Valencian illassa se sitten tapahtui. Mitä olin lähtiessäni pelännyt. Linja-auto saapui asemalle, minulla oli nälkä ja jano. En ollut syönyt koko päivänä kuin pari leipäpalaa ja yksittäisiä kourallisia pähkinöitä. Juomavesikin oli loppunut tunteja sitten, kuumassa linja-autossa. Korvani olivat lukossa, bussi oli laskeutunut nopeasti jyrkkää mäkeä alas vuorilta merenrantaan. Nenänikin oli tukossa, ja kurkkuani kutitteli kuiva yskä. En ollut vielä kokonaan toipunut flunssasta, ja aliravitsemus ja elimistön stressi pyöritti elimistöäni ylikierroksilla. En ollut saanut palauduttua alkumatkan rasituksista lainkaan.

Heitin rinkan selkään. Minua heikotti. Sykkeeni nousi ylöspäin, totta kai, niin sen on tarkoituskin kun kaksikymmentä lisäkiloa nousee selkään, ja ahdistus vyöryi ylitseni lamaannuttavana. Kaikki oli väärin ja pelottavaa. Kaikki oli minua vastaan, ja kaikki päättyisi huonosti.

Pakotin itseäni kävelemään, tähän ei voisi pysähtyä. Menisin vain varaamaani majapaikkaan, makaisin sängylläni, etsisin jotain syötävää, nopeita hiilihydraatteja, ja lepäisin sängylläni. Mutta sitten linja-autoaseman uloskäynnille nousevat liukuportaat olivat epäkunnossa, rajattu käyttökieltoon muovisilla aidoilla – ja yhtäkkiä olin varma, että minä kuolen tässä ja nyt, että minulla on flunssan jälkitautina sydänlihastulehdus ja veritulppa ja aivohalvaus ja koronasyöpä, ja itse asiassa sydämeni taisi jo äskettäin pysähtyä. Maailma kaatui päälleni jokaisesta suunnasta.

Laskin rinkkani maahan, rullaportaiden eteen, ja keskityin hengittämiseen ja numeroiden laskemiseen. Kaikki on hyvin, toistelin itselleni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, uloshengitys, kaikki on hyvin, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, sisäänhengitys. Menin kioskiin ja ostin itselleni puolen litran pullon Fantaa, verensokerin nostamiseksi. Join sitä, laskin numeroita, ja yritin olla kuuntelematta korvissani ylikierroksilla taputtelevaa sydäntä. Harmittelin, etten ennen lähtöäni hakenut apteekista ahdistuskohtauksiin annettua betasalpaajareseptiäni. Takova sydän on sekä ahdistuksen syy että seuraus. Mutta edellisestä tällaisesta kohtauksesta oli kulunut jo yli vuosi. Toivoin, että niitä ei tulisi. Pelkäsin, että niitä voisi tulla. Ja tässä nyt olin.

Kaivoin puhelimen esille. Neljä prosenttia akkua. Yritin katsoa Google Mapsista, miten pääsisin majapaikkaani, mutta se vain sekoili. Yhtäkkiä se päätti, että lähin metroasema olisi puolentoista kilometrin päässä. Tiesin, että se näytti väärin, koska se oli aiemmin päivällä näyttänyt oikein. Yritin pakottaa sitä näyttämään reitin lähimmälle asemalle, mutta jääräpäisesti se päätti, että sitä ei ole olemassa.

Hengitin sisään, laskin numeroita. Pidätin hengitystäni, laskin numeroita. Hengitin ulos, laskin numeroita. Kaikki on hyvin. Tässä ei ole mitään, mikä ei olisi tapahtunut minulle jo kymmeniä ellei satoja kertoja ennenkin.

En voinut edes yrittää soittaa kenellekään, että saisin aivoni irti ahdistuksesta. Että voisin jutella niitä näitä mistä tahansa muusta asiasta kuin akuutista, irrationaalisesta kuolemanpelosta ja siitä kuinka tänään maailma oli minua vastaan. En voinut. Ei ollut akkua. En voinut ottaa edes puhelintani esille ja harhauttaa itseäni suloisilla kissavideoillta.

Pakotin rinkan selkääni, vaikka tyhmät aivoni pelottelivatkin, että rasitus pysäyttäisi sydämeni heti, ja kiipesin portaat ylös. Ne eivät olleet pitkät. Rautatieasema oli remontissa, se oli täynnä rakennustelineitä ja kiellettyjä kävelysuuntia sulkevia nauhoja. Aivoni huusivat, että eikö täältäkään edes pääse pois, jäänkö tänne ikuisesti vangiksi, ja minä toistelin niille rauhallisesti, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Keskityin hengittämiseen, ja laskin askeleitani. Yksi askel, toinen askel, kolmas askel, neljäs askel.

Olisin voinut hypätä taksiin, mutta en pystynyt. Siihen minulla ei ole rutiinia. Nyt menin vain automaatilla, totuttuja kaavoja pitkin. Metrot ovat tuttuja ja tavallisia. Kävelin eteenpäin, laskin askeleitani, pakotin itseni keskittymään yksityiskohtiin ympärilläni. Katsoin palmupuiden latvoja, katsoin lentäviä puluja, katsoin kadun yllä loistavia jouluvaloja, katsoin vastaani tepsuttelevia suloisia pikkukoiria. Yritin ajatella ihmisiä, jotka ilahtuisivat koirista oikeasti, ja yritin saada itseeni tuon saman ilontunteen. Sen saman, jonka itse saisin kun näkisin kissan. Yritin kuvitella vierelleni ihmisen höpöttelemään koirista.

Kaikki on hyvin, minä toistin itselleni, kun laskeuduin liukuportaita metrotunneliin. Mihinkään ei edes satu. Ei ole pää kipeä, eikä edes närästä eikä lihaksia jomota. Vähän vain heikottaa, ja paljon ahdistaa, mutta muuten kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin.

Onneksi Valencian metroon on helppoa ostaa lippu. Ei pidä ihmetellä loputonta vyöhykelistausta jota ei selitetä missään, ja ostoautomaatin käyttöliittymä oli se sama mikä lähes kaikkialla Manner-Euroopassa. Joka tapauksessa keskityin vain hengittämiseen. Jos lippuni olisikin väärä, se oli epäolennainen murhe, ja ongelma vasta lipuntarkastajien tullessa. Laskin askeleitani, keskityin niihin, ja hengitin rauhallisesti.

Metrossa vieressäni istui yksivuotias pikkukaveri, joka leveästi hymyillen katsoi minua suoraan silmiin. Yritin hymyillä takaisin, mutta se oli väkinäistä. Toivoin, että hän ei pystyisi aistimaan ahdistustani. Katselin ympärilleni muita matkustajia. Heillä oli kaikilla hengityssuojain kasvoillaan. En voinut ottaa sellaista nyt itselleni. Keskityin hengittämään. Se oli tarpeeksi vaikeaa ilman maskiakin. Onneksi olin menossa pääteasemalle, niin sitä ei pitänyt stressata. Ei pitänyt seurata pysäkkien nimiä, sen kuin nousin pois sitten kun kaikki muutkin.

Laskin askeleitani, nousin katutasolle, laskin askeleitani, hengitin sisään, laskin askeleitani, hengitin ulos, laskin askeleitani, toivoin että puhelimeni kartta ei pimenisi ennen kuin pääsisin perille. Aloin pelätä, että päästessäni majapaikkaani alkaisin vain täristä ja itkeä ja lysähtäisin lattialle parkuvana ja hädissäni. Kävin mielessäni keskustelua, jossa pyytäisin itkua pidätellen heti päästä vessaan ja voisin mennä pöntölle suojaan itkemään, ehkä viideksi minuutiksi, ehkä varttitunniksi. Yritin miettiä, miten sen voisi kertoa espanjaksi, jos asiakaspalvelija ei osaisi englantia. Ja laskin askeleitani. Ja hengitin rauhallisesti. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.

Olo helpotti heti, kun pääsin perille. Minun ei pitänyt mennä edes vessaan itkemään. Respassa myytiin jäätelöä, ostin sellaisen, ja söin. Ei ongelma ole kuin verensokeri, minä kerroin itselleni, ja lopulta, kun sain syötyä jotain, aloin siihen vihdoin uskoakin.

— — —

Barcelonan illassa se sitten tapahtui. Mitä olin lähtiessäni toivonut. Kävelin puistossa, ihmiset lojuivat vilteillään, tanssivat nurmikolla, ja katusoittajat soittivat kilpaa piknikeillään musisoivien kaupunkilaisten kanssa. Kaikki vastaantulijat olivat kauniita, vihreät kauluskaijat lentelivät palmujen latvoissa, ja minä katselin aidan päälle lehahtanutta varpusta, josta en ollut varma, oliko se mikään Suomen varpuslajeista.

Minä aloin itkeä. Kaikki oli hyvin, kaikki oli kaunista, ja minä olin sen kaiken keskellä, ja minä halusin olla siellä. Jo kuukausia minua kuristanut paha olo ja ahdistus luovuttivat hetkeksi. On mahdotonta sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun pitkän masennuskauden jälkeen on taas edes pienen hetken ajan onnellinen.

Siirryin vähän syrjemmälle, että kukaan ei näkisi kyyneleitäni. Katselin katutaiteilijaa pyörittelemässä jättimäisiä saippuakuplia ohikulkevien lasten riemuksi. Afrikkalaistaustaiset nuoret miehet potkiskelivat jalkapallotemppuja, tasapainottelivat palloa jalkaterällään ja pyöräyttivät sen siitä niskaansa. Keski-ikäinen mies ulkoilutti kahta suloista koiraa, joista toinen oli vasta pentu, leikkisä ja ylienerginen.

Tuntui, kuin olisin juuri keksinyt, miten hengitetään. Kuinka se pystyikään olemaan näin vaivatonta ja helppoa. Rintaa ei puristanut lainkaan. Kuin kivi olisi poistunut rinnaltani, sanotaan, enkä nuorempana ymmärtänyt, kuinka täydellisen kuvaava tuo sanonta onkaan.

Nieleskelin itkuani. Kaksivuotias poika tallusteli ylpeänä punainen ilmapallo käteensä sidottuna. Nelissäkymmenissä ollut mies rullaluisteli ohi kädet taskussaan, levesti hymyillen, aivan kuin hänkin olisi taas pitkästä aikaa musitanut, että elämä on kuin onkin ihanaa. Kauluskaijalauma kirkui koristeisen katulampun päällä.

Aurinko laski Barcelonan kattojen alle. Ilma viileni samalla kuin ilta pimeni silmissä. Ihmiset vetivät takkejaan kiinni. He olivat yhä kaikki kauniita. Ja minä istuin penkillä, katselin ohikulkijoita, ja minä halusin nauttia olostani siinä, siinä penkillä ja siinä hetkessä, ja vain keskittyä tuntemaan, kuinka kaikki oli hyvin. Kyllä se vielä menisi ohi, minä tiesin kyllä, viimeistään seuraavana aamuna, ja viikkoa myöhemmin tulisin olemaan Valenciassa keskellä täyttä ahdistuskohtausta, mutta sitä suuremmalla syyllä hetkellisestä onnentunteesta oli pidettävä kiinni niin kauan kuin se kesti.

Pieni tyttö vaaleanpunaisessa toppatakissaan pyöräili ohi, ikäisekseen erinomaisen hyvässä tasapainossa. Hänen pienempi sisaruksensa polki perässä, paljon huterammin, lähempänä vanhempiaan. Aurinko oli laskenut. Alkoi tulla kylmä. Olin jättänyt takin hostelliini.

Nousin ylös kiviseltä penkiltäni, lähdin kävelemään illassa leijailevia saippuakuplia kohden. En juossut niiden perässä, mutta puhkaisin sormellani jokaisen, johon saatoin kurkottamatta yltää.

Kaikki oli hyvin.