Ensimmäinen lintu, jonka näin tänä vuonna Suomessa, oli laulujoutsen. Siinä se uiskenteli merellä, saaristossa Vuosaaren edustalla. Vähän matkaa eteenpäin, laivan jo jarruteltua kävelyvauhtiin lähes kiinni satamalaturissa, laivan ympärillä alkoi lennellä kalalokkeja. Enää 98 lintulajia, ja sitten saisin bongattua täydet sata, ja saisin vihdoin Birdlife Suomen sadan linnun haasteen suoritettua.

Valehtelin aiemmin yhdessä tämänkertaisen matkani ensimmäisistä kirjoituksista. Sanoin, että suurin muutos minussa itsessäni sitten viime matkani olisi ollut se, että kirkot olivat hetken ajan taas vaikuttavia. Ei.

Isoin muutos oli se, että yhtäkkiä kaikkialle oli ilmestynyt lintuja. Kun katselin bussin ikkunasta jylhää Alppien maisemaa, tai junanikkunasta avautuvaa Marokkolaista autiomaata, katseeni tarttui taivaalla kaartelevaan kotkaan ja puunlatvojen pikkulintuihin. Kun kävelin Euroopan puistoissa ja metsiköissä, pääni kääntyili vaistomaisesti linnunlaulujen ja taivaalla lehahtelevien pikkulintujen perässä. Ja kun Marrakeshin puistoissa yhtäkkiä ei kuulunutkaan linnunlaulua, senkin huomasin heti.

Edelliseltä Espanjan-matkaltani muistan linnuista ainoastaan riikinkukkoja. Niitä pysähdyin katselemaan, niitä pysähdyin valokuvaamaan. Muistan tarkkailleeni pidempäänkin innokkaan koirasparan epäonnisia kosioyrityksiä, ja naaraiden täydellistä välinpitämättömyyttä sen pöyhistelyä kohtaan. Mutta tällä matkalla aivan yhtä jännittäviä olivat tavalliset varpusparvet, lehahtelemassa joka paikassa. Aina Essaouirassa asti ne olivat tuttu muistuma koti-Suomen lintujajistosta – vaikka toki samalla yritinkin katsella, jos siellä olisikin joitain eksoottisempia varpusia joukossa. Etenkin Espanjassa yritin koko ajan bongata pensasvarpusta, eksoottista, jännittävää, lähes täysin tavallisen varpusen kanssa identtistä varpusta, joita ei kuitenkaan Suomesta löydy.

En löytänyt. Pari kertaa se olisi saattanut olla mahdollinen havainto, mutta liian epävarma, että uskaltaisin valehdella edes vain itselleni pensasvarpusen nähneeni.

Kun korona sulki maailman, ja minut innostettiin tarkkailemaan lintuja, totesin sen aluksi lähestulkoon mahdottomaksi. Lintuja ei näkynyt missään. Ääniä kuului kyllä toukokuisessa metsikössä joka puolelta, mutta linnuista ei ollut ei niin minkäänlaista havaintoa. Ensivaikutelma oli, että pikkulinnut ovat kuin joulupukki: kaunis satu, jota valehdellaan hyväuskoisille lapsille. Oikeasti, sitten kun on aikuinen, saakin tietää, että ne kaikki puista kantautuvat liverrykset ja säksätykset ovatkin oikeasti äidin ja isän tekemiä, jotka keväisin kiiveskelevät puissa narratakseen lapsia. Tuijotin koivikkoja ja heinikköjä vaikka kuinka pitkään, enkä nähnyt mitään. En ensimmäistäkään lintua.

Mutta ei siinä mennyt kuin kaksi viikkoa, kun linnut yhtäkkiä ilmaantuivat jostain. Yhtäkkiä huomasinkin liikahduksen puunlatvassa, pienen varjon hypähtelemässä oksalta oksalle. Ja toisen, ja kolmannen, ja viidennen sadannen. Lintuja oli paljon, ja niitä oli kaikkialla. Oulun Hartaanselällä, joka oli siihen asti ollut vain pieni läikkä merta kaupungin keskustassa, näyttäytyikin yhtäkkiä laskeutumisalustana tuhansille linnuille. Miten oli mahdollista, etten ollut koskaan ennen huomannut tuhansia lintuja? Aluksi en toki tiennyt yhtään, mitä lintuja näin, mutta hiljalleen sekin salaisuus alkoi aueta. Aiemmista “lokeistakin” tuli naurulokkeja, kalalokkeja, harmaalokkeja – ja jopa kalatiiroja, ehkä mahdollisesti jopa lapintiiroja.

Ja lintuja ei ollut ainoastaan Oulussa. Niitä oli joka paikassa. Nürnbergin puistoissa, Veronan joenrannoilla, Barcelonan puunlatvoissa, Granadan kukkuloilla. Matkan varrella linnut olivat suurelta osin vieraita, mutta oli siellä myös tuttuja joukossa. Sinisorsia, kottaraisia, punarintoja, ja totta kai varpusia ja talitinttejä ja kaikkialla tallustelevia puluja. Ja minä huomasin, että silmäni pystyivät näkemään hyvinkin pieniä eroja. Minä näin Espanjan puistossa mustan linnun, joka oli ulkomuodoltaan kuin mustarastas, mutta käyttäytymiseltään kuin kottarainen, ja minä tiesin, että se oli jokin vieras lintulaji. Google kertoi, että se oli mustakottarainen (Sturnus unicolor). Minä näin Marokossa harakan, joka oli kuitenkin häväyksen kotimaista harakkaa pienempi, ja liikkeiltään paljon ketterämpi – ja kun sitä sopivassa valossa katsoi, sen silmäkulmassa häivähti pieni sininen läikkä – ja minä tiesin, että se olikin harakan sijaan Pica mauritanica, mitä ikinä onkaan suomeksi, vaikka vielä pari vuotta sitten olisin sanonut sitä vain tyytyväisenä harakaksi. Jos olisin silloin edes varmuudella erottanut variksesta.

Ja Välimeren rannan satamat, jotka ennen koronaa olisivat olleet silmissäni vain täynnä lokkeja, olivatkin nyt hämmentäviä, vieraiden lokkilajien aarreaittoja. Täpliä väärissä paikoissa, väärän muotoisia siipiä, väärän kokoisia vartaloita väritykseensä nähden. Ja mikä ihmeen lentoprofiili tuo on? Ei Suomen lokit noin lennä!

Olin toki ennenkin kiinnittänyt matkoillani huomiota eksoottisiin lintuihin. Paitsi niihin riikinkukkoihin, myös Etelä-Ranskan flamingoihin ja Espanjalaisten kaupunkien papukaijaparviin. Mutta nyt pysähdyin katselemaan kaijoja tarkemmin, ja määrittelemään niiden lajeja. Barcelonan kauluskaijaparvia ja Málagan munkkiaratteja, molemmat alunperin vankeudesta karanneita vieraslajeja. Ja nyt katselin myös arkisempia lintuja, katsastelin pensaikoissa pyristeleviä pikkulintuja, niiden kirkkaita värejä ja vieraita nokanmuotoja, ja kaikkia niitä arkisia pikkulintuja, jotka eivät olleetkaan tuttuja. Niitä lintuja, jotka olisin aiemmin ohittanut vain varpusina, mutta nykyisin eivät olleet yhtään varpusen näköisiä – kuten vaikka Tangerissa kaikkialla hypähdellyt kyläsirkku (Emberiza sahari).

Ja tiedättekö: Maailma on lintujen kanssa paljon jännittävämpi. Yksi asia lisää nähtäväksi ja löydettäväksi. Kun kirkot ovat käyneet tylsäksi, taidemuseoiden maalaukset alkavat tuntuvat yhtä tyhjänpäiväiseltä kuin Instagramin kuvavirta, vuorilla ja metsäpoluilla vaeltaminen alkaa pakottaa jaloissa, ja etelän vanhojen kaupunkien kapeat kadut ovat menettäneet jo aikaa sitten eksoottisuutensa, voi pysähtyä myös katselemaan lintuja. Ne ovat kauniita eläimiä, nuo pienet dinosaurukset, lystikkäitä ja kovin monipuolisia.

Sekä Suomessa että ulkomailla.

Nyt olen nähnyt Suomessa myös harakan ja variksen ja pulun. Enää 95 tavoitteeseen.

Ja enää 200 kilometriä Ouluun. Istun junassa matkalla pohjoiseen. Matka on päättynyt.

Kun matka muuttuu paluumatkaksi, kaikki muuttuu. Mikään ei oikeasti muutu, mutta psykologinen ero on huomattava. Olin ensin yli kaksi kuukautta matkustanut koko ajan etelään päin, tai yksittäisillä harvoilla matkoilla länteen, mutta yhtäkkiä Essaouirassa lähdinkin pohjoiseen. Tuntui, että matka oli ohi, ja enää vain hiljalleen valuin takaisin kotiin. Toki tiesin, että matkaa oli jäljellä vielä viikkoja, ja uusia kokemuksia ja paikkoja oli vielä tulossa, mutta silti henkisesti matka oli jo päättynyt.

Sen jälkeen joka toinen päivä on ollut sellainen olo, että alkaisihan tämä riittää. Pitäisi vain repäistä laastari kerralla irti ja palata hampaita purren lopputalven pimeyteen, mutta Marokosta Suomeen ei palata kovin nopeasti, vaikka kuinka kiirehtisi. Mutta sitten toisina päivinä vain nauttii Cadizin tunnelmallisista rannoista, Madridin ylittämättömistä taidemuseoista, kesäisesti paistavasta auringosta, ja ihmisistä joita kohtaa, eikä ole mitään kiirettä kotiin. Onnistuu jopa unohtamaan, että paluumatka on edes alkanut.

Matkustamisesta on taas tullut niin luontevaa, että vaikka maailma kuinka potkii päähän, se vain kuuluu tien päällä elämisen rutiiniin.

Tiesin kyllä, että kun varaa junalippuja Ranskaan, pitää aina tarkistaa maan lakkotilanne. Olen käynyt maassa tarpeeksi usein. Siellä lakkoillaan aina. Silloin pari vuotta sitten kun uutisissa seurattiin aktiivisesti Ranskan “keltaliivien” mielenosoituksia, minä lähinnä ihmettelin, miksi ihmeessä se nyt tällä kerralla on ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. Tavallinen tiistai Pariisissa.

Jostain syystä jätin lakkotilanteen tarkistuksen silti tekemättä. Ostin vain junalipun. Klikkailin nopeasti halvimman Barcelona – Pariisi -lipun minkä löysin sopiville päiville, ja annoin pankkikorttini laulaa. En selvästikään ole oppinut virheistäni. Ehkä kaksitoista vuotta on liian pitkä aika, että enää kunnolla muistaisin sitä kertaa, kun minut  ja kaikki muut junamatkustajat yhtäkkiä Montpellierissä vain heitettiin junasta ulos, enkä ymmärtänyt mitään heikolla ranskallani. Onneksi vaunussa oli yksi englantia puhuva espanjatar, joka kertoi minulle tottuneesti olkiaan kohauttaen, että lakko on alkanut. Niin kuin aina. Tämmöistä tämä on.

Silloin 2010 he lakkoilivat eläkeuudistusta vastaan. Niin nytkin. Ihan niin kuin aina tässä välissäkin, aina parin vuoden välein. Niin kuin Teemu sanoi: jokainen Ranskan presidentti eläkeuudistusta aina jossain välissä yrittää, ja sitten lakkoillaan, ja sitten uudistus jätetään tekemättä tai vesitetään.

Onneksi olin menossa Teemun ja Claran luo käymään, ja onneksi Teemu seuraa kotimaansa uutisia. Minä olisin vain naiivisti hypännyt junaan, joka sitten varmaankin olisi vain pudottanut minut Espanjan rajalle tai jotain. Mutta Teemu varoitti minua, ja minä siirsin matkalippuni päivää aiemmaksi. Se sotki toki matkasuunnitelmiani. Olisin halunnut pitkästä aikaa pysähtyä Barcelonaan yli päiväksi, mutta ei sitten. Ja lisäksi lipun siirto söi 25 euroa rahaa, jota jo valmiiksi ylitetty budjettini ei tässä vaiheessa oikein kestänyt, mutta mitäpä sille voi. En voinut lippua oikein eteenpäinkään siirtää, sillä Suomeen on palattava. Enkä voi jäädä odottelemaan, että ranskalaiset lopettaisivat lakkoilemasta. Sitä ei todennäköisesti tapahdu koskaan.

Minulla on myös isompi ongelma, jonka vuoksi minun pitäisi päästä Suomeen suhteellisen pian: Joku oli ostanut pankkikortillani kryptovaluuttaa. Ja se en ole minä. Onneksi Ranskassa oli lakko, ja onneksi S-pankilla oli jotain yhteysongelmia, niin huomasin sen. Kun olin Sevillassa ostelemassa lippuja ja suunnittelemassa paluumatkaani uudestaan Ranskan lakkojen takia, yhtäkkiä ostaminen ei onnistunutkaan. S-mobiilin tunnistautumissivu jäi vain pyörittelemään palloaan, ja mitään ei tapahtunut. Painelin siinä sitten kaikkia muitakin S-mobiilin nappeja, ihan vain katsoakseni toimiiko siellä mikään muukaan – kun yhtäkkiä huomasin tilitiedoistani, että tililtäni oli samana päivänä lähtenyt 3 x 20 euroa rahaa, jota en äkkiseltään tunnistanut. Binance, se sanoi, eikä se sanonut minulle mitään. Tosin ei kyllä mikään muistakaan ostoksistani pääsääntöisesti, tiliotteessa lukee aina ihan mitä sattuu. Laskuttajien nimien perusteella ei yleensä pysty päättelemään mitenkään, minne rahat ovat menneet.

Kirjoitin binancen kuitenkin googleen, ja päädyin kryptovaluuttakauppaan.

Okei, minä totesin. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä. Selailin tilitapahtumiani taaksepäin, ja huomasin, että kortillani oli ostettu bitcoineja tipoittain jo parin viikon ajan. Joku oli saanut Marokossa käsiini pankkikorttini tiedot. Ehkä joku oli napannut ne vakoilemalla majapaikkojeni salaamatonta langatonta verkkoa. Marokon hostelleissa oli ongelmana, että jokaisessa oli aina viisi lähes samannimistä verkkoa, josta ainoastaan yksi oli oikea. Ehkä otin vahingossa yhteyttä väärään, ja se oli varkaan ylläpitämä, ja juuri silloin maksoin jotain matkalippuja. Tai ehkä se oli joku hostellien työntekijöistä, heillähän on pääsy korttitietoihini, ainakin joiltain osin. Tai todennäköisimmin joku oli vain jossain välissä nopeasti napannut kaksi valokuvaa pankkikorttini molemmista puolista. Siihen ei montaa sekuntia tarvita. Pystyin nopeasti keksimään useampiakin tilanteita ja mahdollisia ihmisiä, jotka sen olisivat saattaneet tehdä. 

Ostin siis saman tien kaikki loppumatkani matkaliput, varasin useimmat majoituksistani, ja kävin nostamassa automaatista käteistä. Soitin pankkiini, jossa neuvottiin reklamoimaan, ja harkitsin kortin sulkemista. Koska rahavarkaudet olivat kuitenkin nettiostoksia, laitoin vain verkko-ostosten turvarajan nollaan ja rajoitin korttini käyttöalueen Eurooppaan, ja toivoin että se riittäisi. Nykymaailmassa kortitta matkustaminen kun on hyvin, hyvin vaikeaa. Varmuuden vuoksi tarkistin vielä tilitapahtumani moneen kertaan päivässä, valmiina soittamaan sulkupalveluun heti, jos tililläni näkyisi mitään edes etäisesti epäilyttävää.

Ei näkynyt. Sen sijaan näkyi viesti pankiltani, jossa he velvoittivat minut välittömästi sulkemaan pankkikorttini, mikäli joku käyttää sitä väärin. Nostin vielä parisataa euroa lisää käteistä ja tottelin. Ilman korttia on paljon vaikeampaa, mutta toivottavasti mahdollista.

Saavuin siis Pariisiin lakkopäivän aattona, ilman pankkikorttia, myöhään illalla. Ensimmäisen yön yövyin kaupungilla, sillä oli liian myöhäistä mennä Teemun luo. Ilman pankkikorttia ei voi hotelleita varata, joten oli hyvä, että seuraavat yöt saatoin nukkua sohvalla jonne pääsi vain ottamalla tarjous vastaan. Lisäksi Pariisin majoitusliikkeet ovat kalliita ja silti halvimmassa päässä hyvin heikkotasoisia.

Seuraavana aamuna kävelin metrolinjalle 1, joka täysin automatisoituna kulki normaalisti lakosta välittämättä – mutta käveltyäni 20 kilon rinkkani kanssa varttitunnin linjan lähimmälle asemalle, itse asema oli suljettu. Sisäänkäynnillä oli vain suljettu portti. Kaikilla kolmella sisäänkäynnillä oli suljettu portti. Kävin katsastamassa ne kaikki. Kaikki mielenosoitusreitin varrella olevat metroasemat olivat päivällä suljettuja, sain netistä vajavaisella ranskallani luettua, joten kävelin sitten toisen varttitunnin päästäkseni seuraavalle asemalle. Ja toivoin, etten törmäisi siihen mielenosoitukseen. Kuvat Ranskan mielenosoituksista sisältävät kovin usein lenteleviä kiviä ja savuavaa kyynelkaasua. Ja vaikka se voisikin olla jännittävä kokemus, minä en varsinaisesti etsi sen kaltaisia seikkailuja matkoiltani. Etenkään 20 kilon rinkka selässäni.

Kaikki meni lopulta hyvin. Antikliimaksi. Lakkoa hädin tuskin edes huomasi. Pankkikin hyvitti kortiltani tehdyt luvattomat ostokset. Kun sain hajonneen uuden puhelimenikin vaihdettua takuun nimissä toimivaan, lähes kaikella epäonnellani tällä matkalla on ollut onnellinen loppu.

Mutta sitten kun aamulla Teemun luona pakkailin rinkkaani ja söin aamiaista, Finnlinesilta soitettiin. AKT:n työtaistelutoimien vuoksi varaamani Travemünde – Helsinki -lauttani oli peruttu. Lakot eivät olekaan vain ranskalainen erityispiirre. Osaan selvästi valita matkapäiväni tällä kertaa mahdollisimman väärin. Enkä voi niitä oikein vekslailla edestakaisinkaan. Siihen tarvitsisi sen pankkikortin.

No, ei siinä mitään. Hyvä, että lakkoilevat. Hyvä, että edes joku pistää vähän kampoihin viime vuosina äärimmäisen röyhkeiksi käyneille työnantajajärjestöille. Ei siitä mitään tule, jos työnantajapuoli saisi vain sanella työehdot. Mutta kun pieni ihminen tahtoo niin helposti aina olla itsekäs, niin olisihan se mukavaa, jos saisin matkustettua niinä päivinä kuin halua.

Tai ylipäätään. Tämä lautta peruttiin vain ylityökiellon takia. Jos AKT:n lakko oikeasti alkaa, se saattaa olla isompikin ongelma. Käyttämäni lautta on kuitenkin ensisijaisesti rahdin kuljettamista varten. Se voi lopettaa kulkemasta kokonaan.

Eli saapas nähdä, pääsenkö ollenkaan kotiin. Se siitä laastarin kerralla repäisemisestä. Ehkä voisin kääntyä takaisin ja palata Espanjaan.

On yllättävän paljon asioita, joita matkoilla huomaa vasta palattuaan. Palasin koti-Eurooppaan, ja totesin, etten ollut Marokossa edes ajatellut joitain hyvinkin olennaisia huomioita. Kuten sitä, että siellä ei ollut sähköpotkulautoja.

Totta kai moni asia jäi huomaamatta siksi, että odotin pahempaa. Odotin Intiaa, odotin Tansaniaa, mutta sainkin hyvin eurooppalaisen maan. Mutta silti, kun palasin Espanjaan, en voinut olla huomaamatta, kuinka mukavaa onkaan käydä kaupassa, jossa saa rauhassa katsella tuotteita ilman että kukaan tulee heti ensimmäisellä sekunnilla tyrkyttämään ja pakkomyymään joka ainoaa esinettä, jota edes hetken ajan vilkaisen. Sen vuoksi en ostanut Marokosta lainkaan matkamuistoja. Aggressiiviset kaupustelijat ajoivat minut tiehensä.

Cadizissa huomasin myös, kuinka tylsiä Marokon kaupungit lopulta olivatkaan. Tanger, Rabat ja Casablanca olivat hyvin mukavia kaupunkeja, mutta eihän niissä kovinkaan paljon tekemistä ollut. Cadiz on paljon, paljon pienempi kuin pieninkään noista kaupungeista, mutta silti siellä oli heti paljon helpompi keksiä ohjelmaa päiviin. Kauniita puistoja käveleskeltäväksi, museoita kierrettäväksi, historiallisia maamerkkejä katseltavaksi – ja ennen kaikkea, se oli kokonaisuudessaan siisti ja miellyttävä. Marokossa oli siellä täällä yksittäisiä nähtävyyksiä, yksittäisiä palatseja, yksittäisiä linnoja, yksittäisiä moskeijoita ja yksittäisiä näköaloja, mutta niiden välillä ei ollut mitään. Museot olivat pieniä ja huonoja, ja ne perustuivat lähes yksinomaan vain seinillä lukeviin teksteihin eivätkä niinkään näytteillä oleviin esineisiin. Näin Marokossa joitain vaikuttavimpia roomalaisia mosaiikkeja, joita olen koskaan nähnyt, mutta ne olivat museoissa, joissa ei sitten ollutkaan juuri mitään muuta nähtävää. Maan kansallinen taidemuseo Rabatissa kalpenee kooltaan Oulun taidemuseolle, ja vaikka joitain kauniita ja mielenkiintoisia töitä esittelikin, näytteillepano oli niin yhdentekevää, että jos museossa kuraattoria ylipäätään oli, niin palkkaansa hän ei ollut ansainnut.

Yksinkertaisesti sellaiselle turistille, joka haluaa matkalleen tekemistä, näkemistä ja kokemista, Marokon kaupungeilla on hyvin vähän tarjottavaa. Paitsi silloin, jos on Marrakeshissa ja tykkää ihan hirveästi kameliratsastuksesta ja mönkijäajeluista. Niitä siellä pääsee tekemään. Itse asiassa mitä tahansa Marrakeshissa haluaisi tehdäkin, niin kameliratsastus ja mönkijäajelu on pakkoliitetty siihen kytkykauppana mukaan. Ai haluat nähdä vesiputouksen tai kauniin, historiallisen kaupungin – okei, heti kunhan ratsastat vähän kamelilla ja pöllyytät autiomaan dyynejä mönkijällä, niin sitten pääset. Muuten et.

Ylipäätään Marokon näkemys turismista muistutti minua kovasti Intian vastaavasta. Aivan kuten kauppaan kävellessä, nähtävyyksillekin tullessa minuun takertui heti kiinni ihmisiä, jotka alkoivat kertoa minulle minne mennä ja mitä nähdä. Älä sinne mene, he sanoivat heti kun halusin katsoa jotain mielenkiintoista yksityiskohtaa, tuolla on kaunis maisema, sinne sinä haluat mennä. Ja jos en totellut, kohta tuli toinen ja kolmaskin kertomaan, että missä minä oikeasti haluan kävellä, koska siellä on kaunista. Ajatus siitä, että kokonaisuus voisi olla mielenkiintoinen, eikä ainoastaan se yksi paras näköala, ei vaikuta käyneen heillä edes mielessä. He elävät kuin Instagramin matkailija-influenserit, jotka matkustavat vain ottaakseen sen yhden täydellisen valokuvan siinä yhdessä täydellisessä paikassa. Muulla ei ole väliä.

Onhan Suomikin toki täynnä niitä lähinnä vanhemman sukupolven oikeistopoliitikkoja, jotka kaikin tavoin vastustavat kaikkia pyrkimyksiä tehdä kaupunkikeskustoista eläviä ja mukavia. Ihmisiä, joiden mielestä keskustat ovat vain autoiltavia läpikulkualueita matkalla ostoskeskuksiin. Uskon, että Marokossa on hyvin samanlainen kulttuuri tässä suhteessa kuin Suomessakin. Islamilainen versio protestanttisesta moraalista: jos ei työtä tee, ei saa tehdä mitään muutakaan. Hyvin vietetty vapaa-aika on kotona vietettyä aikaa, mieluiten Raamattua (tai Koraania) lukien. Ravintoloissa syöminen on turhaa, itsehän se ruoka pitäisi tehdä. Ulkona on vain huonot ihmiset ja ehkä rikkaimpien joutilas luokka.

Asenne näkyi myös ravintoloiden asiakaspalvelussa. Ei Marokko mikään sosialistinen maa ollut, asiakaspalvelijat olivat sentään palvelemassa asiakkaita eikä toisinpäin. Jos palvelu jäi saamatta, se ei johtunut siitä, etten nöyristellyt tarjoilijan edessä tarpeeksi. Ei se ollut Tansania. Ihmiset osasivat yhteenlaskun alkeet. Mutta muuten asiakaspalvelussa täytettiin kyllä vain ja ainoastaan palvelun absoluuttinen minimi.

Sisäänheittäjät kyllä hymyilivät ja puhuivat ystävällisesti, ja heti, jos ruokalistaa edes vilkaisi, he olivat minussa kiinni aivan kuten kauppiaat ja nähtävyyksien turistioppaat (oikeat tai huijarit), mutta sitten kun astuin ravintolaan sisään ja istuin pöytään, sitten minut suunnilleen unohdettiin. Joku käväisi nopeasti heittämässä ruokalistan suunnilleen minun eteeni, tai ainakin jonnekin päin pöytääni, ja vauhtiaan hidastamatta käveli pois. Täydellinen katsekontaktin puute menee ihan vain kulttuurierosta, eivätkä Euroopankaan tarjoilijat aina jaksa hymyillä – mutta en ole koskaan ennen ollut kulttuurissa, jossa tarjoilija kesken tilauksen vain lähtee mitään sanomatta pois ja palaa vasta ruuan kanssa. Tarkoitukseni oli toki tilata muutakin kuin alkupala, ja ehkä jotain juotavaakin, mutta okei, kaipa sen ehtisi myöhemminkin. Siis mikäli tarjoilija malttoi pysähtyä kuuntelemaan minua edes ruokaa tuodessaan, sillä sen jälkeen kun ruoka oli pöydässä, tarjoilijasta ei näkynyt enää jälkeäkään. He parhaansa mukaan välttelivät minkäänlaista katsekontaktia, joten saadakseni heidän huomionsa minun piti kävellä heidän luokseen, heiluttaa käsiäni näkyvästi ja kovaäänisesti puhua niin, että he eivät voineet teeskennellä minun puhuvan kenellekään muulle. Maksaminenkin tehtiin tiskille. Sitä varten oli turha yrittää saada tarjoilijaa pysäytettyä. Missään välissä ei tervehditty, eikä sanottu ole hyvä, hyvän ruokahalun toivottamisesta puhumattakaan.

Mutta en valita. Ruoka tuli. Nälkä lähti. Ja mikä parasta, minun ei pitänyt todellakaan miettiä, tulisiko heille jättää juomarahaa vai ei. Jos ei ole palvelua, ei ole mitään mistä maksaa. Ei niin, että jättäisin juomarahaa missään muuallakaan, ellei parinkymmenen sentin pyöristyksiä lähimpään tasaeuroon lasketa.

Marokossa tuli selväksi, että ne, jotka työskentelevät ravintoloissa, eivät ole koskaan käyneet ravintolassa itse. Ja ne, jotka suunnittelevat turisteille ohjelmaa, eivät ole koskaan matkustaneet itse. Se on merkki kehitysmaasta, ja vahvasta luokkayhteiskunnasta, jossa palvelijoilla ei ole mahdollisuutta olla koskaan palveltuja. Miten he voisivatkaan tietää, miltä hyvä tai huono palvelu tuntuu?

Oli vielä jotain muutakin, jota huomasin Eurooppaan palattuani, mutten enää muista mitä se oli. Aivan kuten Marokossa totuin maan pieniin epämiellyttävyyksiin (ja toki myös hienouksiin) parissa päivässä niin, etten enää edes huomannut niitä, sama tapahtui Espanjassa. Tällaistahan täällä on. Huomaan sitten Ranskassa, millaista Espanjassa olikaan.

Tapasin Essaouirassa pari nuorta matkustavaista, parikymppisiä miehiä. Sen ikäisiä, että kun itse olin sen ikäinen, en ollut juuri ulkomailla käynytkään, hyvä jos tiesin Suomen rajojen ulkopuolella edes olevan jotain. Heistä toinen, amerikkalainen, puhui kovasti niin kuin nuoren maailmanmatkaajanalun kuvitteleekin puhuvan. Hänelle matkustaminen oli seikkailua, hänelle se oli kokemusten keräilyä. Kun etsimme ruokapaikkaa, hän sanoi, ettei halua syödä turistipaikoissa, vaan hän haluaa “aidon” kokemuksen: Hän haluaa syödä siellä missä paikallisetkin, hän haluaa syödä sitä ruokaa kuin “aidot” marokkolaiset syövät.

Mutta sitten kun jatkoimme keskustelua, hän ei edes tiennyt, mitä on tajine, ja hän kovasti kyseli, missä olisi lähin alkoholikauppa ja onko se auki näin perjantaina, muslimien pyhäpäivänä. “Aitoon” Marokko-kokemukseen ei selvästikään kuulunut paikalliset ruokalajit eikä paikallista uskontoa ja tapakulttuuria kunnioittava alkoholinkäyttö. “Aitous” tarkoitti vain halpaa ruokaa.

“Aito” on sana, jota helposti aina käytetään uskottavuuden lisäämiseksi. Matkailija etsivät “aitoja” kokemuksia – joka useimmiten tarkoittaa vain eksoottisuutta. Vaikka lähes kaikkialla maailmassa suurin osa paikallista väestöä viettää iltansa televisiota katsellen tai puhelimellaan pelaten, niin eivät matkailijat sitä kaipaa. “Aitous” on köyhyyden rosoisuutta, “aitous” on likaista, takapajuista, vähän vaarallistakin. Mutta sekin usein on vain näennäistä. Kyllä paikallisetkin tietävät, mitä “aitoutta” länsimaiset turistit maailmalta etsivät. Budapestin rauniopubit olivat parikymmentä vuotta sitten aitoja anarkistibaareja tyhjiksi unohdetuissa talonrötisköissä, mutta nykyisin ne ovat julkisivuiltaan raunioiksi lavastettuja ylihintaisia trendiravintoloita kaupungin suosituimmilla alueilla. Muistan kuusitoista vuotta takaperin, kun olin Intian Mamallapuramissa, kuinka siellä ulkonäöltään selkeästi keskiluokkainen perhe ajoi autollaan hiekkarannalle, talutti pienet, suloiset lapsensa hietikolle tallustelemaan, sotki heidän naamaansa ja vaatteitaan vähän mudalla ja hiilellä, ja sitten patistivat lapset juoksemaan valkoihoisten vanhempien rouvashenkilöiden perässä pyytämässä rahaa. Katselin suu auki, kun jo lyhyessä ajassa useampikin nainen löi pikkutytön käteen kymmenen euron edestä rahaa, ja ymmärsin nopeasti, miksi perheellä oli siistit vaatteet ja uusi auto.

Totta kai kehitysmaissa on köyhyyttä, sitä on paljon, se on surullista ja köyhyydestä kärsiviä olisi niin mukava auttaa – mutta pääsääntöisesti ne “köyhät”, jotka parveilevat länsimaisten turistien luona suosituimmissa turistikohteissa eivät ole niitä, jotka eniten tarvitsisivat apua. Eivät oikeat köyhät näytä romanttisella ja karismaattisella tavalla köyhiltä. Oikea köyhyys saa matkailijan tuntemaan syyllisyyttä ja voimaan pahoin. Ei se ole kivaa.

Intiassa opin nopeasti parin vihaisen puhuttelun jälkeen, että “aitouden” etsiminen on vain idiotismia, ja jopa loukkaavaa paikallisia kohtaan. Yksikin vanhempi paikallinen herrasmies piti minulle melko ärtyneen saarnan tuosta “aitoudesta”, kun olin ihastellut kuinka Intia on paljon aidompi kuin Eurooppa. “Köyhyys ei ole aitoutta”, mies tuhahti, “köyhyys on köyhyyttä. Köyhyyden romantisoinnissa ei ole mitään hyvää”.

Ainakaan silloin, jos köyhyys oikeasti on aitoa, eikä pelkästään “aitoa”. Mutta sitten taas Suomessakin Lapin matkailumarkkinoinnissa myytiin turisteille “aitoutta”, kunnes saamelaiset suuttuivat kuvista, joissa “aidot” saamelaiset nokisine kasvoineen istuivat kodassaan joikaamassa. He eivät halunneet olla turistien “aito” kokemus, he halusivat olla oikeasti aitoja ihmisiä, oikeasti aito kansa.

Minulla ei ole enää moneen vuoteen ollut mitään illuusioita siitä, että olisin jotenkin tavallisia turisteja parempi traveler. Kyllä, massaturismikeskittymät ovat ärsyttäviä ja tympeitä, enkä pidä niissä olemisesta, ahdistunkin niiden väentungoksessa helposti, mutta todellisuudessa ainoa syy, miksen Pariisissa mene Eiffel-tornille on se, että olen jo käynyt siellä. Minä en etsi enää “aitoutta”, sillä olen ymmärtänyt, että ei sellaista ole. Prahan vanhan kaupungin tympeä turistihelvetti on ihan yhtä aito (tai valheellinen) kuin Prahan muutkin kaupunginosat, vain eri tavalla aito ja eri yleisölle aito. Marokossakin on monta erilaista maailmaa, joilla kaikilla on omat tapansa ja omat kulttuurinsa. Kysyt marokkolaisilta, mitä on aito marokkolaisuus, ja heillä kaikilla on oma vastauksensa. Jos menet Marokossa alueelle, jossa ei turisteja näy, niin ylemmän keskiluokan paikalliset istuvat siellä syömässä hampurilaista Burger Kingissä.

Essaouira on puhdas turistikohde, mutta siitä pidin, sillä se ei ole massaturismia. Lähes kaikki, jotka sen vanhassa kaupungissa ovat, ovat matkailijoita, olivat he sitten länsimaisia tai paikallisia, mutta heitä on hillityn vähän. Kaupunki pysyi, ainakin näin sesongin ulkopuolella, hyvinkin rauhallisena ja mukavana. Marokon massaturismi jostain syystä keskittyy Marrakeshiin, joka lyhyen visiittini perusteella on aivan kauhea kaupunki, missä ei ole mitään minkä takia siellä kenenkään pitäisi käydä. Se ei ole tympeä siksi, että se olisi turistirysä, se on tympeä siksi, että se on saastunut ja likainen ja savuinen ja hiekkapölyinen, eikä siellä ole mitään nähtävää eikä tehtävää. Ei ainakaan mitään sellaista, jota ei voisi paremmin nähdä ja tehdä muualla Marokossa. Ainoa syy matkustaa sinne on se, että sieltä pääsee helposti pois tekemään päivämatkoja mielenkiintoisempiin ja miellyttävämpiiin kohteisiin.

Kyllä, se on “aitoa”, että Marrakeshin kaduilla mielipuoliset moottoripyöräilijät kaahailevat täysin omasta ja muiden kulkijoiden turvallisuudesta välittämättä. Mutta se on myös sitä sellaista aitoutta, joka pitäisi Marrakeshistakin saada pois. Ja koska rannikon suurissa kaupungeissa siitä ei ole jälkeäkään, ja heti Medinan ulkopuolella Marrakeshinkin keskiluokkaisilla alueilla ihmiset osaavat liikennesääntönsä ja toisten huomioonottamisen, herää helposti kysymys, eikö kaahailua valvota nimenomaan siksi, että se antaa länsimaisille turisteille kokemuksen Marrakeshin “aitoudesta”? Kapeilla kauppakaduilla kaahailevat moottoripyörät olisi hyvin helppo saada kuriin, jos vain haluttaisiin. Vain pari hidastustöyssyä ja yksittäinen partioiva poliisi sakottamssa. Mutta sitten turisteille jäisi yksi tarina vähemmän kotona kerrottavaksi. 

Kävin aiemmin matkallani myös Espanjan Alicantessa, joka vaikutti myös ihan leppoisalta turistikaupungilta. Se oli ruma kuin mikä, en ole toista yhtä rumaa kaupunkia Espanjassa nähnyt, mutta sieltä oli helppo löytää useampikin mukava puisto jossa istuskella lämpöisenä iltapäivänä merelle katsellen. Alicantessa ei ollut mitään “aitoa”, jos halusi nimenomaan tutustua Costa Blancan perinteiseen paikalliskulttuuriin, tai edes halusi kokea mitään eksoottista, mutta siinä, mitä se oli, se oli juurikin aidosti ja oikeasti juuri sitä mitä se oli: Nykyaikaisen rantalomakulttuurin aito esimerkki. Kaupunki, jossa kuuli melkein todennäköisemmin venäjää kuin espanjaa.

Tätä kirjoittaessani olen Casablancassa, kaupungissa jonka “aitouden” etsijät kiertävät kaukaa. Kyselin useammaltakin ihmiseltä, ovatko he käyneet Casablancassa ja kannattaako sinne pysähtyä yli vuorokaudeksi, mutta kukaan ei ollut siellä harkinnutkaan käyvänsä. Casablanca on keskiluokkainen, länsimainen kaupunki. Siinä missä Tangerissa ihmiset istuivat kahvioissa vain juomassa teetä, Rabatissa joillakin oli jo läppärit mukana työntekoa varten – ja Casablancassa kahvittelijoiden geneeriset halpaläppärit muuttuivat MacBookeiksi. Se ei juuri Ranskan kaupungeista ulkonäöltään tai kulttuuriltaan eroa, jopa kasvisruuan löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Ranskassa. Yhden päivän perusteella Casablanca on erittäin mukava kaupunki, kaunis ja ystävällinen, ja kaupungin maamerkiksi 1990-luvulla rakennettu Hassan II:n moskeija on jo ulkopuolelta katsottuna erittäin vaikuttava rakennus. Ja Casablancan Medina kapeine katuineen ja kaupustelijoineen on paljon, paljon aidompi kuin Marrakeshin vastaava. Casablancan Medina ei ole “aito”, se ei ole erityisen mielenkiintoinen, se ei ole juurikaan eksoottinen, siellä ei ole kauniita värejä ja tuoksuvia maustekauppiaita ja jännittäviä matkamuistoja myynnissä – mutta sen sijaan se on aidosti aito, se on alue, jossa paikalliset käyvät ostoksilla ostamassa vaatteita ja kännykänkuoria ja hajuvesiä. Sieltä ei saa yhtä kauniita kuvia Instagramin täytteeksi kuin Marrakeshista, mutta siellä ei myöskään ole tungettelevia kaupustelijoita ja “avuliaita oppaita”, jotka pyytäisivät rahaa siitä että he opastavat minut omaan kauppaansa.

Totta kai on surullista, että Casablancassa oikeastaan ainoa jälki perinteisestä paikalliskulttuurista on useimpien vanhempien naisten pukeutuminen kaapuihin ja huiveihin, ja vielä harvempien miesten paikallisvaatteet. Haluaisin mielelläni elää maailmassa, jossa olisi enemmän toisistaan eroavia paikalliskulttuureita. Haluaisin maailman, jossa ottaessani valokuvan Casablancasta ihmisillä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus erottaa kaupunki kymmenistä muista täysin samannäköisistä kaupungeista joka puolelta maailmaa. Minä haluaisin Suomen, jossa ei pukeuduttaisikaan amerikkalaisittain, vaan edes jollakulla, edes joskus, olisi yllään jotain, mikä olisi leimallisesti suomalaista. Haluaisin Suomen, jossa ei syötäisikään koko ajan pitsaa ja hampurilaisia, aivan kuten haluaisin Marokon, jossa ei syötäisikään koko ajan pitsaa ja hampurilaisia. 

Casablanca on myös Marokon ensimmäinen kaupunki, jossa oikeasti on paikallinen, ravintoloissa syövä keskiluokka. Jopa Rabatissa ravintolat seisoivat lähinnä tyhjillään, ja eurooppalaiset matkailijat poislukien kaikki muut istuivat siellä vain juomassa teetä. Mutta Casablancassa on selvästi eurooppalaiset tavat – vaikka ravintoloiden ruokalistat eivät edelleenkään ole millään tasolla vaihtelevia. Minun on vaikea ymmärtää, miksi yhdellä kadulla on kymmenen ravintolaa, jotka kaikki tarjoilevat tasan samaa ruokaa, tasan samat pitsat, tasan samat hampurilaiset ja tasan samat tajine-valikoimat. Mutta toisaalta se ehkä osaltaan selittää, mikseivät ihmiset käy ravintoloissa syömässä. En minäkään viitsisi tässä maassa, sen verran tympeitä nämä ravintolat ovat.

Bussimatkalla Essaouirasta Casablancaan linja-auto pysähtyi jonkin pienemmän maalaiskaupungin torilla. Katselin toria lähinnä bussin ikkunasta, samalla kuin huonosti jousitettu bussimme keinui hiljakseen ruuhkassa torin ohi, mutta kiinnitin huomiota siihen, että siellä ei myyty katukeittiössä pitsaa ja hampurilaisia. Ei, siellä katukeittiön tiskillä seisoi kymmenen tajine-astiaa. Siellä syöminen olisi saattanut olla sekä “aitoa” että myös aitoa. Mutta tuskin kasvissyöjälle mahdollista.

En minä halua “aitoa”. Minä haluan hyvää kasvisruokaa.

Minussa on keskeinen vika, jonka vuoksi en lopulta ole kovin hyvä maailmanmatkaaja: Minä olen kasvissyöjä. Se ei ollut ongelma 16 vuotta sitten Intiassa, jossa lopullisesti ryhdyin kasvissyöjäksi, mutta lähes kaikkialla muualla maailmassa se on.

Matkailukokemuksesta jää paljon puuttumaan, jos ei pysty – tai ollaanpa rehellisiä: suostu – syömään paikallisia ruokia. Toki käytännössä kaikista maailman keittiöistä jokin kasvisruoka löytyy, jopa ranskalaisilla on ratatouillensa, mutta usein ne ovat kovin vaatimattomia. Ja useissa maailman keittiöistä, kuten perinteisesti Suomessakin, kasvisruoka on köyhien talonpoikien perusruokaa; sitten jos ravintolaan asti lähdetään syömään, niin sitten syödään kunnolla, sitten syödään lihaa.

Tulipa vain mieleeni, nyt kun olen täällä Marokossa. Kasvissyöjänä eläminen ei ole ollut yhtä vaikeaa sitten lopputalven 2011, jolloin yritin epätoivoisesti selvitä Ranskan vegetaristeille vihamielisessä ravintolakulttuurissa. Siellä useimmiten ainoa kasvisruoka, jonka onnistuin löytämään suhteellisen isoistakin kaupungeista, oli Pizza Margherita, ja törmäsin useampaankin intialaiseen ravintolaan, jonka ruokalistassa ei ollut yhtä ainoaa kasvisruokaa. Siihen verrattuna Marokko toki on parempi ja helpompi. Täällä jokaisessa ravintolassa, joka vain pitsoja myy, on tarjolla myös toinenkin kasvispitsa, ja Quattro Formaggi, joskin juustopitsan neljä juustovalintaa ovat useimmiten hyvin satunnaisia ja heikkolaatuisia (ihan niin kuin Suomessakin). Lisäksi ravintoloita, tai katukeittiöitä, jotka myyvät pitsaa, on joka ainoassa kadunkulmassa.

Jotenkin naiivisti ajattelin, että arabimaana Marokosta löytyisi helposti Lähi-idän ruokia: Falafeleja, hummusta, tabboulehia, baba ganoushia ja niitä kaikkia kasvissyöjän herkkuja joita Eurooppakin alkaa jo olla täynnä – mutta ei. Valitettavasti tämän maan ruokakulttuuriset vaikutteet eivät tule Pohjois-Afrikkaa myöten idästä, vaan valtameren takaa Yhdysvalloista: Hampurilaisia ja pitsaa, niistä on marokkolainen ruokatarjonta tehty. (Kyllä, pitsa on “italialainen” ruoka, mutta Amerikan kautta se Suomenkin valloitti.)

Totta kai turistialueilla tarjoillaan kaikkialla myös paikallisen ruokakulttuurin vakioita, tajineita, ja jokainen parempi ravintola tarjoaa ruuasta myös kasvisversiota, useimmiten ihan menuun kirjoitettunakin – mutta kasvistajine on kuin suomalaisen maaseudun laitoskeittiön näkemys kasvismakaronilaatikosta: otetaan liha pois ja korvataan porkkanoilla. Ravintoarvo on aika nollissa. Kasvistajine on vain erikoisen muotoisessa astiassa löllöpehmeiksi höyrystettyjä kasviksia. Toisinaan yllättävän hyvää, mutta pitää hädin tuskin nälkää poissa. Joistain paikoista, joissa tarjoillaan kuskusta, voi saada myös erikseen pyytämällä kuskuksen kasvisversion, joka on pitkälti sama ruoka kuin tajinekin, paitsi että sen pohjalla on tukeva kuskuskerros. Sillä sentään saa nälän pois, toisinaan lähes ähkyyn asti, mutta ruokaan heitetyistä yksittäisistä mahdollisista kikherneistä huolimatta valkuaisaineet jäävät edelleen aika vähäisiksi.

Ja sekä höyrystetyissä kasviksissa että pitsassa on yksi keskeinen vika: ne alkavat pursuta korvista ulos hyvin nopeasti. Minä en syö kahta kasvipitsaa päivässä ellei ole ihan pakko, eikä lounaspitsa ja illallistajinekaan ole toistuvana ruokavaliona pitkän päälle erityisen houkutteleva. Puhumattakaan siitä, että söisi pelkkiä pehmennettyjä kasviksia päivästä toiseen.

Voisi tietysti tehdä ruokaa itse, ruokakauppiaita on jokainen kadunkulma ja nurkkaus täynnä, mutta sittenkin on se proteiiniongelma. Erilaisia papuja ja linssejä on kyllä tarjolla enemmän kuin olen tiennyt olevan olemassakaan – mutta mahdollisuus liottaa kuivattuja papuja vuorokauden ajan tai pidempäänkin on mahdollisuus, jota minulla ei ole. Vaikka käytössäni on Marokossa koko ajan ollut jonkinlainen keittiö, käytössäni ei kuitenkaan ole astiaa, johon voisin jättää papuja likoamaan yön yli. Tangerissa yhdellä huonetovereistani oli oma trangia mukana, ja siinä hän liotteli papujaan sänkynsä alla, mutta minä en sellaista pakannut itselleni lähtiessä. Rinkkani oli liian painava jo muutenkin.

Tangerin vanhasta kaupungista, Medinasta, löytyi yksi (1) ravintola, joka tarjoili Lähi-idän ruokia. Ja se tiesi, mitä teki, ja kenelle teki: oven suussa luki isolla englanniksi ‘vegetarian and vegan food’, menu oli englanninkielinen, ja jokaiseen ruuan kohdalle oli merkitty selkein symbolein onko se kasvissyöjälle tai vegaanille sopiva vai ei. En sinänsä valita yhtään, se tarjoili erinomaisen hyvää ruokaa, ja etenkin baba ganoush oli paras baba ganoush mitä olen koskaan syönyt. Olin Tangerissa seitsemän päivää, ja kävin kyseisessä ravintolassa neljä kertaa syömässä. Houkuttelin hostellistani kanssamatkailijoitakin mukaan, enkä pyytänyt ravintolaa edes maksamaan minulle uusien asiakkaiden tuomisesta. Mutta ravintola oli vain pieni koppi, johon juuri ja juuri mahtui ahtautumalla kymmenen ihmistä, ja se tietysti houkutteli asiakkaikseen kaikki pohjoiseurooppalaiset kasvissyöjät, joten se oli lähes koko ajan täynnä. Se teki varmasti hyvää bisnestä, joten kuvittelisi, että joku kilpailijakin ottaisi opikseen ja huomaisi, että kasvissyöjät ihan oikeasti ovat tuottoisa kohderyhmä.

Rabatissakin, maan pääkaupungissa, Google Maps ja Happycow kertoivat lähi-idän ravintoloita olevan useampiakin, mutta vaikka kuljin Googlen karttapalvelua tuijottaen oikean alueen kaikki kadut päästä päähän, en nähnyt yhtä ainoaa. Lisäongelmana tietysti oli se, että olen tottunut kaikkialla mukana kulkevaan älypuhelimeen jo liikaa, ja nyt kun kaikki googletukset pitikin taas tehdä majapaikassa aamulla ennen ulos lähtemistä, en osannutkaan tehdä tarpeeksi muistiinpanoja selvitäkseni internetittömässä ulkomaailmassa. Lisäksi yhtenä aamuna majapaikkani netti oli kaatuneena, joten se siitä. Ja seuraavana aamuna pitkään temppuillut kännykkäni laturi lopetti kokonaan toimimasta ja toinenkin puhelimeni pimeni, joten se siitä.

On olemassa erityinen nälkäkuoleman muoto, johon monet metsän keskelle valmistautumattomina muuttavat wannabe-survivalistit kuolevat. He kyllä metsästelevät ja keräilevät ruokaa kaiken aikaa, ehkä suuriakin määriä – mutta ruuan saamiseen kuluu enemmän energiaa kuin mitä siitä saa. Hillasuon täytyy olla aika täynnä muuraimia ennen kuin lakoista saa tarpeeksi kaloreita korvaamaan suolla tarpomiseen palaneet energiat.

Vähän sellainen olo minulla on nyt täällä Marokossa. Syön kyllä, ja täydennän energiansaantiani paitsi tuoreilla hedelmillä joita on kaikkialla eivätkä maksa mitään (kilo banaaneita 30 senttiä, mandariinit vielä vähemmän), myös suklaalla, mutta silti minusta tuntuu, että ruuan löytämiseen kuluu vähintään yhtä paljon energiaa kuin mitä siitä saan. Toisin sanoen minulla on nälkä.

Ja sitten kun olen puolitoista tuntia kulkenut ympyrää löytääkseni edes jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin pitsaa tai tajinea, sisäänheittäjä saa houkuteltua minut lounaskahvilaan, vakuutettuaan minut siitä, että kasvisruokia on kyllä. Ja niitä onkin, ei siinä mitään, mutta jostain syystä eteeni lyödyn annoksen keskellä löllyy raaka kananmuna. Paitsi että raaka kananmuna on maultaan ja suutuntumaltaan ällöttävää, ja kananmunat ylipäätään eettisesti kyseenalaisia, niissä on myös ikävä salmonellariski. Ravintola oli siistin näköinen, ja Marokko on internetin mukaan ruokaturvallisuudeltaan suhteellisen hyvä maa, mutta en silti välttämättä halua syödä raakoja kananmunia.

Mutta minulla oli nälkä, ja olin jo toista tuntia etsinyt edes jotain syötävää, joten kyllä minä sen söin. Kananmunassa on niitä kaivattuja proteiinejakin (vaikka kuulemma ne imeytyy huonommin raa’asta kuin kypsennetystä kananmunasta. Ja sitten vain toivoin parasta. Kun on jo valmiiksi hieman aliravittu ja heikko, vakava vatsatauti ei välttämättä ole toivomuslistan kärkipaikoilla.

Mutta kyllä minä selviän. Kolmessa viikossa ei kuole vielä nälkään vaikkei söisi mitään.

– Tämä on niin kuin se yksi Buñuelin elokuva, Justo sanoi, kun kerroin taas pidentäneeni hostellissa oloani kahdella yöllä. – Se on vanha elokuva, meksikolainen, mustavalkoinen. Ihmiset kerääntyvät juhliin, mutta sitten eivät jostain syystä pystykään lähtemään pois.

– Joo, minä sanoin, – minä tiedän sen elokuvan. En ole nähnyt, mutta se on jokin Enkeli tai jotain.

– Ehkä, Justo kohautti olkapäitään, – en muista, mutta tämä hostelli on vähän sellainen. Tänne tullaan pariksi yöksi, mutta täältä ei lopulta pääse koskaan lähtemään, vaikka kuinka yrittäisi.

Istuimme alakerran sohvilla, siinä tilassa, minne hostellin langaton netti luotettavimmin ylsi. Useampikin meistä yskiskeli flunssan kourissa. Sen takia minäkin pidensin oleskeluani. Ajattelin, etten jaksaisi matkustaa eteenpäin flunssaisena, 20 kilon rinkkani kanssa. Etenkään, kun suunitelmissani oli ollut matkustaa Chefchaoueniin, jossa saadakseen kaiken irti tuon sinisen kaupungin kauneudesta pitäisi kuljeskella pitkiä matkoja vuoristoisessa ympäristössä.

Oli parempi jäädä Tangeriin lepäämään. Kaupunki oli mukava, hostelli oli sosiaalinen, ja hostellin katolta oli majoituksen hintaan (10 euroa yö) suhteutettuna ällistyttävän kaunis maisema Tangerin vanhan kaupungin ylle.

Mikäs siellä ollessa.

Eivätkä huonetoverinikaan olleet lähdössä mihinkään. Kaikki heistä olivat tulleet hostelliin pariksi yöksi, mutta siinä he kaikki olivat, pari viikkoa myöhemmin. Samir oli alkanut jo sisustaa huonetta, mikä oli erikoista koska kyseessä oli kuitenkin neljälle majoittujalle tarkoitettu pieni huone kerrossänkyineen. Mutta niin hän vain osteli itselleen tavaraa, jota hän ei varmastikaan saisi mukaansa kunhan taas palaisi Espanjaan. Hän osti huoneeseen sähköisen lämpöpatterinkin, josta hostellin omistajat tuskin olivat kovin innoissaan. En tiedä, millainen sähkön hinta on Marokossa näin kriisitalvena, mutta tuskin niin halpa, että nurkassa paahtava sähkölämmitin jättäisi hostellille kovinkaan suuria katteita. Ehkä joku oli puhunut hänelle, eikä hän lämmitintä käyttänytkään ensimmäisen illan jälkeen. Eikä sitä tarvinnutkaan, ainakaan minun mielestäni. Huoneessa oli öisin lähes täydellinen nukkumalämpötila, vähän alle kahdenkymmenen asteen. 

He olivat kaikki mukavia miehiä. Stefan, neljääkymmentä lähestyvä saksalainen mies, joka oli pyöräillyt Münchenistä Tangeriin (tai ainakin niin lähelle Tangeria kuin ilman laivaa pääsee); Justo, eläkeikäinen muusikko, alkujaan argentinalainen, mutta jo vuosikymmeniä Australiassa asunut, tullut Eurooppaan esiintymään parissa konsertissa ja jäänyt niiden jälkeen lomailemaan; ja Samir, nelikymppinen espanjalainen kiinteistönvälittäjä, joka oli kokenut muutama vuosi sitten jonkinlaisen self-help -valaistumisen, ja nyt halusi kovasti kertoa kaikille hyvistä elämäntavoista, liikunnasta ja ravinnosta ja positiivisesta ajattelusta. Kaikki sosiaalisia, puheliaita ihmisiä, jotka mielellään viettivät aikaa sekä keskenään että muidenkin hostellin majoittujien kanssa, sekä hostellin sosiaalitiloissa että myös hostellin ulkopuolella.

Mikäs siellä ollessa.

Ei heistä kukaan ollut suunnitellut jäävänsä hostelliin, tai Tangeriin, viikoiksi. Mutta kaupunki oli mukava, hostelli oli mukava, huonetoverit olivat mukavia – ehkä minäkin mukaanluettuna – joten ei heillä ollut mitään kiirettä lähteä pois. Aikataulu heillä oli yhtä löysä kuin minullakin. Palata pitäisi joskus helmikuussa, mutta siihen asti saattoi tehdä mitä ikinä halusi.

Maailmassa on erilaisia matkustajia. Osa on keräilijöitä, jotka rajatussa ajassa haluavat vain saada käytyä mahdollisimman monessa paikassa. Yhdessä paikassa pysähdytään parhaimmillaankin vain pari yötä, nähtävyyksillä käynti tarkkaan minuuttiaikataulutettuna, ja sitten siirrytään seuraavaan paikkaan. Kalenteri täytetään usein jo ennen lähtöä, niin että kaikki hotellihuoneet ovat varattuja, jokainen lento ja junayhteys odottamassa, parhaimmillaan ravintolatkin on suunniteltu etukäteen, jo ennen kuin kotiovi edes sulkeutuu takana. Kukaan meistä neljästä emme ymmärtänyt tuollaista matkustamista.

Mitä sitten jos vaikka sairastuu? Aikataulua on pakko noudattaa puolikuntoisena, vaikkei millään jaksaisi eikä mikään tunnu lainkaan kivalta. Ja mitä sitten, jos pysähtyykin jossain oikeasti kivassa paikassa. Jossain, jossa on kivoja ihmisiä, mukava ilmapiiri, hyvä sää ja kaunis kattoterassi.

On ihmisiä, joille matkailu on oleskelua poissa kotoa. Matkustaminen ei ole tavoitteellista, se on vain osa elämää. Joskus sitä vain sattuu elämään Oulussa, joskus Münchenissä, ja joskus Tangerissa.

Tangerissa oli kaupungissa syntyneen keskiaikaisen maailmanmatkaajan Ibn Battutan mukaan nimetty ostoskeskus, jonka seinällä luki englanniksikin miehen nimiin merkitty lainaus: “Traveling, it gives you a home in thousand different places, and leaves you a stranger in your own home”. Matkailu antaa kodin tuhanteen eri paikkaan, mutta tekee matkailijasta muukalaisen kotonaan. En tiedä, onko Ibn Battuta oikeasti koskaan sanonut tai kirjoittanut mitään tuollaista. Ainakaan parin tunnin googlauksen perusteella en ole sitaatille minkäänlaista lähdettä onnistunut kaivamaan, mutta se on kaunis lause. Ja nämä kolme ihmistä, ja viikon ajan ehkä minäkin, olimme löytäneet itsellemme jonkinlaisen kodin tuolta Tangerin Medina Hostelista. 

(Vaikka toisaalta olen jo lähtenyt kotoa ja palannut kotiin jo niin monta kertaa, ettei minulla enää ole ollut aikoihin käänteistä kulttuurishokkia. Ei kotimaakaan ole enää vieras, kun sinne palaan. Olen kotonakin taas kotonani. Se on vain yksi paikka muiden joukossa. Se, jonka tunnen parhaiten.)

Hostellissa oli myös nuori nainen, marokkolainen. Puhui hyvää englantia, kuin myös ranskaa ja arabiaa. Ehkä muitakin paikalliskieliä. Mutta hän tuntui olevan paikassa vähiten kotonaan. Hän oli mukava ihminen, kaunis ja jopa karismaattinen, mutta en pystynyt luottamaan häneen yhtään. Hän opasti meitä kaupungilla, hän esitteli meille ravintoloita ja kahviloita, mutta kaikesta tuli selväksi, että tässä oli jokin peli meneillään. Vähintäänkin hän sai jonkinlaisen palkkion ravintoloilta, joihin hän meitä opasti. Se ei itsessään ole ongelma, mutta se, että hän teki sen meiltä salassa, se on ongelma. Se haittaa luottamista. Ja hän vaikutti ihmiseltä, joka halusi kotoaan pois. Kotimaastaan pois. Niin kuin maailma kodin ulkopuolella olisi jotenkin parempi.

Osa minusta huolestui, että hän saattaisi jopa haaveilla Gibraltarin salmen ylittämisestä laittomasti. Toivottavasti ei. Hän selvästi tiesi riskit itsekin, niin huolestunut hänestä tuli, kun rannalla nukkui kolme lämpimiin vaatteisiin pukeutunutta Saharan eteläpuolelta tulleen näköistä nuortamiestä. Hän meni heti varmistamaan, että he todellakin vain nukkuivat, eivätkä olleet merivirtojen siihen tuomia.

Se muistutti kuitenkin maailman epämiellyttävästä todellisuudesta. Check your privileges, niin kuin valveutuneet feministit pari vuotta sitten koko ajan kaikkialla hokivat. Ei tuo nuori nainen välttämättä ollut edes merkittävästi minua köyhempi, mutta ei marokkolaisen ole mitenkään yhtä helppoa päästä Schengen-alueelle kuin suomalaisen Marokkoon. Minä vain vilautin passia ja täytin lippulappusen, johon kirjoitin nimeni ja synnyinpaikkakuntani, marokkolaisten pitää suunnitella koko matka jokaista hotellia ja siirtymää myöten etukäteen, ja todistaa pitkän ajan pankkitositteilla varallisuutensa ja hankkia poikkeuksellisen kattava sairausvakuutus ja jostain syystä vielä esitellä paitsi synnyintodistuksensa myös vihkitodistuksensa ja lastensa synnyintodistukset. Jopa lähipiirin kuolintodistukset, jos sellaisia on.

Maailma ei ole reilu. Marokkolaisilla ei ole mahdollisuutta siihen matkustamiseen, mitä me kaikki neljä teimme. Eikä se ole edes elintasokysymys. Marokon hinnat ja elintaso on Itä-Euroopan luokkaa. Se on vain byrokratiakysymys, ja tietysti rasismikysymys. Eurooppalaiset eivät halua muslimeita unioniinsa, vaikka he tulisivat kuinka maallistuneesta ja rauhallisesta maasta.

Tietysti tyttö oli myös nuori. Vaikea tietää, minkä ikäinen, mutta hyvä jos kahdenkymmenen. Todennäköisesti sen ikäinen, että hänen ikäisenään minulla oli hädin tuskin käynyt mielessäkään, että Pohjois-Suomen ulkopuolellakin olisi jotain. Paljon nuorempi kuin mitä minä olin silloin, kun kaukokaipuu ensimmäisen kerran minua kosketti.

Tyttö jatkoi eteenpäin, en tiedä minne. En tiedä sitäkään, mistä hän tuli.

Ja sitten hostelliin tuli rastapäinen kolumbialaismies, joka halusi ennemmin harjoitella omaa huonoa englantiaan kuin antoi minun harjoitella omaa vielä huonompaa espanjaani, ja joka oli kierrellyt Marokkoa jo viikkoja; ja hostelliin tuli yltiösosiaalinen saksalaistunut katalaani – mies, joka oli kotonaan missä vain, ja joka oli luonteva ja mukava kaikkien kanssa. Juuri sellainen mies, jota kaltaiseni introvertti jurottaja kadehtii yli kaiken.

Mikäs siellä ollessa.

Mutta on myös sellaisia matkustajia, jotka matkustavat paetakseen masennustaan. Ihmisiä, jotka ovat maailmalla eivät pelkästään siksi, että he haluavat nähdä maailmaa, vaan myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea siksi, että kotonaan he eivät voi olla. Ehkä kotona on liian pimeää. Ehkä kotonaan he vain makaisivat sängyssä ja odottaisivat kevättä. 

Tangerin taivaalle tuli paksuja, harmaita sadepilviä, ja sääennustus sanoi sateiden jatkuvan ainakin kolme päivää. Ja sitten minä pudotin kolme viikkoa sitten ostamani puhelimen, ja sen näyttö hajosi kokonaan. Ja masennus alkoi saada minua taas kiinni.

Oli aika jatkaa eteenpäin, päästi hostellin kirous minua helpolla pois Tangerista tai ei. Varasin majapaikan aurinkoisempaan Rabatiin, ostin junaliput seuraavalle päivälle, ja hyvästelin huonetoverini. Kun lähtönsä sanoo ääneen, sitten se oikeasti toteutuu.

Kun seuraavana aamuna kävelin rinkka selässä hostellin eteiseen, respavahti tuli ihmeissään katsomaan minua, ja hämmästellen kysyi, nimenikin muistaen, että ihanko oikeasti minä nyt lähden. En jääkään enää yhdeksi tai kahdeksi yöksi lisää. Nyt minä lähden, minä sanoin, ja hän toivotti minulle hyvää matkaa.

Olin vilustunut edellispäivän sateessa, ja kurkkuni alkoi taas kipeytyä. Hostelli ei selvästikään olisi halunnut päästää minua vieläkään pois. Mutta matka oli jo jatkunut. Sairastelisin sitten Rabatissa lisää.