Author: Kimmo (Page 4 of 5)

Pakkaaminen alkaa yleensä passista. Minulla on jo vuosien varrella kehittynyt rutiini, jonka otan käyttöön aina, jos lähden yli viikon mittaiselle matkalle. Viikko tai pari ennen matkalle lähtöä heitän nurkkaan korin, johon alan heitellä mukaan otettavia esineitä aina kun muistan jotain tärkeää. Ensin passi. Sitten eurooppalainen sairaanhoitokortti. Jossain välissä huomaan pöydän kulmalle kesän jäljiltä jääneet aurinkolasit, ja heitän ne koriin. Villasukat ja pitkät kalsarit mukaan ensimmäisten joukossa: Etelä-Euroopassa on kylmä. Jos huomaan, että kameran laturi lojuu lattialla muiden laturien joukossa, siirrän sen koriin. Jos jotain vanhaa matkaani mietiskellessäni yhtäkkiä muistan jotain tärkeää, joka silloin oli unohtunut, käyn sen heti hakemassa.

Viime tipassa pakkaamalla puolet unohtuu. Tai ainakin viimeisen kahden päivän aikana on tarpeetonta stressiä. On parempi pakata hiljakseen pitkään. Lopuksi sitten pakataan vain normivaatteet ja päivittäisessä käytössä oleva elektroniikka. Kaiken muun pitäisi olla jo ennen viimeistä iltaa valmiina.

Särkylääkkeet. On. Kosteusvoiteet. On. Hei, tuon d-vitamiinipurkinkin voisi heittää mukaan. Partatrimmerinkin tarvitsee. Ja piirrustustarvikkeita. Ja vihko, että voi kirjoittaa blogitekstejä käsin.

Kun ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille, silloin joskus kaksikymmentä vuotta sitten, silloin tämä oli suunnitelmallisempaa. Tommi, veljeni, oli jostain matkaoppaista ja blogiteksteistä lukenut, mitä kaikkea siellä sanotaan tarvittavan, ja sitten kirjoittanut pitkän, yksityiskohtaisen paperilapun, jossa luki jokainen tarvittava esine. Taisi olla jokainen vaatekappalekin, en ole varma. Pakatessamme sitten ruksimme listan jokaisen kohdan, että kaikki tuli varmasti mukaan.

Tietysti siinä listassa oli paljon myös ihan paranoidista tavaraa. Niitä sellaisia turisteille myytäviä paidan alle kätkettäviä salataskuja – keskeytän kirjoittamisen, kun muistan, että silmälaput voisi myös ottaa mukaan (en löydä niitä) – ja kaikkea muuta, jotka kertoivat meidän odottavan, että maailma olisi äärimmäisen vaarallinen ja epäilyttävä paikka. Ei maailmalla oikeasti tarvitse erillistä valelompakkoa, jonne laitetaan näön vuoksi vanhentuneita pankkikortteja ja pieni määrä rahaa, jonka voisi sitten antaa ryöstäjille että oikeat kortit ja rahat säästyisi.

Nyt en ole varma, oliko meillä sellainen mukana, vai luimmeko vain jostain oppaasta tai blogista sellaisen neuvon. No, jos nyt joku matkaa suunnitteleva löytää jotenkin tiensä tänne blogiin, ja hakee täältä neuvoja, niin kuunnelkaa tämä: Maailma ei ole erityisen vaarallinen. Sotaa käyvät alueet ja tietyt slummit poislukien se ei juuri Suomea vaarallisempi ole.

Kehitysmaissa tietysti vähintään joka kolmas ihminen, joka tulee juttelemaan, yrittää huijata tai ryöstää minut, ja lopuistakin puolet haluaa myydä jotain. Ja Pariisin turistialueilla käytännössä jokainen, joka lähestyy, ihan oikeasti on huijari tai varas. Mutta ei se ole huolestuttavaa. Se on vain ärsyttävää. Ei siihen pidä valmistautua kuin kovettamalla itseään. Niihin suhtaudutaan samoin kuin feissareihin. Kävellään vain määrätietoisesti ohi.

Mutta jos ulkomailla päätyy seuraan, jossa on oikeasti vaarassa, niin sitten on vain päätynyt vääränlaiseen seuraan. Sellaiseen seuraan, joka olisi vaarallinen kyllä koti-Suomessakin.

Siirrän deodorantin koriin. Sitä tarvitsee vielä ennen lähtöä, mutta saahan sen sieltäkin tarvittaessa esille. Päivittäiset hygieniatarvikkeet laitan mukaan pari päivää ennen lähtöä, etteivät ne sitten loppukiireessä unohdu. Kaikista asioista mitä olen unohtanut, hammashoitotarvikkeet ovat ne yleisimmät.

Pari päivää sitten, harmaana sadepäivänä kun en jaksanut enkä halunnut tehdä mitään, katsoin Ylen Areenalta Takenin. Höttöinen toimintaelokuva, typerämpi kuin laki sallii, mutta aivottomana viihteenä ihan sujuvaa mätkintää ja kaahailua. Ja myös kouluesimerkki äärimmäisen vainoharhaisesta suhtautumisesta maailmanmatkailuun: Kaksi tyttöä lähtee Pariisiin, isä varoittelee ja on huolissaan, ja tietysti heti ensimmäinen vastaantulija, kivan ja mukavan oloinen kanssamatkustaja, onkin – totta kai – järjestäytyneen rikollisuuden alihankkija, joka etsii nuoria turistityttösiä kaapattaviksi ja huumattaviksi seksityöläisiksi. Olen melko varma, että jos jotain elokuvan kuvaamaa onkin joskus tapahtunut, niin sitä tuskin on tapahtunut toista kertaa. Koska elokuva on ranskalainen, elokuvan tarkoitus onkin varmaan ollut lähinnä pelotella ärsyttävät jenkkituristit pysymään kotonaan. Pariisi on jo turistien ylikansoittama, ei sinne enää ketään haluta.

Pitäisiköhän kiikarit ottaa mukaan? Tuskinpa minä niillä siellä mitään teen. Ne on raskaat kantaa mukana joka paikassa, ja en voi bongata lintujakaan ympäristössä, jossa niitä en kuitenkaan tunnistaisi. Entä huuliharppu? Miten voisin mukamas vaeltaa Nuuskamuikkusena etelässä, jos en voi istuskella sillankaiteella huuliharppua soitellen? Matkalla voisi jossain välissä taas löytyäkin aikaa ja energiaa yrittää opetella sen soittoa. Mutta löytyykö tien päältä paikkaa, jossa sitä voisi rauhassa tehdä ilman, että kaikki vihaavat minua?

Lähtöön kuuluu aina epävarmuus. Vaikka kuinka monta kertaa olisi lähtenyt matkalle, lähdön lähestyessä on aina epävarma, onko lähdössä sittenkään järkeä. Entä jos minut sittenkin kaapataan seksityöläiseksi?

Kaapatuksi tulemisen, satunnaisen väkivallan tai terrorismin pelkääminen on yhtä turhaa kuin äkillisen, yllättävän sairauskohtauksen pelkääminen. Niin minä itselleni kerron. Se ei ole omissa käsissä. Sille ei pakatessa mitään voi. Sille ei oikein voi mitään edes jäämällä kotiin. Kyllä satunnaista väkivaltaa täälläkin on. Auton alle voi jäädä kotikaupungissakin. Vessanlattialle on moni liukastunut. Ja jos ydinsota alkaa lähikuukausina, niin aivan yhtä maailmanloppu se maailmanloppu on joka paikassa.

Matkustamista haittaavista irrationaalisista peloista vain lentopelkoa kuuntelen. Ja sen kanssa voin teeskennellä, että lentämättömyyteni on ekologinen valinta. Sen voin jopa valehdella itsellenikin, ja melkein uskonkin. 

Haluanko oikeastaan sittenkään lähteä? Näin marraskuussa, kun aivot huutavat muutenkin kaikelle koko ajan “en halua”, olisi niin helppoa vain olla lähtemättä. Mutta kun aivot huutavat saman haluttomuuden kaikelle – en halua lähteä ulos, en halua avata jääkaapin ovea, en halua nousta sängystä ylös, en halua herätä, en halua mitään – sitä ei voi edes yrittää kuunnella. Se on kuin sadun poika, joka huutaa susi, tai kuka tahansa uhmaikäinen pikkulapsi. Ei aivojeni ‘ei’ tarkoita ei. Se on vain opittu sana, jota aivot huutavat tottumuksesta kaikelle.

En halua pakata.

Vai niin minä ajattelen. Ajatellaanpas sitten jotain muuta.

Ehkä pitää ottaa kirkasvalolamppu mukaan. Sitä ei enää eteläisimmässä Euroopassa tarvitse, mutta sateisina päivinä se voi olla ihan hyvä lisä aina Barcelonaan asti.

Minulla muistaakseni oli jossain sellainen puhallettava niskatyyny. Ne ovat pitkillä bussimatkoilla ihan mukavia.

Tämä piirtopöytä pitää muistaa pakata. Kynä myös.

Näin se menee.

Monetko alushousut tarvitsee?

Kun matkamies kulkee viisi tuntia nukahtamisestaan aamua kohden, ja hän kohtaa unessaan junan, tai ihmisen johon on tutustunut aiemmilla matkoillaan, hän saapuu kaukokaipuun kaupunkiin. Se on joskus nimeltään Praha, joskus München, tai joskus vaikkapa Bratislava. Se on mikä vain keskieurooppalainen kaupunki, jossa matkamies on joskus käynyt, mutta jota hän ei kovin hyvin tunne. Mutta oli sen nimi mikä tahansa, se ei kuitenkaan muistuta yhtään sitä kaupunkia, jonka nimen se on saanut.

Yöstä toiseen, kaupungin nimestä riippumatta, aina kun matkamies palaa kaupunkiin, se on kuitenkin samanlainen. Se on joen rannalla. Rantaviiva on tasainen, täysin ilman korkeusvaihteluita. Siinä on suuri nurmikenttä, jota halkovat päällystetyt kevyen liikenteen polut. Puisto päättyy joen suuntaiseen katuun, jonka toisella puolella kohoavat maltillisen korkuiset kiviset kerrostalot.

Se ei ole mikään kaupunki, ja samaan aikaan se on ne kaikki. Siellä on vanhaa keskieurooppalaista arkkitehtuuria, siellä on punatiilisiä teollisuushalleja, siellä on orgaanisten kaarien wow-arkkitehtuuria. Kaupungin yllä kohoaa vuori, vain lyhyen kävelymatkan päässä, josta avautuu loistelias näkymä kaupunkiin ja sen yli.

Kaupungissa on aina yksi ja sama hostelli, vanhaan taloon rakennettu, rähjäinen majapaikka. Reikäiset tapetit roikkuvat seinillä, puiset portaat narisevat kiivetessä, ja ruskeat, vanhaa maalia rapisevat puuovet sulkevat taaksensa huoneet, jotka ovat pieniä ja himmeästi valaistuja. Yö toisensa jälkeen, aina kun matkailija saapuu kaukokaipuun kaupunkiin, tämä on se majapaikka, johon hän majoittuu. Joskus yksityiseen huoneeseen, joskus muiden kanssa jaettuun dormiin. Mutta aina samaan hostelliin.

Kaupunki ei kuitenkaan koskaan ole matkamiehen määränpää. Se ei ole se kaupunki, johon hän on matkalla. Se on vain välivaihe. Ehkä matkamies on lopulta matkalla Afrikkaan, ehkä Intiaan, ehkä vain kauemmas eteläiseen Eurooppaan. Mutta tässä kaupungissa hän ei ole vielä perillä.

Tai ehkä hän on jo paluumatkalla. Sillä aikataulu aina tikittää taustalla. Johonkin mennessä hänen pitää aina palata Suomeen, ja sitä ennen pitäisi nähdä niin paljon, sitä ennen pitäisi tehdä niin paljon. Aikaa on vain viikkoja, enintään kuukausia, pahimmillaan vain päiviä.

Ja sitten minä herään, kotona sängyssäni. Totta kai minä herään, olenhan läpi yön tiennyt näkeväni unta. Tuo kaupunki on olemassa vain unissani, joten totta kai minä tiedän, että jos sinne päädyn, se on unta.

Mutta minä en halua herätä. Minä en halua avata silmiäni, minä en halua lopettaa öistä matkaani. Minä tahdon takaisin tuohon alitajuntani luomaan rumaan ja kauniiseen ja kaikinpuolin mahdottomaan kaupunkiin. Minä en halua herätä katsomaan huoneeni valkoista seinää, en halua herätä harmaaseen loppusyksyyn, jossa päivieni kohokohta on alitajuntani rakentamat tapahtumattomat, tylsät unet.

Taistelen heräämistä vastaan, mutta joka aamu lopulta häviän.

En haluaisi vapauttaa aivojani uneksimasta. Vain nukkuessamme minä ja minun aivoni olemme samalla puolella. Hereillä aivoni ovat minun viholliseni, luovuttanut ja ahdistunut ja pahimmillaan masentuneita pakkoajatuksia jankuttava hirviö, kuristamassa ohimoitani uneliaaseen sumuun, joka helpottaa vain hetkittäin auringon pilkahtaessa tai kirkasvalolampun loisteessa.

Ja minä haaveilen keväästä. Ja minä haaveilen niistä eteläisistä kaupungeista, jotka ovat kaamosmasennuksen tuolla puolen.

Ja minun nettihakuni alkavat kiertää reittisuunnitelmien ympärillä. Minun selaushistoriani alkaa olla täynnä mahdollisia junareittejä ja bussireittejä ja laivareittejä ja mielenkiintoisia kaupunkeja ja museoita ja luontokohteita. Ja minä kaivan passiani esille, ja minä tarkistan matkavakuutukseni olemassaoloa ja ehtoja, ja minä tarkistan onko rinkkani vielä tallessa, ja minä katsastan vieläkö blogini on siinä kunnossa, että sitä voisi alkaa taas päivittää.

Ehkä taas tänä vuonna. Ehkä minun ei pidäkään lojua sängyssäni mitään tekemättä läpi keskitalven kolmatta vuotta peräkkäin.

Maailma on taas auki.

Ehkä taas tänä vuonna.

Olin unohtanut jotain Unkarista, joka palautui heti marraskuussa mieleeni kun istuin linja-autossa matkalla Wienistä Budapestiin. Unkari on maantieteellisesti aivan uskomattoman tylsä maa. Vain tasankoa silmänkantamattomiin, peltoa, peltoa, peltoa, yksittäisten pienten kukkuloiden noustessa laakeuden keskeltä ihan vain muistuttaakseen mitä maisemasta puuttuu.

Muistan aikoinani yliopiston taidehistorian alkeiskursseilta, kun siellä käsiteltiin Suomen kultakauden maisemamaalareita, ja kuinka he maalauksillaa loivat suomalaisen kansallismaiseman. Jylhät korkeusvaihtelut, monimuotoiset vesistöt, kalliosta ponnistavat yksinäiset solmuunkasvaneet männyt. Se herätti keskustelua kansallismaiseman luonteesta: kokevatko pohjanmaalaiset tuota maisemaa omaksi Suomekseen? He oppivat sen peruskoulussa, he oppivat sen televisiosta, heille opetetaan, että tällainen on Suomi, mutta kodilta heistä alkaa vasta tuntua, kun kukkulat lakkaavat ja pohjanmaan lakeudet alkavat. Ehkä pohjanmaalaiset tuntisivat olonsa kotoisaksi Unkarissa. Tai ehkä tämä lakeus olisi jo heillekin liikaa. Ei tarpeeksi metsiköitä. Ja kaukana horisontissa kohoavat naapurimaiden vuoristot taustoittasivat maailmaa väärin, niin kovin eri näköisenä kuin Pohjanmaata reunustava Pohjanlahti.

Minä olen kuitenkin Kainuun vaaramaisemien kasvatti. Ja kesäni olen viettänyt Pirkanmaalla, juurikin siellä kansallismaisemien seutuvilla. Minulle kodikkuus on korkeusvaihtelua, minulle kodikkuus on korkean vaaran tai mäen päältä avautuvat metsämaisema (jota tilkuttavat ankeat avohakkuut). Minulle Unkari on vieras ja outo, ja loppumattoman tylsä.

Muistan, kuinka joskus juttelimme tästä Ioannisin kanssa silloin viisitoista vuotta sitten, tuon kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa, jonka seurassa silloin seikkailimme pitkin Itä-Unkaria. Hän puhui merimaiseman puolesta. Hänestä Unkari ei ollutkaan väärä siksi, että sieltä puuttuivat mäet, tasaisuus oli hänenkin sydämensä kotimaisemaa. Vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei ollutkaan sinistä, vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei lainehtinutkaan tuulessa. Vierasta oli se, että missään ei näkynyt purjeveneitä.

Toki talotkin ovat eri näköisiä täällä. Ei tätä voi Pohjanmaana erehtyä pitämään. Täällä ei ole riehunut Suomea 1970-luvulla riivannut käsittämätön viehtymys tasakattoihin. Täällä ei ole riehunut Pohjoismaat 1700-luvun alussa pilannut isojako — asutus on keskittynyt kyläyhteisöihin, ei yksittäisiin taloihin siellä täällä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Ja puutkin ovat vääriä, ei ole mäntyjä ja koivuja, ei ole silmänkantamattomiin tasaikäistä monokulttuurista puupeltoa. Itse asiassa on hädin tuskin puita missään.

Eikä tietenkään järviä. Muistan silloin viisitoista vuotta sitten, kun kävimme suuremmalla unkarilaisseurueella Siófokissa, Balaton-järven rannalla. Järven tullessa näkyviin unkarilaisista pääsi ihastuneita hihkauksia ja huokauksia, aah, uuh, siellä se nyt on, Balaton. Balaton on iso järvi, koko Euroopan toiseksi suurin järvi heti Laatokan jälkeen (jos oikein muistan), ja sellaisenaan tietysti vaikuttava kuin meri. Varmasti vaikuttava näky näin sisämaan keskelle lukittuneessa maassa, tuhansien kilometrien päässä lähimmästä oikeasta merestä. Mutta ihmiselle, joka Suomeen palattuaan näki kahdeksannen kerroksen kotinsa ikkunoista kolme järveä ja meren, en onnistunut näkemään Balatonia Euroopan luonnon suurimpana ihmeenä. Ennemminkin se vain näytti siltä miltä maailman pitääkin näyttää. Järviähän on kaikkialla.

Mietin tätä nyt kun palasin Kroatiasta päin Unkariin, ja bussi kaartoi Balatonin ohi. Kyllähän se näytti mukavalta. Zagrebista Budapestiin bussi kulkee suurimman osan matkasta aika puuduttavan tasapaksua tasankoa pitkin, joten matkaa yhtäkkiä edes hetkellisesti täplittävä vilaus jotain sinistä oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Järven vieressä kun on muutama mäkikin.

Tommi, veljeni, oli hänkin huomannut, kuinka Unkari on todellakin keskeistä Keski-Eurooppaa. Hän sanoi lähestulkoon innostuneena, kuinka viiden tunnin ajomatkan päässä Budapestistä löytyy melkein mitä vain. Korkeita vuoria laskettelurinteineen, Välimeri aurinkorantoineen, vaikka kuinka monen maan pääkaupungit, ja Euroopan historiaa niin paljon, ettei siihen kukaan jaksa edes tutustua.

Pointti on vain siinä, että viiden tunnin päässä Budapestistä ei olla enää Unkarissa. Ei Unkarista löydy vuoria, korkein huippu on jopa matalampi kuin Suomessa, ei Unkarista löydy merta, ja jos Budapest unohdetaan, niin ne kulttuuri- ja historiakohteetkin löytyvät enimmäkseen maan rajojen ulkopuolelta.

Olen nyt jo poistunut Unkarista, taas kerran. Tuolla maalla on paikkansa minun sydämessäni, ja sillä on tärkeä rooli siinä, kuka minä tänään olen. Mutta en tiedä. Tietysti kun 14 vuotta sitten jätin sen taakseni, Unkari oli ihmeellinen ja upea, se oli ainoa ulkomaa johon olin yhtään paremmin tutustunut. Mutta nostalgia-arvot sikseen (ja toki koin pieniä nostalgiahetkiä Budapestissä vielä nyt helmikuun puolellakin, kaikki muistot eivät olleet vielä limittyneet yhteen nykyhetmaaken kanssa), ei minulla jäänyt nyt mikään suuri ikävä Unkariin. Tunne oli ennemminkin, että johan se on nähty. Unkarin pusta on vaikuttava ja kotoisa ehkä niille, jotka ovat siellä syntyneet, mutta minulle se on vain tylsää peltoa. Kun minä olen Koillis-Unkarin silmänkantamattomilla aroilla, minä lähinnä vain ihmettelen, miksi ihmeessä ihmiset eivät pyöräile täällä enempää. Tämän helpommaksi pyöräilymaasto ei voisi mennä — miksi ihmeessä Debrecen ei ole yhtä kuulu pyöräilykaupunki kuin Amsterdam tai Kööpenhamina, tai edes Oulu? Miksi pyöriä ei oikeastaan edes näy missään?

Kotimatka on alkanut. En tiedä, haluanko palata, ainakaan vielä, mutta tiedän, etten jaksaisi enää nyt matkustaa. Jos voisin, haluaisin vain hypätä lentokoneeseen ja lentää suoraan Tampereelle. Mutta ei, matkaan menee vähimmilläänkin päiviä.

Mostarin keskustassa, puiston keskellä, seisoo Bruce Leen patsas. Patsas seisoo taisteluasennossa, valmiina ottamaan haastajansa vastaan, valmiina mätkimään turpaan ketä vain, joka uskoo hänelle pärjäävänsä. Saman puiston reunalla nousee myös synkeänä ja uhkaavana vanhan 8-kerroksisen pankin betoninen ranka, hylättynä, harmaantuneena, graffitien peittämänä. Tornitalon vanhat lasiseinät ovat varisseet alas jo vuosikymmeniä sitten, ja talon tukirakenteessakin on selkeitä reikiä. Monet niistä ovat luodinreikiä, jotkut isompienkin aseiden räjäyttämiä aukkoja.

Olen käynyt elämässäni synkeissä paikoissa, toisen maailmansodan keskitysleireillä, satoja uhreja nähneillä teloituspaikoilla, aikoinaan maan tasalle pommitetuissa kaupungeissa, taistelukentillä joilla on matkansa lopettanut tuhansia ihmishenkiä. Viimeksi Serbian Nišissä näin tornin, jonka ottomaanit olivat vuosisatoja sitten rakentaneet vihollistensa pääkalloista.

Mutta Mostar tapahtui äsken. Nämä kauheudet minä muistan uutiskuvista. Näiden hirmutekojen jäljet näkyvät vielä kaupungin kaikilla seinillä, luodinreikinä, raunioituneina taloina, sotaa kommentoivina graffiteina. Sen sodan läpikäyneet ovat vielä nuoria: kadulla vastaan kävelevät 30-vuotiaat muistavat vielä kuinka heidän naapureita, tätejään, vanhempiaan, leikkikavereitaan, on ammuttu kadulle ilman mitään syytä, ilman mitään tarkoitusta. Heidät ammuttiin, koska tarkka-ampuja sattui heidät näkemään. Tarkka-ampuja, joka istui tuon kahdeksankerroksisen pankinraunion yläkerrassa, kiikaritähtäimellään etsien jotakuta, ketä tahansa, jota ampua. Se talo oli monen kuukauden ajan bosnialaisten painajainen, äkkiväärä Damokleen miekka, heidän yläpuolellaan nouseva uhkaava, satunnainen kuolema — ja siinä se seisoo edelleen, rumana ja raunioituneena, traumaattisten muistojen avohaavana, suuren puiston vieressä, jossa lapset laskevat liukumäkeä ja pelaavat palloa.

Sodan päättymisestä on jo kolmattakymmentä vuotta, mutta sota näkyy kaupungissa yhä kaikkialla. Ilmeisesti johtuen korruptiosta, epäselvistä omistusoikeuksista ja edelleen riitaisista kroaatti- ja bosnialaiskaupunginosista (joilla molemmilla on paitsi oma hallinto, myös omat posti- ja sähkölaitokset), kaupunki on yhä täynnä raunioita sodan jäljiltä. Luodinreikiä löytyy lähes joka seinästä, sortumistaan millä hetkellä tahansa odottavia talonjäämiä on kaikkialla — etenkin kadun varrella, joka oli kroaattien ja bosnialaisten rintamalinja kiivaimpien taisteluiden aikana — ja useammankin hautausmaan kaikki kuolinvuodet osuvat kahden vuoden sisään, 1992 tai 1993. Kun Suomessa jossain lukee “1995 – never forget”, se on ironinen vitsi, lempeästi pilkallinen jääkiekkopistos talvisotaa epäterveesti ihannoivia leijonariipusmiehiä kohtaan, mutta kun Mostarin sillan kupeessa lukee kiveen hakattuna “don’t forget ’93”, se pysäyttää. (Ja pelottaa, jos muistajat haikailevatkin vielä kostoa, eivätkä vain muistele järjetöntä hävitystä surumielisinä.)

Mostarin vanha silta, jonka joku tunnistamattomaksi jäänyt taho pommitti sodan aikana — tarinan mukaan sillan punaiset tiilet olivat värjänneet koko joen punaiseksi, kuin koko Mostar olisi vuotanut verta — se on rakennettu uudestaan. Kansainvälisellä rahalla, UNESCOn valvonnassa, keskiaikaisin menetelmin, jopa yksittäisiä kiviä historiallisilta alkuperäislouhoksilta hakien. Mostar elää, kerää turisteja, myy matkamuistoja, houkuttelee ihmisiä vanhalla kaupungillaan ja lähiympäristön luonnonkauneuksillaan, ja näyttää elävältä ja viihdyttävältä kaupungilta paikallisillekin. Mutta voin vain arvailla, mitä ajattelevat sodan läpi eläneet ihmiset nähdessään turisteja, jotka pysähtyvät kuvaamaan luodinreikiä, ottamaan selfieitä pommitusten raunioiden äärellä, ja kiipeävät fiilistelemään sortumisvaaraiseen torniin, josta käsin tarkka-ampujat teurastivat pikkulapsia.

Tänään on tasan 100 vuotta Suomen sisällissodan syttymisestä. Punaiset ottivat Etelä-Suomen kaupungit valtaansa, valkoiset pohjoisen, ja rintamalinjat muodostettiin. Murha-aallot ja kostonkierteet oli käynnistetty jo aikaisemmin. Olen joskus kävellyt nykyisen kotikaupunkini Tampereen katuja ihan vain miettien, että isoisovanhempieni aikaan siellä velloi vielä viha ja veri. Niin tyhmää, niin turhaa, niin järjetöntä. Ja silti, jo heti seuraava sukupolvi (se, jolla silläkin oli omat kauheat sotansa), rakastui, meni naimisiin ja perusti perheitä rintamalinjoista välittämättä. Haavat paranevat hitaasti, ja voivat revetä auki vielä pitkienkin aikojen päästä, mutta paranevat kuitenkin.

Olen nyt matkan aikana lueskellut netistä paljon tekstejä sekä Suomen sisällissodasta että Jugoslavian hajoamissodista. Molemmat ovat kauheita ja hirvittäviä jaksoja alueidensa historiassa, ihmisvihaajan kaipaamia aukottomia todisteita eläinlajinsa yleisestä kelvottomuudesta. Mutta Suomen sisällissodassa on vielä jotain, jota voi edes yrittää ymmärtää. Siellä oli selkeät puolet, selkeät tavoitteet, ja suurin osa joukkoteloituksistakin noudatti jonkinlaisia makaabereja herrasmiessääntöjä. Ylilyönneistään ja sotarikoksistaan huolimatta se oli Jugoslavian hajoamissotiin verrattuna kohteliaiden herrasmiesten leppeää kisailua. Balkanin sodissa puolet ovat vaihdelleet viikosta toiseen, ja kylästä toiseen. Yhdessä kylässä kroaatit ja bosnialaiset ovat sotineet rinta rinnan serbejä vastaan, mutta jo naapurikylässä kroaatit ovatkin ammuskelleet bosnialaisia vanhan pankin kahdeksannesta kerroksesta ihan vain huvitellakseen. Se, kuka on sotinut ketä vastaan ja kenen liittolaisena on vaihdellut pahimmillaan viikosta toiseen, ja osapuolia on niin paljon, YK ja NATO mukaanluettuina, että niitä on vaikea hahmottaa sodan yleisesityksiä lueskellessani.

Mutta elämä palailee Mostariinkin, kaupunkiin joka on kärsinyt sekä sodan serbejä vastaan että kroaattien ja bosnialaisten välillä. Mostarin pirstaleiksi ammuttujen raunioiden välistä pilkistää uusia koulurakennuksia, kahvioita, ravintoloita. Maan tasalle pommitetut moskeijat on rakennettu uudelleen, täysin tuhottu ortodoksikirkko on enää vain tapulinhuippuaan vaille palautettu. Haavat paranevat, hirmutyöt haihtuvat unohduksiin.

Siksi kaupungin puistossa seisoo Bruce Lee. Bruce Lee on kaikkien mielestä siisti, ja Bruce Lee ei taistellut ei serbien, ei kroaattien, ei bosnialaisten puolella. Bruce Lee ei lyhyeksi jääneen elämänsä aikana koskaan edes käynyt Jugoslaviassa.

Bruce Lee on jotain ihan muuta kuin loput Mostarin kauniista, mutta surullisesta kaupungista.

— — —

Olen viime aikoina muutamia kertoja netissä törmännyt äärioikeiston (etenkin Venäjä-mielisen äärioikeiston) uuteen kertomukseen, jossa Jugoslavian hajoamissodat yritetään pakottaa nyt niin trendikkääseen islaminvastaiseen muottiin, yrittäen sanoa, että se oli “ensimmäinen näytös” sodista, joita seuraa muslimien invaasiosta Eurooppaan. Ottamatta kantaa siihen, minne kertomuksessa unohtuu puolitoista tuhatta vuotta erinäisiä sotia (ja aivan yhtä kauan rauhallista yhdessäeloa) ennen tätä “ensimmäistä näytöstä”, yhtäkkiä äärioikeiston narratiivissa Srebrenican verilöylyn enimmäkseen islaminuskoiset bosnialaiset ovatkin syypäitä kansanmurhaansa, ja sotien lopussa, 10 vuotta ensimmäisten laukausten jälkeen hävitettäviksi suunnitellut Kosovon albaanit ovatkin olleet koko sodan alullepanijoita.

Onkin oikeastaan hämmentävää huomata, että vaikka lähes kaikilla sodan osapuolilla onkin oma uskontonsa — serbit ortodokseja, kroaatit katolisia, bosnialaiset ja albaanit muslimeja — se ei ole ollenkaan sellainen osa tarinaa, johon paikalliset kiinnittäisivät oikeastaan mitään huomiota. Kyllä, sodan osapuolet ovat kerta toisensa jälkeen tuhonneet toistensa uskonnollisia rakennuksia, mutta aina kuulostaa siltä, että tuhon kohteena on ollut ihmisryhmän historia, heidän kulttuurinen perimänsä, ei heidän jokapäiväinen uskontonsa. Eivätkä uskonnolliset rintamalinjat edes ole keskeisiä määrittelijöitä — ihminen voi olla islaminuskoinen serbi tai ortodoksinen bosnialainen, sodassa kansallinen identiteetti määräsi puolen, ei uskonto.

Kun eräässä hostellissani yksi muista vieraista yritti kovasti johdatella hostellin omistajaa kertomaan sodasta uskonsotana, tämä suorastaan loukkaantui. Ei, se ei ollut uskonsota, ei uskonnolla ollut mitään roolia sodassa, hän toisti kerta toisensa jälkeen, ääntänsä korottaen, se oli sota Slobodan Milosevicin ajamaa serbien diktatuuria vastaan, paikallisen itsehallinnon puolesta. Yksinkertaistus sekin, mutta varmasti lähempänä sitä totuutta, jonka sodan itse eläneet tuntevat.

Aloin miettiä, että voisi kai Suomenkin sisällissodan nähdä uskonsotana ateististen punaisten ja protestanttisten valkoisten välillä. Mutta vaikka tämäkin varmasti oli arvomaailmaerona selkeästi sodan puolia erotteleva tekijä, joka monelle oli varmasti tärkeäkin ero, se on kuitenkin aika epäolennainen osa sodan kokonaiskertomusta.

Pysähdyin Prizrenin keskustassa vilkaisemaan ohi kulkemani ravintolan ruokalistaa, joka ainakin etäisyydestä näytti olevan ainakin osittain englanniksi. Heti seisahduttuani nuori miestarjoilija juoksi ovelta luokseni ja tervehti minua (oletettavasti) albaniaksi.

– Hello. I’m vegetarian, minä sanoin, Do you have anything for me to eat.

– We have very good food. Come in. We have very good pasta bolognese. We have kebab.

– Okay. But do you have anything for a vegetarian?

– We have very good food. We have very good kebab. We have very good steak.

– Okay. Do you have something with no meat.

– We have pizza, we have very good kebab.

– Yes. But NO meat, NO fish.

– Ah! Fish, we have very good fish.

– NO fish, NO meat, I don’t eat meat, I don’t eat fish.

– Come in. We have very good food.

– Yes. I’m sure you have. I’ll find some other place, thank you.

Keskustelun edetessä nuoren miehen ilme alkoi muodostumaan yhä epäuskoisemmaksi ja epäuskoisemmaksi. Tuli mieleeni aikoinaan aikani Intiassa, kun samantasoista englantia puhuneet ilmaisivat hetki hetkeltä kasvavan ärtymyksensä siitä, että eikö tuo osaa englantia, kun se ei kerran ymmärrä näitä meidän lauseita joissa ei ole kieliopillisesti eikä sanastollisesti mitään järkeä. Tämän nuoren miehen kasvoilta kuitenkin näkyi ennemmin surumielinen kyvyttömyys kommunikoida kanssani.

Siitä on kuitenkin jo pitkä aika, kun olen viimeksi keskustellut englanniksi ihmisen kanssa, joka puhuu minulle englantia, mutta ei tunne englannin sanaa “no”.

— — —

Pakkasin tavarat huolella, tarkistin että kaikki tulee mukaan, vilkaisin latauksessa olevasta puhelimestani kellonajan. Noin tunti bussin lähtöön. Kävelymatkaan asemalle menee noin puoli tuntia, joten vaikka vähän eksyisinkin matkalle, ja joutuisin jonottamaan lippuluukulla, silti olen siellä hyvissä ajoin. Ehtisin käydä vielä nopeasti matkan varrelta vilkaisemassa Skopjen sosialistista betoniarkkitehtuuria edustavan pääpostinkin. Puhelimen akku oli vielä harmittavan tyhjä, toivottavasti lataus kestäisi Prizreniin saakka.

Kävelin alas, soitin respan kelloa, annoin avaimen, sanoin lähteväni, otin jonkinlaisen virallisen majoitustodistuksen vastaan (mikähän tämäkin on, mietin, tarviikohan sitä johonkin, ja lähdin kävelemään. Olin kävellyt Skopjessa jo kolmisen päivää edestakaisin, reitti hostellilta keskustaan oli jo selkeä ja tuttu, ja keskustasta bussiasemalle ei ollut enää pitkä matka.

Vähän toista kilometriä käveltyäni tein tieltä pienen koukkauksen päästäkseni postitalon luokse. Olin kävellyt siitä ennenkin ohi, mutten ollut kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Se ei ole mitenkään selvästi esillä oleva rakennus. 40 vuotta vanha talo, jonka likaisenruskeaa betonista julkisivua ei ole koskaan siistitty ja puhdistettu, mutta muodoiltaan mielenkiintoinen ja saattanut olla uutena omalla tapaa ihan kauniskin. Pyöreät, ulkonevat ikkunat toivat kyllä vahvasti mieleen betoniset viemäriputket, mutta kaipa se johtui vain materiaalista.

Huomasin, että kännykkäni laturi ei ollutkaan taskussa. Minnehän olin sen laittanut, mietin. Varmaankin reppuni vasempaan sivutaskuun, siellä useimmat johdot ovat, mutta tällä matkalla olen useimmiten pitänyt laturia taskussani, etenkin tällaisilla matkoilla, jolloin puhelimen akku on uhkaavan tyhjä. Toivottavasti bussissa on laturipistokkeet, ajattelin. Pitää vain sitten muistaa kaivaa laturi pois repusta, etten pakkaa sitä bussin tavaratilaan ja jätä puhelintani kuolemaan. Majapaikkojen löytäminen ilman kännykkään talletettua nimeä ja osoitetta — ja karttaa — on hyvin vaikeaa. Nimimerkillä “senkin olen tehnyt”.

Jatkoin matkaani. Skopjen jättimäiset patsaat ja kulissimaiset rakennukset olivat jo tulleet tutuiksi, mutta nyt vasta kiinnitin huomiota yhteen taloon, en tiedä mikä se on, joka ihan oikeasti oli alle 10 metriä leveä sivultapäin. Eihän tuohon taloon mahdu edes kunnollisia huoneita sisään, mietin, siitä puhumattakaan että siellä olisi käytäviä joita pitkin niihin huoneisiin voisi kulkea.

Keskusta alkoi jäädä taakse, enkä ollut enää täysin varma kulkusuunnastani. Kaivoin kännykkäni esille. Ei tuossa taskussa. Eikä tässä. Ihan normaalia, laitan kännykkäni aina täysin satunnaisiin taskuihin. Ei povitaskussakaan. Nyt vasta aloin yhdistämään kännykän puuttumisen laturin puuttumiseen. Niin, ne olivat siinä seinässä latautumassa, kun katsoin kellonaikaa silloin. Enkö muka ottanutkaan niitä mukaan.

Olin jo melkein bussiasemalla perillä. Olin kävellyt jo kolmisen kilometriä painavine kantamuksineni, reppu selässä, kameralaukku toisella olkapäällä, Puolangan pessimistien kassi kädessä roikkumassa. Kaivoin reppuni mukamas läpi, oikeasti hetkeäkään uskomatta, että sieltä kännykkää löytyisi, ja vilkaisin muodon vuoksi pessimismikassiinikin. Mitäpä se hyvejää, siinä lukee. Ei ole mitään järkeä kaivaa kasseja, kun tietää, että kännykkä on kolmen kilometrin päässä hostellin töpselistä roikkumassa.

Tiedättehän sen tunteen, kun unohtaa puhelimensa kotipöydälle, tai jättää sen sinne tarkoituksella, ja sen jälkeen on koko ajan varma, että juuri nyt joku soittaa, että juuri nyt tulee se koko elämän mullistava koko elämän tärkein puhelu. Vaikka kukaan ei koskaan soittaisi, niin silti on varma, että tämän kymmenminuuttisen kauppakäynnin aikana juuri nyt kaikki olisivat soittamassa. No, kun olen entisessä Jugoslaviassa, EU:n ulkopuolella, en vastaisi puhelimeen vaikka se olisi kädessäni soimassa. Vastaaminen maksaa puolitoista euroa minuutti, netin käyttö maksaa 10 euroa megatavu. Siihen nähden, että EU poisti EU:n sisältä roaming-maksut käytännössä kokonaan, entisen Jugoslavian hinnasto on ihan vain operaattorien tahallista kiusantekoa. Ei tällaiset hinnat voi olla kannattavaa bisnestä, ei kukaan käytä puhelintaan jos siitä laskutetaan ihan älyttömiä.

Mutta jokin psykologiassani kuitenkin tökkäsi pahemman kerran, nyt kun olin ilman puhelinta. Minä eksyin. Minä lähdin kävelemään takaisin samaa matkaa, jota olin juuri nyt kävellyt toiseen suuntaan, samaa matkaa, mitä olin jo kolmatta päivää kävellyt ongelmitta edestakaisin ilman karttaa — ja nyt, kun minulla ei ollut taskussani puhelimen karttaa, johon yleensä en pientä lähtöä edeltävää vilkaisua lukuunottamatta kiinnitä mitään huomiota, minä eksyin. Enkä edes vain kerran, enkä edes kahdesti, vaan kolme kertaa. Lähettääkö kännykkä taskustani käsin jotain gps-säteilyä aivoihini, jonka avulla normaalisti suunnistan, vai mitä tapahtui? Joka tapauksessa olin ihan hämilläni: Yhtäkkiä missään risteyksessä ei näkynyt mitään tuttua — paitsi silloin kun olin väärässä risteyksessä ja olin ihan varma että tästä minä olen aina ennenkin kääntynyt.

Olen hyvä kaupunkisuunnistaja. Olen tehnyt sitä jopa viime vuodet työkseni. Kännykkä on aina ollut vain apuväline niihin lyhyisiin hetkiin, kun olen epävarma sijainnistani, mutta yleensä olen vilkaissut sitä vain liikkeelle lähtiessäni, ja sitten perille päästyäni varmistaakseni että olen oikeassa paikassa. Muuten puhelimen kartta on vain turva, mahdollinen apuväline, jos jostain syystä kaikki menee pieleen. Ja nyt kun se turva puuttui, käännyin levottomana jokaisesta risteyksestä väärään suuntaan, uskaltamatta luottaa suunnistustaitooni, kun suojelusenkelini oli jäänyt pistorasiaan makaamaan.

Mutta monen väärän käännöksen jälkeen löysin kuin löysinkin perille. Bussi ehti tietysti jo lähteä, mutta kännykkäni ei ollut hävinnyt minnekään. Hostellin respa heti minut nähtyään nosti puhelintani esille kysyen, huomasinko, että se on unohtunut. Siksihän palasin, minä vastasin. Hän sanoi myös lähettäneensä minulle juuri sähköpostia, jossa kertoi puhelimen jääneen hostellille, mutta en tiedä, miten hän ajatteli minun sen sähköpostin vastaanottavan ilman puhelinta.

Seuraava bussi kohti Prizreniä lähti vielä illalla, mutta sitä ennen vietin vielä yhden lisäpäivän mahtipontisessa Skopjessa. Ennen uutta lähtöäni tarkastin vielä taskuni moneen kertaan, jotta nyt kaikki olisi varmasti mukana.

Tarkistin tavarani moneen kertaan myös Prizrenissä, kun sieltä parin yön jälkeen jatkoin matkaani, samalla sikäläisen majapaikkani omistajalle kertoen, kuinka unohdin kännykkäni Skopjeen enkä halua tehdä sitä uudelleen.

Sinne unohdin sateenvarjoni. Siellä se on vieläkin.

— — —

Yleensä matkustaessa bussimatkat ovat niitä tylsimpiä hetkiä, jossa yritetään saada aika jotenkin kulumaan, kirjaa lukemalla, puhelinta näpläten, nukkuen, miten vain. Mutta viimeiset bussimatkat, Prizrenistä Ulcinjiin, ja etenkin Montenegron rantaviivaa seuranneet bussimatkat, niissä ei ole tarvinnut ylimääräistä viihdykettä. Ikkunasta avautuvat maisemat riittävät, kyllä niitä aina pari tuntia kerrallaan pystyy ihastelemaan.

Vaikka kyllähän jumalainen kauneuskin arkistuu. Yhtä tylsistyneitä nämä paikalliset ovat näissä busseissaan kuin mitä minä olen matkalla Tampereelta Helsinkiin — tai Oulusta Puolangalle, jonka olen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja bussissa elämäni aikana istunut. Miksi ihastella vuorten ja meren välillä kiemurtelevia teitä ja rannalla kohoavia punakattoisia rakennuksia ja vuosisatoja vanhoja kirkkoja, luostareita ja linnoituksia, jos ne ovat jokapäiväinen arki. Aurinkokin laskee meren taakse, Montenegron mustia vuoria punaiseen päin sävyttäen, ihan joka ainoa ilta, läpi vuoden, oli kesä tai talvi.

Pari vuotta sitten kuljin bussissa Wienistä Roomaan, ja bussi kulki Alppien halki. Kun joka puolella näkyi upeaa vuoristomaisemaa, jossa maailma näkyi kymmenten kilometrien päähän, korkeiden huippujen ja jyrkkien laaksojen jylhänä vaihteluna, kaikki ihmiset vain tuijottivat puhelimiaan tai yrittivät löytää hyvää nukkuma-asentoa. Mutta heti kun eräällä harvinaisen tylsällä vuorenhuipun tasanko-osuudella taivaalta alkoi sataa harmaata ja rumaa räntää, ihmiset kaivoivat innoissaan puhelimensa esille ja alkoivat ottamaan kuvia jakaakseen ne kaikille kavereilleen sosiaalisessa mediassa. Katsokaa, lunta! Maailman kahdeksas ihme. Toisin kuin tylsä ja puuduttava vuoristomaisema.

Kun suurin osa maailman ihmistä ajaa autollaan Pohjois-Suomen poronhoitoalueella keskelle porotokkaa, hän kaivaa kameran esille ja pitää tätä villieläinten kohtaamista yhtenä matkansa ehdottomista kohokohdista. Pohjoissuomalainen hakkaa vain autonsa torvea ja ärsyyntyneenä tuhisee eläimille että menkää pois tukkimasta tietä, minulla on parempaakin tekemistä kuin seistä tässä teidän perässä.

Niin se maailma toimii.