totta puhutaan, niin en pistäisi pahakseni, jos tuo puhelimenikin menisi rikki tai varastettaisiin. Olen jo pitkään haaveillut, että voisin ostaa itselleni uuden ja paremman, mutta en ole sitä tehnyt, kun vanha on vielä olemassa. Ehkä se pitäisi jättää sängylle kun lähden syömään.

(Jos vakuutusyhtiö lukee tätä tekstiä joskus tulevaisuudessa sen jälkeen, kun minulta on varastettu jotain oikeasti arvokasta ja olen hakemassa vakuutuskorvausta, haluan painottaa, että pidän kyllä omaisuudestani huolta, enkä jätä mitään tahallani varastettavaksi. En edes täysin arvottomia kameroita tai puhelimia. En ole tyhmä, eikä ahdasmielinen porvarillinen moraalini hyväksyisi vakuutuspetosta.)